Suomalaisten suosikkinäyttelijä Eija Vilpas: ”En murehdi, vaan elän tätä päivää”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Eija Vilpas
"Kiinnitys Helsingin Kaupunginteatteriin on ollut yksi onnellisuuden aiheistani elämässäni."
Eija Vilpas tunnustautuu huumorin ja yllätysten ystäväksi. Roolihahmot, jotka naurattavat ja liikuttavat, ovat syntyneet spontaanisti elämän ilmiöitä tarkkailemalla.

Kun näyttelijä-käsikirjoittaja Eija Vilpas sai tänä keväänä kuulla tulleensa valituksi Kultainen Venla -gaalan elämäntyöpalkinnon saajaksi, päällimmäinen tunne oli kiitollisuus. Tosin aluksi Eija ei meinannut uskoa uutista todeksi. Kun Helsingin Kaupunginteatterin tiedotuksesta otettiin yhteyttä, Eija tenttasi soittajaa epäuskoisena puhelimessa – olikohan asiassa kenties tapahtunut jokin virhe?

Vaikka tunnustukset lämmittävätkin sydäntä, parasta Eijasta on työn jatkuminen tavalliseen tahtiin. Tänä kesänä kalenteri on täyttynyt Utran Uuden Teatterin näytöksistä, jotka on myyty täysille katsomoille Joensuussa.

”Näyttelen Anoppi-esityksen nimiroolin. Päähenkilö on karjalainen emäntä; juureva, hauska ja salaviisas nainen”, Eija kuvailee hahmoaan. Ja elämäänsä näin:

Lapsuus Tuusulassa

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Tuusulan Kellokoskella yrittäjä-isäni ja sairaala-apulaisena toimineen äitini hoivissa. Sielunmaisemani on edelleen lapsuuteni Kellokoskella, sen rosoisilla kallioilla ja jokirannassa.

Touhusimme paljon yhdessä pikkuveljeni Pepen kanssa, meillä on vain vuosi ikäeroa. Leikimme varsin demokraattisesti, vuorotellen autoilla ja nukeilla. Meille hyvin läheinen hoitomammamme katsoi aina kellosta, koska oli aika vaihtaa leluja.

Ukonilmalla mamma tapasi avata hellanluukun sekä kellarin portaisiin johtavan oven. Minä ja pikkuveljeni tuijotimme luukkua pelosta jäykkinä – odotimme pallosalaman ilmestyvän sieltä ja jatkavan kulkuaan kellariin. Mitään ei koskaan tapahtunut, mutta vielä aikuisenakin pelkään ukonilmaa.

Kun olin 9-vuotias, perheeseen syntyi vielä Mika-veli. Välillä toimin Mikalle lapsenvahtina ja kuljetin häntä mukanani Jopon tarakalla.

Lapsuudenkodista sain mukaani itsenäisyyden ja työteliäisyyden. Vanhempani ja isovanhempani olivat aina töissä, ja myös viljelivät kaikkea mahdollista. Syyslomat kuluivat perunannostotalkoissa.

Rakkauteni luontoon on peruja lapsuudesta. Olen intohimoinen marjastaja, nytkin odotan malttamattomana mustikka- ja puolukkametsään pääsemistä.

Suvaitsevaisuus on aina ollut itselleni tärkeä arvo. Kellokoskella sijaitsi mielisairaala, jossa hoidettiin paljon avopotilaita. Meistä lapsista oli ihan tavallista, että joku käveli kylällä vastaan toinen jalka ojassa ja toinen maantiellä.

Yksi potilaista oli Kellokosken prinsessanakin tunnettu Anna Lappalainen. Hieno hattu päässään hän kulki minun ja veljeni ohitse päivittäin, kun leikimme kotipihalla. Kädessään hän huiskutti rättiä ja huusi: ’Lapset, lapset, nyt kumartamaan, kuninkaallisia tulee!’ Ja me kumarsimme, se oli meistä hauska leikki.

Äidin suvun puolelta karjalaisuus on juurtunut minuun syvälle. Lapsuudessa parasta oli viettää aikaa Lappeenrannan-mummolla, jonka luokse sain matkustaa yksin 10 vuotta täytettyäni. Äiti saattoi juna-asemalle ja perillä mummo odotti vastassa.

Kiinnitys Helsinkiin

Elämäni käännekohta oli kiinnitys vastavalmistuneena näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1987.

Vastikään havahduin siihen, että olen viettänyt talossa jo 34 vuotta. Tästä olen kiitollinen ja onnellinen.

Kun lapset olivat pieniä, elämä työn ja kodin välillä oli ajoittain rankkaa ja hektistä. Saimme perheemme kanssa suuresti tukea lasten isoäideistä. Nuorena sitä kuitenkin jaksoi, ja otin työstäni myös hoitovapaata.

Vielä 1980- ja 1990-luvuilla komediaa käsikirjoittavat naiset olivat harvassa. Hynttyyt yhteen -sarja, jossa näyttelimme Hannele Laurin kanssa päärooleja, oli ensimmäisiä naiskomediennejen tähdittämiä sarjoja Mainostelevisiossa.

Yksi tärkeistä sarjoista oli Fakta Homma, jonka hahmot Pirre ja Hansu keikkailevat edelleen pitkin Suomenniemeä.

Olen aina kokenut näyttelijän työn palkitsevana. Varsinkin pitkän koronatauon jälkeen on tuntunut erityisen hienolta astua näyttämölle. Yleisö on elänyt jokaisessa esityksessä täysillä mukana aplodeeraten ja nauraen.

Minulta kysytään usein roolihahmojeni suosion salaisuutta, vaikka asiaa pitäisi ennemminkin kysyä katsojilta. Jokainen hahmo on syntynyt spontaanisti. Olen pannut merkille ilmiöitä ja asioita, jotka ovat huvittaneet ja naurattaneet minua itseäni.

Hyvä komiikka ei kuitenkaan ole pelkästään naurua. Se myös koskettaa ja liikuttaa ihmisen sydäntä.

Näyttelijänä työssä ei tule ikinä valmiiksi. Ikävuodet ovat kuitenkin kartuttaneet ammatillista työkalupakkia ja tuoneet hyviä rutiineja työntekoon.

Näyttelijän ammatti on käsityöammatti – työtä tehdään koko keholla ja mielellä, tämän vuoksi liikunta on minulle erityisen tärkeää. Mieli taas rentoutuu käsitöiden ja kirjojen parissa.

Alkuvuosien menestyskappaleita oli Maria Jotunin Kurdin prinssi, jonka Arto af Hällström ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1989.” © HKT

Alkuvuosien menestyskappaleita oli Maria Jotunin Kurdin prinssi, jonka Arto af Hällström ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1989.” © HKT

”Yhteistyö ohjaaja Kalle Holmbergin kanssa avasi aikoinaan uuden maailman omaan näyttelijän ja käsikirjoittajan työhöni. Toivon, että saan olla yhtä vireä ja uudistumiskykyinen vanhoilla päivilläni, kuin mitä Kalle oli. Riivaajat 1989, Eija Vilpas ja Heidi Krohn. © Tapio Vanhatapio/HKT

”Yhteistyö ohjaaja Kalle Holmbergin kanssa avasi aikoinaan uuden maailman omaan näyttelijän ja käsikirjoittajan työhöni. Toivon, että saan olla yhtä vireä ja uudistumiskykyinen vanhoilla päivilläni, kuin mitä Kalle oli. Riivaajat 1989, Eija Vilpas ja Heidi Krohn. © Tapio Vanhatapio/HKT

Yhteistyö näyttelijä Hannele Laurin kanssa alkoi 1980-luvun lopulla Vesku Show’ssa. Hynttyyt yhteen -sarjassa Eija näytteli eloisaa karjalaisnaista Vappua. © Erkki Raskinen / IS / Lehtikuva

Yhteistyö näyttelijä Hannele Laurin kanssa alkoi 1980-luvun lopulla Vesku Show’ssa. Hynttyyt yhteen -sarjassa Eija näytteli eloisaa karjalaisnaista Vappua. © Erkki Raskinen / IS / Lehtikuva

Fakta Homman Pirren tunsi 1980-luvulla koko Suomi. Vierellä Hansun roolia näyttelevä Riitta Havukainen. Ystävykset keikkailevat edelleen. © Jukka Kuusisto/Yhtyneet kuvalehdet Oy

Fakta Homman Pirren tunsi 1980-luvulla koko Suomi. Vierellä Hansun roolia näyttelevä Riitta Havukainen. Ystävykset keikkailevat edelleen. © Jukka Kuusisto/Yhtyneet kuvalehdet Oy

”Rutiinit ja hyvät unenlahjat auttavat palautumaan illan näytöksistä. Joskus saatan myös lukea jotakin ennen ­nukkumaanmenoa. Viimeksi aloitin lukemaan Jorma ­Uotisen elämäkertaa.” © Riikka Hurri

”Rutiinit ja hyvät unenlahjat auttavat palautumaan illan näytöksistä. Joskus saatan myös lukea jotakin ennen ­nukkumaanmenoa. Viimeksi aloitin lukemaan Jorma ­Uotisen elämäkertaa.” © Riikka Hurri

Herääminen pyhyyteen

Uskonnollinen vakaumukseni syntyi jo aikoinaan pyhäkoulussa. Kuulun ortodoksiseen kirkkoon, jonka jumalanpalveluselämästä kiinnostuin vieraillessani Valamon luostarissa 1980-luvulla. Ikonit ovat aina puhutelleet minua. Ajattelen niitä salaisuuden ja pyhyyden ikkunoina.

Uskoni on ekumeenista, sillä käyn myös luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa. Vähän aikaa sitten kävin ehtoollisella kotikirkossani Kellokoskella, joka on 1800-luvulta peräisin oleva pieni puukirkko.

Käyskentelen usein hautausmailla. Vieraillakin paikkakunnilla saatan mennä kävelemään ja aistimaan niiden tunnelmaa. Hautausmaat ovat minusta lohdullisia paikkoja, ne ovat kuin välitiloja tämän hetken ja tuonpuoleisen välillä. Uskon, että kuoleman jälkeenkin on elämää.

Utran Uuden Teatterin kesäproduktio on työllistänyt Eijaa heinäkuun ajan ­Joensuussa. Työt Helsingin kaupunginteatterissa pyörähtävät jälleen käyntiin ­elokuun lopulla. © Riikka Hurri

Utran Uuden Teatterin kesäproduktio on työllistänyt Eijaa heinäkuun ajan ­Joensuussa. Työt Helsingin kaupunginteatterissa pyörähtävät jälleen käyntiin ­elokuun lopulla. © Riikka Hurri

Ura ja elämä täynnä yllätyksiä

Kaikki minulle urani aikana myönnetyt palkinnot ja tunnustukset ovat aina tulleet yllätyksenä. Tähänastisen elämäni suurimman yllätyksen koin kuitenkin vuonna 1992, kun sain tietää odottavani kaksosia. Lasten saaminen muuttaa suuresti elämänkulkua.

Alitajunnan voima ei koskaan lakkaa yllättämästä minua. Olen aina ollut kiinnostunut Suomen histo­riasta ja oman sukuni vaiheista. Alitajunnasta pulppuavat yllätykset puhkeavat esiin tarinoissa. Huomaan tämän omassa työssäni, kun työskentelen käsikirjoi­tuksen parissa, tai pohdin roolihahmon syntyä ja olemusta.

Eija Vilpas palkittiin pitkästä urastaan elämäntyöpalkinnolla Kultainen Venla -gaalassa toukokuussa. © Antti Aimo-Koivisto/Lehtikuva

Eija Vilpas palkittiin pitkästä urastaan elämäntyöpalkinnolla Kultainen Venla -gaalassa toukokuussa. © Antti Aimo-Koivisto/Lehtikuva

Murehdin vain perheestä

Kaikki lapseni asuvat jo omillaan, mutta olemme usein yhteydessä toisiimme. Vaikka he ovat täysi-ikäisiä, en ole vieläkään lakannut kokonaan huolehtimasta heistä. Kun he ovat reissuillaan enkä muutamaan päivään kuule heistä mitään, huolestun. Ja kun puhelimeeni ­kilahtaa viesti, että kaikki on ok, huokaan helpotuksesta.

Tiiviissä työyhteisössä voi kokea olevansa osa perhettä. Kun projekti päättyy, ihmiset hajaantuvat eri puolille emmekä ehkä näe tai edes soittele vuosiin. Lämpö ja yhteys jäävät silti elämään – kun jälleen tapaamme, jatkamme juttua siitä, mihin se viimeksi jäi.

Sukulaiset ja monet Kellokosken aikaisista lapsuudenystävistäni ovat minulle läheisiä. Myös työni kautta olen saanut solmia tärkeitä, elämänmittaisia ystävyyssuhteita.

Viime syksynä elämässäni alkoi uusi ja ihana vaihe, kun minusta tuli mummo. Olen nauttinut paljon tyttärenpoikani seurasta ja auttanut kaikessa, missä voin.

Maailman lasten köyhyys ja kurjuus herättää minussa hätää ja ahdistusta. Paras lääke tähän on konkreettinen auttaminen. Olen vuosikymmeniä ollut mukana muun muassa Unicefin lähettiläänä ja aion jatkaa tekemääni hyväntekeväisyystyötä edelleenkin.

Muutoin en ole taipuvainen murehtimiseen, vaan keskityn elämään tätä päivää. Tulevaisuudessa siintävät eläkevuodetkaan eivät kauhistusta minua. Ne ovat osa elämän kiertokulkua, jonka äärelle jokainen meistä joutuu pysähtymään. Työtäni haluan tehdä kuitenkin niin kauan kuin hyvältä tuntuu.

Lue myös: Seuran Elävä Legenda Eino Grön, 82, ei haaveile eläkkeelle jäämisestä: ”Antaessani itsestäni kuulijalle saan samalla itselleni”

”Vierailin Tsadissa Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä 1990-luvun puolivälissä. Paikalliseen kylään oli saatu uusi kaivo ­Unicefin ja Suomen valtion tuella.” <span class="typography__copyright">© Pekka Nieminen/SKOY</span>

”Vierailin Tsadissa Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä 1990-luvun puolivälissä. Paikalliseen kylään oli saatu uusi kaivo ­Unicefin ja Suomen valtion tuella.” © Pekka Nieminen/SKOY

”Kuvassa eletään 1980-luvun loppua Helsingin Kumpulassa, jossa tuohon aikaan asuimme. Tyttäreni Sinna on parivuotias ja olemme ­lähdössä pyöräilemään.” © Ari Heinonen/Otavamedia

”Kuvassa eletään 1980-luvun loppua Helsingin Kumpulassa, jossa tuohon aikaan asuimme. Tyttäreni Sinna on parivuotias ja olemme ­lähdössä pyöräilemään.” © Ari Heinonen/Otavamedia

 

 

X