Surun jälkeen rakkaus on ihme

Kun laulaja Hanna Ekola menetti puolisonsa äkillisesti, hän päätti toteuttaa miehensä kesken jääneen unelman: talon Pusulanjärven rannalla. Talon valmistuttua suru alkoi helpottaa. Tapahtui toinenkin ihme.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Hanna Ekola on oppinut, että suru voi viedä kohti vahvempaa elämää.

Kun laulaja Hanna Ekola menetti puolisonsa äkillisesti, hän päätti toteuttaa miehensä kesken jääneen unelman: talon Pusulanjärven rannalla. Talon valmistuttua suru alkoi helpottaa. Tapahtui toinenkin ihme.
(Päivitetty: )
Teksti: Reija Kokkola

L ohjan Pusulanjärven rannassa on kumollaan kaksi venettä. Ne odottavat kesää.

Kesä oli alkamassa silloinkin, kun Hanna katseli Pusulanjärven rantaa aviomiehensä kanssa vuonna 2008.

Hannan aviomies, muusikko-valokuvaaja Juha ’Lido’ Salonen oli innoissaan ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia. Tähän nousisi perheen unelmien koti! Täällä heidän poikansa kasvaisi teini-ikään ja aikuistuisi. Täällä he, Juha ja Hanna, viettäisivät eläkepäiviä yhdessä.

Hannan äänessä on lämpöä ja hiven surua, kun hän muistelee tuota hetkeä, jolloin sireenien tuoksu täytti ilman ja kaikki oli vielä hyvin.

Vain reilun puolen vuoden kuluttua Juha menehtyi äkillisesti syöpään. Hanna jäi yksin 10-vuotiaan poikansa kanssa unelmien talon perustuksille.

 

Juhan kuolemaa seuranneena päivänä Hanna asteli silmät itkusta punaisina talon rakennustyömaalle. Mielessä pyöri pojan kysymys: ”Äiti, kai me kuitenkin rakennetaan se talo?”

Hanna oli sokissa, ja ajatus talon rakennuttamisesta yksin tuntui mahdottomalta. Juha oli hoitanut kaikki taloon liittyvät paperityöt ja käytännön asiat.

Rakennustyömaalla Hanna näki työmiesten tuomat kukat ja tunsi käsivarren olkapäillään. Kaivurinkuljettaja sanoi: ”Kuule Hanna, kyllä se talo tähän nousee.”

Hanna pakottautui nousemaan joka aamu ylös ja menemään työmaalle. Hän kysyi, mitä tänään pitää tehdä.

”Purin surua työhön kuin mies.”

Kun Hanna ajoi ensimmäisen kerran yksin rautakauppaan hankkimaan tarvikkeita, hän kääntyi kauhuissaan ympäri. Miten hän voisi? Miten hän osaisi?

Yksin autossa ollessaan Hanna tärisi surusta ja huusi ääneen tuskaansa.

Työt kuitenkin etenivät. Hanna oli itse työmaalla aina kun pystyi.

Kahden vuoden kuluttua siitä kevätpäivästä, jolloin Juha intoili unelmatalostaan, se valmistui Pusulanjärven rannalle, pienen töyrään laelle. Hanna muutti uuteen taloon poikansa kanssa.

Iloon sekoittui myös valtava suru.

”Surin, ettei Juha saanut nähdä tätä.”

 

Talon rakennuttaminen ei ollut ainut asia, jonka eteen kuolema Hannan heitti. Hän itki Juhan kuolemaa, itki epävarmuutta, itki taloudellisia huolia, itki lapsensa surua.

Apua Hanna sai tutulta psykologilta, jonka puoleen hän oli kääntynyt aiemmin menetettyään isänsä. Moni muukin läheinen oli kuollut. Nyt hän saattoi surra kerralla kaikkia heitä.

”Itkua on ollut valtavasti. Ja on edelleen. Vaikkapa kuvataide tai musiikki saattavat murtaa itkun padon yllättäen”, Hanna kertoo.

Hän on kirjoittanut surustaan kirjoja ja käynyt puhumassa kokemuksistaan. Laulukeikoilla yleisö on itkenyt hänen mukanaan.

”Toivottavasti se auttaa kuuntelijoitani. Minua se ainakin auttaa.”

Vaikka Hanna hyväksyi yllättävän tyynesti miehensä kuoleman, oli edessä monta pienempää vastoinkäymistä, joiden alle hän tunsi murtuvansa.

Asiat, jotka olivat aiemmin olleet pikkuasioita, tuntuivat valtavilta: postilaatikon avaimen katkeaminen lukkopesään, bensatankin jäätyminen kiinni, lämmitysöljyn loppuminen pakkasessa tai auton takalasin hajoaminen jouluaattona.

”Kaikki voimani olivat huvenneet suuren surun kanssa elämiseen. Voimia ei ollut enää kohdata pieniä ongelmia. Vihani kohdistui niihin ja koin, että elämä oli epäreilua.”

Hanna kipuili: pitääkö vielä tämänkin tapahtua hänelle.

Pikkukatastrofien lisäksi Hannan harteilla oli pitkään myös isompi huoli. Hänen piti myydä iso omakotitalo ennen muuttoa uuteen kotiin.

Taloudelliset huolet painoivat joka päivä. Miten pärjään? Miten jatkan laulamista ilman Juhaa? Kuka hoitaa kaiken?

Vastaus oli minä itse.

”Onneksi talo meni lopulta kaupaksi. Peruin keikat kolmelta kuukaudelta Juhan kuoleman jälkeen, mutta sitten halusin taas laulaa.”

Hanna-Ekola-11-1

Talo rantatörmällä on Hanna Ekolan valtava ponnistus. Alussa urakka tuntui mahdottomalta.

 

Edesmennyt puoliso oli Hannalle enemmän kuin rakas aviomies.Kuolema vei häneltä myös tärkeän työkaverin.

Juha sävelsi ja tuotti Hannan musiikkia, hoiti keikkamyynnin ja soitti kitaraa keikoilla. Hänen, ammattikuvaajan, vastuulla oli Hannan levyjen visuaalinen puoli.

”Jäin monella tavalla yksin.”

Hanna näyttää kotiinsa rakennettua studiota, joka on nyt hiljainen, vailla käyttäjää.

”Ehkä poikamme jonain päivänä jatkaa Juhan työtä.”

Lapsi oli Hannalle pahimman keskellä se kaikkein tärkein syy nousta aamulla sängystä.

Kun he lähtivät myöhemmin yhteiselle matkalle, poika sai purkaa tunteitaan.

”Alkupäivät hän kiukutteli valtavasti. Hän vaistosi, että olin jo sen verran vahva, että hän saattoi purkaa omaa suruaan ilman pelkoa siitä, että romahdan. Loppuloma oli aivan ihana.”

 

Yksin jäätyään Hanna tunsi olevansa enää puolikas, jos sitäkään. Ei ollut enää rakasta, jonka kanssa jakaa arki.

Sen lisäksi että Hannan turvallisuudentunne ja elämänhallinta olivat järkkyneet, hän tunsi valtavaa yksinäisyyttä, vaikka ympärillä oli muita ihmisiä.

Hannaan koski, kun hän ei ollut enää aviopuoliso, vaimo. Sormuksen hän otti sormestaan vuoden kuluttua Juhan kuolemasta.

Rakastettuna olemisen ja sylin kaipuu oli Hannasta sietämätöntä. Miten toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan?

Uutta rakkautta hän ei kuitenkaan etsinyt. Se tuli hänen eteensä.

 

Kesällä 2014 Hanna kohtasi kiinnostavan miehen.

”Tapasimme sattumalta kesäfestareilla. Kiinnostus syttyi nopeasti.”

Sitä ennen Hanna oli pohtinut, että hänen yksinäisyyttään voisi teoriassa helpottaa uusi ihastuminen. Hän ei kuitenkaan lähtenyt etsimään lohtua kenenkään sylistä, vaikka läheisyyttä kaipasikin.

Hän halusi olla varma siitä, että seisoo tukevasti omilla jaloillaan ennen uutta suhdetta.

Kun uusi suhde vihdoin syntyi, Hanna päätti edetä hitaasti. Se sopi myös uudelle kumppanille.

Suhde on kestänyt pian kaksi vuotta.

Hanna on huomannut, että vaikka rakkaus entiseen puolisoon on edelleen voimakasta, hän voi rakastaa toistakin.

”Rakkauden summa ei ole vakio. Rakkaus lisää rakkautta”, hän pohtii.

Hannasta on tärkeää, että mies tuntee hyvin juurensa. Kuka hän on, mistä tulee.

Hannan uusi miesystävä asuu pääkaupunkiseudulla, Hanna Pusulassa. Välillä he tapaavat muutaman kerran viikossa, mutta joskus menee viikkojakin, jolloin yhteistä aikaa ei löydy.

Koska Hanna on kerran menettänyt rakastamansa ihmisen kuoleman kautta, hän ei pidä elämää eikä parisuhdetta itsestään selvinä.

”Parhaimmillaan suru voi muuttua voimavaraksi, joka vie kohti vahvempaa elämää: elämää, jossa on tilaa rakkaudelle. Juuri nyt olen onnellinen.”

Viva 5/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X