Teatteri esittää kysymyksiä Hilkka-Liisa Iivanaiselle

Jos tuollaista voi tehdä työkseen, niin sitä minäkin haluan.”

Tämä oivallus tuli 11-vuotiaalle Hilkka-Liisa Iivanaiselle Kuopion kaupunginteatterin katsomon pimeydessä. Elettiin vuotta 1991, ja vasta uusitulla päänäyttämöllä meni teatterin kaikkien aikojen suurin hitti, Vanhempieni romaani.

Näytelmä kertoo Arvid Järnefeltin suvun tarinan, ja siinä vilahteli Suomen kulttuurielämän vaikuttajia Juhani Ahosta Minna Canthiin.

Näytelmä pyöri teatterissa kolme vuotta, läpi pahimman lama-ajan.

Vanhempieni romaani ei suinkaan ollut ensimmäinen näytelmä, jonka Hilkka-Liisa lapsena näki. Mutta se oli tärkein. Niin tärkeä, että tyttö halusi nähdä sen monta kertaa.

Hilkka-Liisan taloustieteilijävanhemmat arvelivat, että tyttö oli innostunut näyttävistä puvuista.

Hilkka-Liisa kuitenkin katsoi näytelmää omasta vinkkelistään. Se sujahti tytön mielessä samaan kategoriaan kuin Miss Universum -kisat ja Niskavuori-elokuvat. Siihen mielen sopukkaan, missä pohdittiin rakkautta ja muuta jännää.

”Kelasin Niskavuori-videotkin suoraan latokohtauksiin. Näytelmässä minua kiehtoivat Minna Canth ja hänen miessuhteensa. Ihan erityinen kiinnostavuus tuli siitä, että näytelmä kertoi oikeista ihmisistä.”

Hilkka-Liisa oli niitä lapsia, jotka olivat aina tilaisuuden tullen järjestämässä pientä esitystä lähipiirin nähtäväksi.

Mutta kun hän Vanhempieni romaanin innostamana liittyi harrastajateatteriin, esiintyminen ei ollut enää pelkkää pukeutumis- ja roolileikkiä.

Siitä tuli tie kohti ammattia – näyttelijäksi.

”Siinä vaiheessa en oikein hahmottanut, mitä muita töitä teatterissa onkaan. Näyttelijän työ on niin konkreettista, kun sen näkee lavalla.”

Lukioaikana Iivanainen kävi muutaman viikon opiskelijavaihdossa Yhdysvalloissa Iowassa. Reissun jälkeen hän tiesi mitä tahtoi.

Hän lähtisi lukion jälkeen Amerikkaan.

Jenkkikuplassa

Iivanainen on nuori teatteriohjaaja vielä jonkin aikaa. ”Luin keskieurooppalaisesta teatteripalkinnosta, jossa nuoren raja meni 45 ikävuodessa. Kokenut minusta tulee, kun takana on 100 ohjausta. Nyt niitä on 30.”

”Kun olin päättänyt lähteä Jenkkeihin, aloin järjestellä asiaa. Hain ja pääsin Chicagoon teatterikouluun.”

Iivanainen vaikuttaa ihmiseltä, jolta onnistuu se, mihin hän ryhtyy. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole pelkästä onnesta, vaan siitä, että uskaltaa yrittää.

”Olen aika optimistinen ja yritteliäs. Ajattelin jo silloin, että epäonnistuminen ei ole niin hirveää, vaikka siltä tuntuisi. Siitä ei kannata masentua vaan mennä reippaasti kohti uutta.”

Amerikka vain vahvisti 18-vuotiaan itsevarmuutta ja optimismia.

”Voimakkain kokemukseni oli se, että huomasin pärjääväni, pystyväni opiskelemaan ja toimimaan alalla.”

Amerikan-vuosina myös Iivanaisen ammatti-identiteetti täsmentyi.

Näyttelijän sijaan hänestä tuli ohjaaja.

”Kun rohkeus kasvoi, ei tuntunut enää siltä, että pelkkä näyttämöllä oleminen tekisi minut onnelliseksi. Oivalsin, että ohjaajana pystyi rakentamaan teoksen maailman ja vaikuttamaan kaikkeen, mitä siinä tapahtuu.”

Ilman itseluottamusta ja optimismia jenkkivuosista olisi tullut vaikeita. Peli oli nimittäin selvä: jos halusi opiskella, piti itse järjestää rahoitus. Ensimmäinen vuosi meni Suomesta saadun Fullbright-stipendin turvin, mutta sen jälkeen hän oli oman järjestelykykynsä varassa.

”Kirjoitin valtavan määrän apurahahakemuksia erilaisille stipendijärjestöille. Sitten myöhemmin, freelance-taiteilijana, rahoituksenhakuruljanssi ei ole tullut mitenkään yllätyksenä tai uutena asiana.”

Aloittaessaan neljä vuotta kestävät opinnot vuonna 1999, Iivanainen ajatteli jäävänsä Yhdysvaltoihin.

Mutta sitten tuli vuosi 2001 ja isku New Yorkin kaksoistorneihin. Se muutti kaiken.

”Yhteiskunnan koko ilmapiiri muuttui. Omissa kurssikavereissakin alkoi nähdä polarisoitumista. Yhdet kannattivat hyvin vahvoja toimenpiteitä ja toiset olisivat halunneet, että asiat olisi hoidettu rauhanomaisemmin.”

Iivanaisesta alkoi tuntua, että hän ei ymmärtänyt, mihin kaikki oli menossa.

”Huomasin ulkomaalaisena joutuneeni jonkinlaiseen kuplaan, jossa ei oikein saa kiinni siitä, mitä maassa oli tapahtumassa. Koin töydellistä kyvyttömyyttä vaikuttaa ympäristööni.”

Suomi alkoi taas houkuttaa.

Salaa itseltä

Valmistuttuaan Iivanainen palasi Suomeen. Oli vuosi 2003.

”Minä kuitenkin tavallaan palasin vuoteen 1999, koska en ollut Amerikan-vuosien aikana pystynyt pitämään yllä kunnollisia suhteita kuin ihan lähimpiin ystäviin ja perheeseen.”

Suomessa odotti nollapiste ja kulttuurisokki.

Sokin yksi seuraus oli se, että Iivanainen päätti hylätä koko teatterin ja ryhtyä johonkin ihan muuhun. Mitä se muu olisi, ei ehtinyt selvitä.

”Vähän salaa itseltänikin rustasin hakemuksen Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle – ja pääsin sinne.”

Amerikassa Iivanaisen opiskelutunnelmaa oli kohottanut se, että hän pärjäsi vieraassa kulttuurissa. Omassa tutussa kulttuurissa opiskelu tuntui yllättäen vaikeammalta.

Kun ei tarvinnut käydä ulkoista kamppailua toimeentulosta ja pärjäämisestä, Iivanainen kävi sisäistä kamppailua siitä, mitä oikeastaan haluaa tekemisellään sanoa ja muille välittää.

”Tiivistettynä kyse oli siitä, miten saan omat ajatukseni ja kokemukseni välitettyä muille niin, että ne koskettavat heitä ja tuntuvat heidän omilta ajatuksiltaan ja kokemuksiltaan. En halua olla missään kuplassa vaan kommunikoida muiden kanssa.”

Tämä pyrkimys on Iivanaisen mielestä nykyisin hänen vahvuutensa ja heikkoutensa.

Huonoimmillaan se tarkoittaa asioiden liiallista ruotimista ja analysointia työryhmän kesken.

”Sellaista itsensä suohon puhumista, jossa on liikaa ajattelua ja liian vähän tekoja.”

Vauvani mun

Parhaimmillaan keskusteleva työtapa auttaa työryhmää pääsemään syvemmälle ja oivaltamaan enemmän – ja tekemään parempaa teatteria.

”Haluan, että aihe olisi kaikille työryhmän jäsenille tärkeä ja jokainen kokisi saavansa oman panoksensa näkyviin. Esityksestä jää paljon löytymättä, jos näyttelijöiden ajatukset ohitetaan.”

Tämä lähestymistapa tietenkin tarkoittaa, että myös Iivanaisen, 36, omat ajatukset tulevat joskus tyrmätyksi.

”Valehtelisin, jos väittäisin, että se tuntuu kivalta. Mutta kyllä se alkaa tuntua paremmalta, kun itsekin tajuaa olleensa väärässä.”

Tällä hetkellä Iivanainen käyttää tätä joukkoälyä helsinkiläisessä KOM-teatterissa. Iivanaisen yhdessä käsikirjoittaja Salla Viikan kanssa kirjoittama tulevaisuuden perheestä kertova komedia MyBaby saa ensi-iltansa perjantaina.

Näytelmä kertoo kuvitteellisesta start up -firmasta, jossa kehitellään palvelua ihmisille, jotka haluavat kokea vanhemmuuden, mutta eivät halua sitoutua vauvaan.

Pohjimmiltaan näytelmä kertoo siitä, mitä perheelle on tapahtumassa.

”Tässä yksilöllisyyttä korostavassa ajassa ihmisen isoimpia päätöksiä on se, että olenko minä perheellinen ihminen vai en.”

Samoja asioita Iivanainen itsekin pyörittelee mielessään.

”Minulla on vain rajattu määrä vuosia, jolloin asian kanssa voi olla päättämättömyyden tilassa.”

MyBabyssa lähdetään pilke silmässä kuvaamaan tilannetta, jossa vauvan voi hankkia palveluna. Iivanainen ei paljasta, minkälaisesta vauvapalvelusta on kyse.

”Mieleni kyllä tekisi kertoa, mutta se pilaisi yllätyksen.”

Mitä jos?

Näytelmän idea tuli siitä, että nykyisin tietotekniikan mahdollistama jakamistalous tarjoaa mahdollisuuksia tehdä sukelluksia muiden ihmisten elämään.

Erityisesti Iivanaista kutkuttaa majoituspalveluita tarjoavan Airbnb:n uusi elämyspalvelu, jossa eletään muutama päivä toisen ihmisen mukana hänen elämäänsä.

Iivanaisen mielestä emme ole kovin kaukana maailmasta, jossa vauvankin voi hankkia kevytversiona, pelkkänä elämyksenä.

”Meillä on jo esimerkiksi varamummoja ja isän korvikkeeksi mieskavereita. Aiemmin ajateltiin, että tällaiset ihmissuhteet kuuluvat ydinperheen piiriin, mutta nyt ne tuotetaan palveluina tai vapaaehtoistoimintana. Näytelmässä mennään tästä vain muutama askel liike-elämän suuntaan.”

Tällainen mitä jos -ajattelu on tullut Iivanaiselle läheiseksi viime aikoina.

Hän alkoi vuosi sitten opiskella tulevaisuuden tutkimusta Turun yliopistossa.

Iivanaisen mielestä lähtökohta on vähän sama kuin teatterityössä: Tarkastellaan jotakin ilmiötä ja kehitetään siitä erilaisia skenaarioita eli mahdollisia tulevaisuuksia. Toisessa on välineenä tiede ja tosiasiat, toisessa taide ja kuvittelu.

Ne eivät ole kovin kaukana toisistaan.