Teija Sopanen: ”Oli hienoa olla mukana television alkumetreiltä asti”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Teijan rauhallinen, matala ääni, huolitellut kasvot ja ystävällinen hymy nostivat hänet joka kodin tutuksi. Kuva: Arto Wiikari.
Teija Sopanen on elänyt yli 57 vuotta julkisuudessa – lähes kolme neljäsosaa elämästään. Vuodet ovat kohdelleet häntä voittopuolisesti hyvin, mutta tv-ikoni väittää muuttuneensa nyt vanhemmiten vihaiseksi tädiksi.

Moni asia on muuttunut siitä, kun Teija Sopanen vuonna 1953 valittiin Suomen Neidoksi. Silloin toimittajat teitittelivät ja kirjoittivat nätisti neiti Sopasesta.

Viimeksi marraskuussa eräs ”kunnon lehti” kirjoitti hänestä artikkelin, jonka Teija koki erittäin ikäväksi monine virheineen, epätarkkuuksineen ja alatyyleineen. Silloin hän pahoitti mielensä ja ihmetteli, miksei jutun kirjoittaja soittanut hänelle ja tarkistanut asioita – onhan kohde vielä elossa.

77-vuotias Teija ei tosiaankaan ole mikään historian henkilö, vaan yhä aktiivinen toimija. Hän kirjoittaa ja esiintyykin edelleen.

”Elän nyt mielenkiintoista ’myöhäisrenessanssia’”, hän iloitsee.

”Kaikki alkoi keväällä 2008, kun sain kutsun Mikko Kuustosen Mansikkapaikalle. Saman vuoden syksyllä hän kutsui minut haastateltavakseen Silja Europalle välille Turku–Tukholma–Turku. Seuraavana syksynä 2009 minua pyydettiin yllättäen tuuraamaan Mikkoa. Toivuttuani hämmästyksestä lupauduin.”

”Nämä vuorokauden pituiset senioreille suunnatut risteilyt ovat minulle hyvin mieluisia”, Teija kiittelee ”laivatyttönä” oloaan.

”Haastattelen otsikolla ’Tuttujen kesken’ julkisuudesta tuttuja ystäviäni, viimeksi Arvi Lindiä ja Marjatta Leppästä. Kevään aikana tulevat vuoroon vielä Jukka Virtanen ja Vieno Kekkonen.”

Koko kansan Teija

Miten Teija Sopasesta aikoinaan tuli koko kansan Teija?

Historiateos Television viisi vuosikymmentä (toimittanut Juhani Wiio, SKS, 2007) nimeää Teija Sopasen Kasvoksi.

Otsikolla Ystävä televisiossa – Jännitteitä Teija Sopasen tähtikuvassa Sari Elfving pohtii 15 sivun verran miksi näin kävi. Ja kuka poseeraakaan tämän kirjajärkäleen kannessa rennosti tv-aparaattiin nojaten? Tietenkin Teija.

Elfvingin mielestä Teijan suurimpia avuja oli hänen ”tavanomaisuutensa”, ”tuttavallisuutensa”, vierailihan hän iltaisin Suomen kodeissa ja tuli ihmeellisen näköradion kautta tutuksi jokaiselle. Salaperäisesti hymyillen, kauniisti meikattuna ja kammattuna hän toivotti matalalla äänellään ensin hyvää alkuiltaa, kertoi millaisia ohjelmia oli tulossa ja saatteli kansalaiset unten maille toivottamalla ohjelmien päätyttyä myös hyvää yötä.

Kuuluttajaa tarvittiin myös silloin, kun yllättävä tekninen häiriö katkaisi ohjelman. Rauhallisesti Teija ilmoitti, että jatkamme hetken kuluttua, ja jälleen tv-katsoja saattoi olla tyytyväinen.

”En minä tiedä, miten minusta tällainen tuli”, Kasvo sanoo nyt ja väittää olleensa hyvin ujo. Hän vain sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Matkustettuaan Suomen Neitona Yhdysvaltoihin hän kiinnostui oitis tuosta ihmeellisestä, kuvia näyttävästä laatikosta. Siellä hän pääsi myös tv-studioille seuraamaan ohjelmantekoa.

Runsaat neljä vuotta myöhemmin, kun Yleisradion tv-lähetykset maaliskuussa 1957 olivat alkaneet, Teija rohkaistui soittamaan ohjelmapäällikkö Ville Zilliacukselle ja kyselemään töitä. Zilliacus puolestaan sanoi aikoneensa soittaa neiti Sopaselle pyytääkseen häntä koekuulutukseen.

Lopun tiedämme.

”Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kyselin töitä. Sittemmin on tarjottu”, Teija naurahtaa.

”Siinä kirjan jutussa siteerataan monessa kohdassa sanomisiani, joissa ujostelen ja vähättelen itseäni. Nykyään kyllä tiedän, mitä osaan ja mitä en. Kuljen selkä suorana ja pää pystyssä.”

Hymyilevä kuuluttaja

Ylen tv-toiminnan täyttäessä 50 vuotta vuonna 2007 ilmestyi kaikkiaan kuusi kirjaa, joissa Teija Sopanen esiintyy eri yhteyksissä.

Kaksi niistä kertoi taloista, joissa hän on asunut Helsingissä, yksi lapsista sodan aikana – Teija esimerkkinä onnellisesta sotalapseudesta Ruotsissa – ja kaksi käsitteli television viittä vuosikymmentä.

Kuudes teos on 10-osainen Kansallisbiografia, joka listaa 90-vuotiaan itsenäisen Suomen 90 suurinta vaikuttajaa, joiden joukkoon oli päässyt myös Teija.

”Tekee kyllä nöyräksi”, Teija sanoo vakavana ja lisää, että siinä tv:n viittä vuosikymmentä käsittelevässä jutussa hänestä esitetään ”uskomaton analyysi”.

”Olen aivan ihmeissäni. Minä kun vain kuulutin ja hymyilin. Kasvoksi nimeäminen kertonee siitä miten suuri vaikutus televisiolla oli ja yhä on. Kai minä olin ’kuin perheenjäsen’, lapsikatsojille varmaan ystävällinen täti, äitihahmo, en osaa sanoa. Joel Hallikainen sanoi kerran, että lauantaihin kuuluivat sauna, lämmin pulla ja Teija!”

Teija aloitti kuuluttajana. Siinä ohessa hän juonsi ohjelmia, toimi kuvaussihteerinä, haastattelijana, oli mukana ohjelmanteossa, jopa näytteli joissakin hassutuksissa. Jokaisena vuoden ensimmäisenä päivänä tasan kello 12 vuodesta 1958 vuoteen 1974 hän kuulutti presidentti Urho Kekkosen uudenvuoden puheen.

”Se oli kunniatehtävä. Kaiken kaikkiaan oli hienoa olla mukana uuden välineen, television, alkumetreiltä asti ja saada seurata sen kehitystä.”

Kotimaakin tuli tutuksi, sillä keikkoja riitti. Juhannuksena, messuilla, monenlaisissa avajaisissa, muotinäytöksissä, juhlissa, kaikenlaisissa kissanristiäisissä haluttiin nähdä ja kuulla tv:stä tuttuja, nykykielellä livenä.

Television alkuaikojen työtovereista, kuten legendaarisesta VEK:sta (Jukka Virtanen, Aarre Elo, Matti Kuusla) tuli ikiystäviä.

Katsojat palkitsivat Teijan äänestämällä hänet kymmenen kertaa television suosituimmaksi naisesiintyjäksi. Muistona tästä hänellä on kotona sama määrä Telvis-patsaita. Katso-lehti teki sitten kummallisen päätöksen, että Teijaa ei saanut sen jälkeen enää äänestää.

Televisiosta lehtiin

17-vuoden tv-uran jälkeen Teija siirtyi lehtityön pariin. Ensin päätoimittajaksi naisten kuukausilehti Monalisaan ja sieltä Seuraan, jonne hänet houkutteli silloinen päätoimittaja Heikki Parkkonen.

Vuoden 1977 loppukesästä Teija aloitti työt Seurassa ja sai heti haastavia työtehtäviä. Hänet lähetettiin seuraamaan valtiovierailuja, haastattelemaan maamme ykkösjulkkiksia, Linnan itsenäisyyspäiväjuhliin ja muun muassa ”selostamaan” prinssi Charlesin ja Dianan häitä Lontooseen.

”Se työ muistutti kovasti television suoraa lähetystä. Kesken matkaa minulle ja valokuvaaja Pentti Vänskälle selvisi, että kilpaileva lehti tekee jutun aikaistetulla aikataululla. Siitä seurasi, että Seura muutti ilmestymispäivää ja meidän piti saada juttu valmiiksi heti toimitukseen saavuttuamme. Ajoimme lentokentältä taksilla Hietalahdenrantaan, ja eikun paperia koneeseen ja juttua kirjoittamaan”, Teija muistelee.

”Kuudelta aamulla juttu oli valmis. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia.”

Tämä Kasvo sanoo nyt vuosikymmenten jälkeen ja yhä aktiivisesti lehtiin kirjoittavana toimittajana, ettei lehtimaailmaan tulo suinkaan helppoa ollut. Ehei! Vaikeaa oli, mutta hyvin hän oppi ja nopeasti ymmärsi mitä tarkoittaa lehdenvalmistusaikataulu.

”Jutunteko oli aluksi hidasta ja tahmeaa, jännitti hirveästi, mutta ainahan jutut tulivat ajallaan, vaikka sitten olisi yön valvonut. Olin siinäkin ’nöyrämielinen ja alhainen luonne’, kuten Siiri Angerkosken kerrotaan sanoneen. Meillähän oli toimituksessa AH-liike, Akat hoitaa!” Teija heläyttää.

”Yöllä keksin usein loistavia alkulauseita, mutta aamulla en muistanut niistä ainuttakaan. Tuli vähän sellainen olo, että enhän minä mittään. Mutta on tässä vuosien mittaan jonkinlainen itseluottamus kasvanut, kun ne jutut kuitenkin julkaistiin.”

Virta vähenee

Heti Seuran alkuvuosina kaupungilla kerrottiin suurena totena, että eihän se Sopanen mitään osaa, vaan hänen juttunsa kirjoitetaan toimituksessa uusiksi. Se ei pidä paikkaansa. Teija kirjoitti värikkäästi, omakohtaisesti ja suoraan lukijoille niin kuin pitikin. Aluksi hän oli arka, mutta toisaalta hänen oli helppo saada haastatteluja – kaikkihan hänet tunsivat.

Teijan juttuja on hänen virallisen eläkkeelle jäämisensä jälkeen julkaistu paitsi Seurassa myös Yhtyneitten Kuvalehtien kuukausilehdessä Vivassa, viimeksi värikkään ystäväpariskunnan, Liisa ja Jukka Virtasen haastattelu.

”Aivan, Virtaset 50 vuotta naimisissa. Ehkä on luultu, että kyllä se Teija saa jutun keneltä vaan, mutta ei se niin mene… aina. Nyt meni, eivät Virtaset sitä juttua olisi muille antaneet, nyt toimi ystävyys- ja avunanto, kiitos vuosientakaisen lämpimän ystävyyden”, Teija kiittelee.

”Tykkään tehdä juttuja, kun sopiva kohde ilmaantuu, vaikka se on rankkaakin ottaen huomion korkean ikäni. Tämä työ on palkitsevaa, piristävää ja antaa uskoa tulevaisuuteen”, Sopanen nauraa kähisten ja viittaa tv-ohjelmaan Vielä virtaa, joka kertoo hassuista vanhuksista.

Totuushan on, kuten Teija muistuttaa, että virta vähenee, mikä häntä ”suuresti harmittaa”. Vielä olisi paljon kivaa tekemistä.

Jutta Zilliacus oli varmaan eka joka rohkeni sanoa ääneen ja ihan lehdessä, että vanheneminen on tylsää. Iäkkäät ihmiset usein selittelevät, että voi kun on mukavaa ja leppoisaa ja viisasta vanhuutta, mutta minä sanon höh! Tylsää tämä on, kremppaa siellä sun täällä, ei jaksa kaikkea mitä haluaisi.”

Teijan omassa keittiössä

Moni muistanee vielä Teijan keittiössä -tv-ohjelmat. Ne nauhoitettiin hänen omassa keittiössään. Sinne Teija kutsui hyviä ystäviään paitsi laittamaan ruokaa myös kertomaan kuulumisiaan ja juttelemaan mukavia. Ohjelmaa tehtiin vuosina 1990–1996.

”Vielä nytkin jotkut vastaantulijat pysäyttävät minut kadulla ja kysyvät, miksei niitä ruokaohjelmia enää lähetetä ja eikö ne voisi näyttää uudelleen, koska ne olivat niin mukavia. Uusinnoissa on se huono puoli, että ne jutustelut olivat hyvin ajankohtaisia eivätkä sopisi enää näytettäviksi”, Teija selventää.

”Ihmiset todella valmistivat ruokaa ystävieni reseptien mukaan jopa siinä määrin, että tietyt ruoka-aineet loppuivat kaupoista sinä viikonloppuna. Suuret kaupat toivoivatkin etukäteen tietoja siitä, mitä kulloinkin valmistettiin voidakseen varata tarpeeksi elintarvikkeita.”

Hän kokosi ystäviensä reseptit kahteen kirjaan.

Niin, kirjat. Teijaahan voi kutsua myös kirjailijaksi. 1993 ilmestyi hyvin omakohtainen, hänen perheensä joulunviettoihin perustava Joulun aika. Syksyllä 2009 valmistui hänen monivuotinen työnsä Pekka Vilpas – Neljän presidentin hovimestari (WSOY), johon hän haastatteli presidenttien monikymmenvuotista hovimestaria. Se julkistettiin tietenkin Tamminiemessä, joka toimii nykyisin Urho Kekkosen museona.

”Joulun alla minulle tuntematon henkilö pysäytti kaupungilla ja kertoi, että hän kaivaa joka joulu sen Joulukirjan esille ja valmistaa jouluruokia sen mukaan. Onhan se äärimmäisen lämmittävää”, Teija herkistyy.

Seuramatkojen emäntä

Teijan on helppo tulla toimeen ihmisten kanssa. Niinpä hänestä kasvoi jo hyvin varhain Seuran vuosina loistava lukijamatkojen vetäjä, Seuraemäntä.

Teijan tv-ura Ylessä kesti 17 vuotta, Seurassa hän vaikutti toiset 17 vuotta, sitten tulivat Teijan keittiössä -ohjelmat, kirjat ja matkaemännyys. Kuva: Arto Wiikari.

Teijan tv-ura Ylessä kesti 17 vuotta, Seurassa hän vaikutti toiset 17 vuotta, sitten tulivat Teijan keittiössä -ohjelmat, kirjat ja matkaemännyys. Kuva: Arto Wiikari.

Näillä matkoilla hän pääsi matkustamaan ympäri maailmaa – kaikkiaan hän on kiertänyt tämän planeettamme kolmesti puhumattakaan lukuisista matkoista Lontoosta New Yorkiin ja Kaukoidästä Karibialle.

”Olen ollut etuoikeutettu kun olen päässyt matkustamaan niin paljon työni puolesta jo television aikoina ja Seuran toimittajana ja sitten näillä Seuramatkoilla, joissa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä”, Teija kiittelee.

”Muistan ensimmäiseltä maailmanympärimatkalta vuonna 1984 hurmaavan herrahenkilön ja oikean sisupussin, Lauri Pirttilammen Saarijärveltä. Hän oli rikkonut selkänsä metsurihommissa, mutta hankki matkarahat poimimalla metsämarjoja maassa kontallaan. Hän oli todellinen maailmanmatkaaja ja innokkaasti aina mukana kaikilla retkillä.”

Kun Mikko Kuustonen kysyi Teijalta Mansikkapaikassa, mitä ne matkat ovat opettaneet, myöntää Teija jääneensä änkyttämään.

”Ihmiset, jotka uhraavat rahansa matkustamiseen, mitä muuta he voivat olla perusluonteeltaan kuin avoimia, innostuneita ja kivoja”, Teija päättelee.

”Minulta kysytään usein, miten olen jaksanut näillä matkoilla huolehtia vieraista ihmisistä. Vastaan, kiitos, oikein hyvin, sillä olen ilmeisesti huolehtijaluonne. Mitä enemmän minulta pyydettiin apua, sitä iloisempi olin”, Teija selvittää.

”Olen näillä matkoilla tavannut voittopuolisesti kivoja ihmisiä.”

Kahden asunnon loukku

Yksityiselämässään Teija Sopanen elää ”kahden asunnon loukussa”. Hän ajaa autollaan kotiensa välistä 230 kilometrin matkaa, asuuhan hänen miehensä, teatterinjohtaja ja ohjaaja Lauri Väärä kotiseudullaan Suomenniemellä. Teijalla taas on kaupunkikotinsa Helsingin Kruununhaassa.

Suomenniemellä pariskunnalla on punainen talo, pikkuruutuikkunat, puutarhassa marjapensaita, omenapuita, aitta, navetta, kesällä kukkia ja tupa leivinuuneineen. Ikkunasta näkyy maalaismaisema.

”Ja kissa on talon pomo”, Teija naurahtaa.

Jos Teijalta erehtyy kysymään, onko hän siellä ”mökillä” talvellakin, saa häneltä napakan vastauksen: Ei se ole mökki vaan Laurin ”täysipäinen kotitalo”, Teijalle se on myös ympärivuotinen toinen koti.

Vuodesta 1964 asti Teijalla on ollut ”oma koti kullan kallis” Helsingin kantakaupungissa. Täällä tavataan ystäviä, käydään teatterissa tai ollaan vain kotona. Teija luonnehtii nykyhetkeään hyväksi yhdistelmäksi maalaisrauhaa ja pääkaupunkikiirettä.

Nykyhetkeen kuuluvat tietysti myös aikuiset lapset Jaana ja Janne Oravisto. Jaana ja puoliso Pentti Helin ovat molemmat Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöitä.

Heidän lapsensa ovat armeijaa käyvä Mikko, 20, Maria, 16, ja Miina 12. Helsingissä asuu Teijan poika Janne, joka työskentelee myyntitehtävissä it-alalla ja keikkailee stand up -koomikkona. Hänen tyttärensä Julia, 25, matkailee parhaillaan Etelä-Amerikassa ja poikansa Julius, 22, opiskelee Helsingissä.

”Kiirettä on pitänyt, mutta siinä on se hyvä puoli, ettei koskaan ole ollut sellaista hetkeä, etteikö olisi jotain tekemistä. Koskaan en ole ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut. Kun ynnään elämän hyvät ja huonot puolet, plussalle jää”, Teija päättelee.

Vihainen täti

Miksi Teija väittää tulleensa vanhaksi, vihaiseksi tädiksi?

Syksyllä 2008 hän sai Ylen Eläkesäätiöltä kirjeen, jossa kerrottiin, että hän on oikeutettu lisäeläkkeeseen ja että lisätietoa saisi tietystä numerosta. No, Teija ajatteli, että sieltä tulee ehkä 50 euroa kuukaudessa, mutta selvisikin, että summa olisi paljon suurempi. Kaikki asianosaiset saivat takautuvasti tätä eläkettä kuuden kuukauden ajalta.

”Mutta olin menettänyt minulle kuuluvaa lisäeläkettä kymmenen vuoden ja kolmen kuukauden ajalta noin 100 000 euroa korkoineen. Enkä ole ainoa, meitä on satoja”, Teija tulistuu. Eläkettä olisi pitänyt anoa, mutta ”miten sitä voi anoa kun siitä ei kukaan mitään tiennyt!”

”Sieltä vastattiin, että sehän sanottiin sinun työsopimuksessasi. Missä sopimuksessa, kysyin. Kun menin Jussi Koskiluoman puheille syksyllä 1957, hän kysyi tulisitteko meille vakituisiin hommiin. Minä kiitin ja niiasin ja lupasin tulla. Sovittiin, että minä aloitan 1.1.1958, eikä siinä mitään sopimuksia allekirjoitettu.”

Ylen Eläkesäätiö on perustettu vasta vuonna 1962, joten miten sitä ylipäätään olisi voitu mainita ”työsopimuksessa”, Teija kysyy aiheellisesti.

”Tämä lisäeläke koskee meitä jotka lähdimme Ylestä ennen varsinaista eläkeikää, mutta eihän meille mitään kerrottu, ei edes kirjettä perään lähetetty. Eläkesäätiön kerrotaan olevan hyvin rikas. Nyt asiaamme ajaa Journalistiliiton lakimies Markku Vuorinen. Odotamme käräjäoikeuden päätöstä. Kaipa ne odottavat, että kuolisimme pois. Minä tässä nyt olen ollut tämän asian mannekiinina”, Teija huomauttaa.

Eläkeasian lisäksi Teijan tekee vihaiseksi tädiksi se, miten suomen kieltä pahoinpidellään niin kirjoitetussa kuin puhutussakin muodossa.

”Välillä palaa pinna niin pahoin, että soitan esimerkiksi paikallisradioon ja annan palautetta, joka kylläkin otetaan kiitollisuudella vastaan”, täti naurahtaa.

Myös tapojen turmelus ja sivistyksen puute harmittavat.

”Mitä voi nuorisolta vaatia, kun esimerkiksi aikuiset miehet syövät hattu päässä?”

 

Joulukuussa 2011 kuollut Teija Sopanen kävi viimeisinä vuosinaan taistelua Yleisradion eläkesäätiön kanssa. Seura haastatteli Sopasta pääsiäistuplaan 13–14/2010.

X