Tuntematon isoisä sytytti Anna Kortelaisen kiinnostuksen Karjalaan

Jaa kaverilleTilaa Seura
Anna Kortelainen pahoittelee sitä, että Suomessa katkotaan perinteitä kaksin käsin. ”Puretaan vanhoja rakennuksia, ja heitetään pois sitä vähäistäkin perintöä, mitä meillä on. Jos jossain on jäljellä vielä hauraita säikeitä, niistä täytyy pitää kiinni.” © Paula Kukkonen/Otavamedia
Suvun karjalaiset juuret tarjosivat Anna Kortelaiselle yllätyksen. Viipuri on hänelle nyt rakas kaupunki, mutta silti hän ei kaipaa Karjalaa takaisin.

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen on viipynyt pitkään Karjalan lumoissa. Ehkä juuri siksi häntä ärsyttää usein esitetty ajatus yhden totuuden Karjalankannaksesta, jossa elettiin täydellisessä onnelassa.

”Meille on syntynyt kuva, että Viipurissa kaikki vain istuivat Pursiaisen konditoriassa päivät pitkät. Ei, suurin osa viipurilaisista oli köyhiä, siellä paiskittiin töitä ja sinniteltiin niukoissa oloissa”, Kortelainen puuskahtaa.

Kortelaisen kiinnostus Karjalaan liittyy hänen viime-aikaisiin töihinsä. Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa avautui 25.4. suurnäyttely Karjalankannaksesta, johon Kortelainen on tehnyt käsikirjoituksen.

Näyttelyä tukee juuri ilmestynyt teos Avojaloin. Yhdeksän kirjoittajan tarinoista koottu Avojaloin sisältää 20 kertomusta Karjalankannakselta, sen valoista ja varjoista.

Tarinoissa seikkailee henkilöitä lain molemmilta puolilta, salakuljettaja Matti Ilosesta rajakomendantti Ilo Schroederiin.

Mukana ovat myös säveltäjä Toivo Kuula, ja kirjoittajien joukossa suomalaisen kirjallisuuden rakastetut karjalaisikonit, Viipurissa syntynyt kirjailija Laila Hirvisaari ja hiitolalaislähtöinen Eeva Kilpi.

”Haukon henkeäni, kun katson tätä kirjaa. En olisi voinut kuvitellakaan, että Hirvisaari ja Kilpi lähtevät mukaan näin henkilökohtaisella kirjeenvaihdolla”, Kortelainen hehkuttaa.

Näyttelyn ja kirjan tarinoiden tarkoituksena on herätellä myös katsojien ja lukijoiden omia tarinoita.

”Ei ole mitään virallista, oikeaa versiota, vaan jokaisen oma kokemus ja mielikuvat Kannaksesta ovat yhtä arvokkaita.”

Isoisän jäljillä

Muun muassa Albert Edelfelt -asiantuntijana, tietokirjailijana ja television kirjallisuusohjelmien juontajana tunnetuksi tullut taidehistorioitsija löysi Karjalan aikuisiällä.

Etsiessään 2000-luvun alussa Pariisissa tietoja Edelfeltin mahdollisista jälkeläisistä hän uppoutui paikallisiin väestörekistereihin.

”Päivittelin äidilleni kaikkia niitä Pariisissa syntyneitä aviottomia lapsia ja sitä, miten lapsia annettiin noin vain pois”, Kortelainen muistelee.

Kun äiti liikuttui, hän ymmärsi puhuneensa sopimattomia. Myös Viipurissa syntyneen äidin taustassa oli aviottomuutta, siitä ei vain ollut puhuttu.

”En ollut koskaan tavannut isoisääni, joka kuoli juuri ennen syntymääni. Pyysin äidiltäni luvan, että saan selvittää hänen taustojaan.”

Selvisi, että Kortelaisen isoisä oli suomalais-venäläinen muusikko ja kirjailijanurasta haaveillut julkikommunisti, jonka juuret olivat hioutuneet Viipurin mukulakivikaduilla usean sukupolven ajan. Perhehistoriasta löytyi köyhyyttä ja vaivaistaloja.

”Seurasin johtolankoja, ja saimme äidin kanssa tutustua tähän mieheen nelisenkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kysyin äidiltä, saisinko kirjoittaa isoisästä romaanin, sillä niin hämäräperäisestä hahmosta ei ollut mahdollista kirjoittaa tietokirjaa. Äiti myöntyi ilomielin.”

Romaani Reino Peltosesta, isoisästä, ilmestyi vuonna 2012 nimellä Ei kenenkään maassa.

”Seuraavana keväänä vein äitini Viipuriin. Hän oli siellä ensimmäistä kertaa 1930-luvun alun jälkeen. Se oli aika liikuttavaa.”

Tänä keväänä ilmestyi myös yhteisteos Huonon matkailijan päiväkirja, jossa on isoisän novelleja ja matkaesseitä 1930-luvulta höystettynä tyttärentyttären johdannoilla.

Viipuri sai Kortelaisen otteeseensa. Kirjailija ei osaa edes sanoa, kuinka monta kertaa hän on käynyt kaupungissa. Pidemmät oleskelut entisessä suomalaiskaupungissa ovat mahdollistuneet, sillä hän on saanut kirjoittaa Viipurin legendaarisessa Lallukan taiteilijatalon suomalaisresidenssissä.

”Aina kun lähestyn Viipuria, tulee valtava liikutus. Alkaa itkettää. Ja lähtiessä riipaisee. Tuntuu, etten haluaisi lähteä pois.”

Keski-iän herätys

Anna Kortelainen sanoo juurien etsimisen liittyvän keski-ikäistymiseen. Kehitysvaiheeseen, jossa ihmisen huomio kiinnittyy omasta sisimmästä ulospäin.

”Juuret kiinnittävät meitä Suomen historiaan ja edellisiin sukupolviin. Ne tekevät meistä vähemmän itsekeskeisiä”, Kortelainen miettii.

”Nuoren ihmisen maailmaan kuuluu menneiden vaikeiden asioiden sivuuttaminen. Mutta annas olla, kun tulee 40 vuotta mittariin. Jo alkaa kiinnostaa!”

Viipurissa, isoisän jäljillä, vietetty aika on ollut monella tavalla antoisaa. Kortelainen ei ole missään maailman kaupungissa ymmärtänyt niin paljon menneisyydestä kuin Viipurissa.

Kaupunki on täynnä muistumia suomalaisuudesta, Venäjän vallan ajasta ja Ruotsin suurvalta-ajasta. Siellä ovat nähtävissä Neuvostoliiton merkit, uuden Venäjän merkit sekä kiintymyksen ja välinpitämättömyyden merkit.

”Kaikki ne arvet, avohaavat, tyhjät paikat ja katkokset. Ja sitten arki, joka jatkuu”, Kortelainen sanoo.

”Ei ole toista samalla tavalla intensiivistä kaupunkia kuin Viipuri. Mutta se on ei-kenenkään-maata. Se ei ole enää suomalainen kaupunki, muttei vielä venäläinenkään.”

Perinnöstä riittää kaikille

Viipuriin perehtyminen on ollut Kortelaiselle suuri oppitunti ajasta ja menettämisestä. Ja siitä, että historialle pitää antaa anteeksi.

”Menetetyn ei tarvitse olla välttämättä satuttava asia. Menetetyt asiat, kuten edesmenneet ihmiset, voivat kulkea aina meidän kanssamme.”

Viipuria, Karjalan kruunua, katsellessaan Kortelainen ei kaipaa kaupunkia takaisin Suomelle. Hänen on mahdotonta ajatella rajojen siirtelyä, sillä kuten tämän päivän Euroopasta näemme, tehdään sellaisissa operaatioissa aina uutta väkivaltaa.

Haaveilu menetettyjen alueiden palauttamisesta hidastaa myös anteeksiantoa.

”Vaikka on tehty väärin, täytyy silti pystyä antamaan anteeksi. Kun pystyy antamaan anteeksi, pystyy nauttimaan myös sellaisista asioista, jotka on menettänyt”, Kortelainen sanoo.

”Me karjalaisten jälkeläiset emme voi periä vanhemmiltamme viipurilaista osakehuoneistoa tai maatilkkua Kannakselta. Mutta perimästämme aineettomasta omaisuudesta ei tarvitse edes riidellä, siitä riittää kaikille.”

Kun Kortelainen tutustui isoisänsä historiaan, selvisi, että tämä kouluja käymätön mies oli nuorukaisena ihastunut ranskalaiseen kulttuuriin ja opiskellut kielen. Hän lähti Pariisiin vuonna 1938.

”Hän opetti kiinnostuksen äidilleni, joka taas siirsi sen minulle. Olen siis oikeastaan perinyt koko ammattini 20-luvun Viipurista”, Kortelainen ihastelee.

”Ja vielä sieltä rutiköyhästä Viipurista. Sehän on aivan mieletön perintö!”

Juuret ilmassa

Kortelaisen perheessä ei kaivattu Karjalaan. Siksi hän arvelee voineensa tehdä keski-iän löytöretkensä puhtaalta pöydältä. Hän ymmärtää silti myös heitä, jotka ovat jääneet kiinni kadotettuun onnelaan.

”Jos minulta vietäisiin Helsinki, en toipuisi siitä ikinä. Aivan taatusti surisin kuolinpäivääni saakka Kalliotani, Karhupuistoani ja Stockmanniani. Se olisi minun oikeuteni.”

”Sitten tulisi uusia polvia, jotka sanoisivat, ettei se Helsinki niin ihana ollut, ihmiset siellä olivat kovia ja kylmiä. Mutta jokaisella on oikeus omiin muistoihinsa.”

Kortelaisen mielestä 1960- ja 70-luvulla syntyneille Karjalan tarina onkin tarjoiltava toisella tavalla kuin heille, jotka syntyivät siellä. Juurettomuuteen, evakkouteen tai menettämiseen liittyviä tunteita ei saa koteloida. Jokaisella sukupolvella on oikeus määritellä suhteensa asiaan uudelleen.

”Karjalaisuus on kuin perintöryijy, joka väistämättä päätyy jossain vaiheessa erilaiseen kotiin, kuin missä se on alun perin ollut. Pääasia on, että ryijyä halutaan pitää esillä.”

Kortelainen kuvaa omia Viipurin juuriaan ilmajuuriksi, jotka eivät tarvitse elääkseen Kannaksen maaperää.

”Minun juureni harovat ilmaa, jota en kuitenkaan omista.”

Vuosien mittaan Kortelainen on oppinut, etteivät venäläiset puhu sukunsa taustoista lainkaan niin vapaasti kuin suomalaiset. Nykyviipurilaisten historiassa on kipeitä asioita, väestönsiirtoja ja juurettomuutta.

”Kyllä hekin tietävät menettämisestä jotain”, Kortelainen huokaisee.

Kirjailija on seurannut Venäjän viimeaikaista kehitystä sydän syrjällään. Viipurilaisten ystävien kanssa puhutaan myös politiikkaa.

”Venäjällä kaikki eivät suinkaan ajattele asioista niin yksioikoisesti, kuin meillä yleisesti kuvitellaan.”

Epätietoisuus ja pelko nostattavat herkästi russofobiaa. Siksikin tarvitaan puhetta Karjalasta, Kannaksesta ja anteeksiannosta.

”Sotahistorian miehistä historiaa on kirjoitettu paljon, Avojaloin-kirjan tarinaa kuljettavat eteenpäin pienet tytöt. Toivoisin Kannaksen tarinan kulkevan näyttelynkin myötä eteenpäin pienille tytöille ja pojille.”

Kortelainen luottaa tarinan voimaan.

”En usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta on lohduttavaa, että asiat eivät katoa. Tarinat jatkuvat.”

X