SuomiLOVEN Johanna Iivanainen: ”Kun tapasin mieheni, olimme todella arkoja”

Johanna Iivanainen ei etsinyt rakkautta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Johanna Iivanainen ei etsinyt rakkautta. Sitten hän tapasi miehensä Mikon.

Johanna Iivanainen ei etsinyt rakkautta.
Teksti:
Heini Kilpamäki

Tunnustan, minusta tuli laulaja vähän sattumalta, kun opettajani kuulivat lauluani. Pian olin keikalla.

Minulla oli ristiriitainen suhde esiintymiseen. Toisaalta minulla oli palo esiintyä ja toisaalta olin todella ujo. Ystäväni uhkasivat kantaa minut lavalle, jos en muuten pystyisi menemään sinne.

Olen vielä nykyäänkin ujo, mutta lavalla minusta ei tunnu vaikealta. Kun musiikki alkaa, asiat ovat hyvin.

Sain ensimmäiset musiikilliset vaikutteet veljeltäni. Hän oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja soitti kitaraa. Hän kuunteli paljon musiikkia, ja minä sain siitä myös osani. Jazzmusiikkiin rakastuin lukioikäisenä.

 

Tunnustan, että olen luonteeltani enemmän tunne- kuin järki-ihminen. Yritän kyllä kuunnella myös järjen ääntä ja olla mieleltäni maanläheinen. Tunnustaudun lupsakaksi romantikoksi. Tykkään tunnelmallisista tilanteista, kynttilöistä ja tulen äärellä olosta.

 

Ennustan, että SuomiLoven uusi kausi tulee olemaan jälleen täynnä koskettavia tarinoita. Laulan SuomiLove-bändin solistina ja kuulin tarinat usein ensimmäistä kertaa ennen omaa lauluosiotani. Minun täytyi välillä purra huulta, että pysyin ammatillisessa vireessä. Niin koskettavia monet tarinoista olivat.

 

Tunnustan, että olin pari vuotta sitten uupunut työntekoon. Tein paljon töitä sekä laulunopettajana että keikkailevana muusikkona eri kokoonpanoissa. Viikot täyttyivät treeneistä, keikoista ja opetuksesta. Olin paljon tien päällä. Halusin vähän rauhoittaa tahtia, sillä huomasin, että väsymys tuntui sekä kehossa että mielessä. Vähensin töitä, vaikka oli pelottavaa jättää niitä pois. Mietin, jos en enää saakaan töitä, mutta onneksi niitä on myöhemmin riittänyt.

 

Tunnustan rentoutuvani nauttimalla pienistä asioista, kuten lintujen tuijottamisesta ikkunasta. Nykyään haluan pitää aikataulut omissa käsissäni, sillä haluan antaa aikaa niinkin hassulle asialle kuin elämästä nauttimiselle. Olen tanakasti halunnut pitää kiinni siitä, että elämä on mielellään liian rauhallista kuin liian hektistä.

 

Ennustan, etten koskaan muuta kaupunkiin. Asumme mieheni Mikko Iivanaisen kanssa Mäntsälässä. Asuin lapsena Oulun lähellä, mutta vietimme paljon aikaa äitini kotiseudulla Oijärvellä soiden äärellä. Siellä ovat juureni. Haluaisin muuttaa vielä kauemmas hiljaisuuteen. Tällä hetkellä kotimme sijaitsee moottoritien vieressä, ja siitä tulee melua. Tavoitteena on, ettei kuulu mitään muuta kuin puiden havinaa ja veden liplatus.

Maaseudun hiljaisuudessa kuulen asioita, joita haluan kuulla. Hiljaisuudesta pulppuaa musiikki, mutta hiljaisuudessa kuulen parhaiten myös itseäni. Helsingissä tunnen ihmispaljouden ja kiireisen rytmin todella voimakkaasti. Menen kaupungissa jotenkin suppuun, tulee kiireinen ja rauhaton olo.

 

Tunnustan, että pihatöitä tehdessäni päässäni soi rock. Tykkäsin lapsena paljon Rocky-elokuvista, ja sen tunnari Eye Of The Tiger soi päässäni, kun teen halkotöitä.

 

Tunnustan, että ajattelin nuorena, etten ehkä koskaan löydä ketään. Enkä edes oikeastaan etsinytkään rakkautta. Muutin opiskelemaan Helsingin Pop & Jazz Konservatorioon 1996. Tapasimme Mikon kanssa ensimmäisenä syksynä samalla koulukurssilla. Siitä se lähti.

En ehtinyt ajatella mitään, kun jotain salamankaltaista tapahtui todennäköisesti meissä molemmissa. Se oli jotain selittämätöntä. Yllätti, kun tunteissa tapahtui niin valtava mullistus.

Olimme molemmat todella arkoja, varmaankin tietynlainen samankaltainen sielujen sympatia yhdisti meitä. Meillä tulee ensi vuonna kaksikymmentä vuotta yhteistä oloa.

 

Ennustan, että minusta tulee isona pullantuoksuinen ja vähän höppänä mummo. Olemme vitsailleet ystäväni kanssa, että olemme jo tällä hetkellä lapsimummoja. Olisi mukavaa olla viisas kuin mummo, mutta silti säilyttää uteliaisuutensa ja leikkimielisyytensä.

X