Stand up -koomikko Niko Kivelä: ”En osannut pyytää muilta apua”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Kari Hautala/Otavamedia
Stand up -koomikko Niko Kivelä kävi pari vuotta sitten läpi vaikean elämänvaiheen, johon kuului sekä uupumista että menetyksiä.

TUNNUSTAN olleeni arka lapsi ja mammanpoika, joka pysyi mielellään kotona eikä halunnut oikein koskaan kokeilla mitään. Pelkäsin epäonnistuvani.

Sama piirre on minussa läsnä vieläkin. Lähden asioihin mukaan varovasti, jos en ole varma, että osaan sen. Haluan myös, että ihmiset olisivat samaa mieltä kanssani.

 

TUNNUSTAN, että olin nuorempana aikamoinen pahantekijä ja piiloilkeä. Olin varmasti tosi ihana monien mielestä, vaikka minulla oli ihan muita ajatuksia. Osasin käyttää puhelahjojani hyväkseni, ja sain ihmisiä puolelleni puhumalla.

Saatoimme murtautua ystävieni kanssa asuntovaunuun, ja vaihtaa siellä tavaroiden järjestystä. Omistajalla oli varmasti hämmentynyt olo, kun hän huomasi, että tavarat ovat ihan oudoissa paikoissa.

Jäin esiteini-iässä kiinni varkaudesta. Silloin käänteentekevintä oli, kun vanhempani totesivat olevansa pettyneitä minuun. Se kolahti enemmän kuin se, jos he olisivat sanoneet toimiani tyhmiksi. Paransin tapani, enkä voi nytkään viedä näitä lounaspaikan serviettejä mukanani.

 

ENNUSTAN, että viiden vuoden päästä tulen hyödyntämään enemmän ammattitaitoani siinä, että voin auttaa muita. Annetaan tulevaisuuden näyttää, mitä se tarkoittaa.

 

TUNNUSTAN, että ihastuttuani stand upiin halusin pitää tunteen salaisuutenani. Kuulin lajista ensimmäisen kerran Lahden kansanopiston teatterilinjan kurssilla 2000. Stand up on lapsellisen leikittelevä taidemuoto, jossa kaikki on mahdollista. Siinä kerrotaan tarina ihmiseltä ihmiselle.

Siitä vuosi tai puoli vuotta eteenpäin järjestimme erään kaverini kanssa ensimmäisen stand up -keikkani. Kun näin muita koomikoita, tajusin, että minulla on annettavaa tälle lajille, ja minulla on siihen oma näkemys.

 

TUNNUSTAN, että en koskaan harjoittele mitään. En myöskään kirjoita juttujani ylös, vaan luotan, että oikeasti hyvät jutut jäävät mieleen. Jos jokin juttu pysyy päässä puoli vuotta, se on tarpeeksi hyvä lavalle.

 

TUNNUSTAN olevani henkilö, joka haluaa kaiken tapahtuvan heti. Kuusivuotias poikani on sanonut ihanasti, että minulla on ”ohut hermo”. Haluan, että idea toteutetaan heti, tai kiinnostus lopahtaa. En voi käsittää keskustelua, jossa mietitään, että ”syödäänkö”. Miksi siitä keskustellaan, jos ei aiota syödä nyt heti?

 

ENNUSTAN, että tulen taas pian matkaamaan Lappiin. Vaeltaminen on ollut kymmenisen vuotta intohimoni, ja minulla on mökki Kuusamossa.

Kävimme vaeltamassa poikani kanssa vähän aikaa sitten Pienen karhunkierroksen. Tunturin laella on puhdistava olo. Ehkä se on niin helppoa mielelle, koska siellä on vain luonto. Siksi siellä voi hengittää paremmin.

 

TUNNUSTAN, etten ole ennen nauttinut keväästä yhtä paljon kuin nyt. Aiemmin kevät on tuonut mukanaan stressin ja hirveästi töitä. Nyt nautin todella paljon auringon paisteesta.

Pari vuotta sitten kävin läpi vaikean elämänvaiheen, johon kuului muun muassa uupumus ja useat menetykset.

Vajosin yhä syvemmälle, koska en osannut pyytää muilta apua. Varmasti minua olisi haluttu auttaa, mutta en halunnut kuormittaa ketään. Oli hirveää, että työni oli tuoda muille iloa, mutta en kyennyt siihen itse. Sekin vei alaspäin. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä.

Pahimpina hetkinä minua auttoi poikani ja suhteet vanhempiini. Pystyin menemään vanhempieni luo ja olemaan heille miten kamala tahansa. Kun he sanoivat, että kaikki kyllä järjestyy, uskoin sen.

Minulle vaikeinta oli hyväksyä, että olin loukannut muita ihmisiä. Ja hyväksyä, että olen mokannut. Oli käynyt juuri se, mitä olin pelännyt lapsesta asti.

 

TUNNUSTAN, etten halua loukata huumorillani ketään. Promoteksteissä minua kuvaillaan suomalaisen stand upin pahaksi pojaksi. Se kuvaa tyyliäni, joka on hyvinkin räväkkä. Lisäksi voin lavalla puhua mistä aiheesta vaan, jos se tuntuu itsestä tärkeältä ja hauskalta. Ainoa ilkeämmän huumorin kohde olen minä itse.

Avaan aiheen aina niin, miten sen itse näen. Silloin yleisö voi samalla vain keskittyä tarinan kuuntelemiseen, ja ottaa etäisyyttä omiin arvoihinsa ja uskomuksiinsa.

Kerran yhdellä keikalla muuan isoäiti suuttui isoäitejä käsittelevälle jutulleni ja lähti kesken esityksen pois. Keikan jälkeen hän valitti, että olen tehnyt hänelle jotain väärin. Kuultuaan jutun loppuun hän kuitenkin nauroi ja kiitti minua.

X