Tutkija: Surusta ei tarvitse päästä yli, koska se voi olla myös lahja

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Tommi Tuomi/Otavamedia
Uskontotieteilijä Mari Pulkkinen tutki surua väitöskirjassaan, josta on muokattu populaarimpi teos: Surun sylissä. Hänestä surun voi nähdä myös paikkana, jossa saa levätä kiireettä.

Hautajaispäivän aamuna Mari Pulkkinen puki ylleen raskaan villakangastakin. Hän oli perinyt sen Irma-mummoltaan.

Vanhassa valokuvassa Irma seisoo villakangastakki päällään sodassa kaatuneen veljensä Veikon arkun äärellä. Kuvasta näkyy selvästi, että Irma on raskaana. Hän odottaa Mari Pulkkisen äitiä ja tämän kaksossisarta.

Takin paino tuntui Pulkkisen harteilla lohdulliselta. Siinä hetkessä oli läsnä sukupolvien ketju: mummo, äiti, Veikko-vainaakin.

Siinä hetkessä Pulkkinen tarvitsi kaiken mahdollisen lohdun.

Hän oli lähdössä lapsensa hautajaisiin.

Taimin elämä oli päättynyt raskauden keskeytykseen vaikean epämuodostuman vuoksi. Pulkkinen oli joutunut miehensä kanssa tekemään raskaan päätöksen. Lapsi olisi vammaisenakin ollut toivottu – mutta kärsivä. Siksi vanhemmat valitsivat kivun itselleen, suruista suurimman.

Kotona Pulkkista odotti keskeneräinen uskontotieteen väitöskirja, johon hän tutki yli 150 läheisensä kuolemaa surevan suomalaisen kirjettä. Väitöskirjaa aloittaessaan hän ei tiennyt, että tulisi vielä luennoimaan tutkimustyöstään myös omien kokemustensa kautta.

Pulkkinen, 43, puhuu tutkimustyönsä rinnalla avoimesti omista menetyksistään, jotta me ymmärtäisimme surua paremmin.

Jotta me antaisimme surevien surra.

Ketä suojellaan?

Mari Pulkkinen

Mari Pulkkinen on varannut itselleen ja miehelleen hautapaikan Taimin ja Veikon vierestä. ”Jos ihmiselle määrättäisiin hautapaikka samalla, kun hän saa syntymätodistuksen, elämän rajallisuus pysyisi paremmin mielessä.” ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA

Irma-mummon takki piti Mari Pulkkisen ryhdissä epätodelliselta tuntuvassa tilanteessa. Siunauskappelin ovella todellisuus iski kuitenkin lujaa. Käytävän päässä katafalkilla odotti pieni, syliin mahtuva arkku.

Silloin Pulkkinen romahti. Hän heittäytyi arkun päälle ja makasi siinä aikansa, kunnes ystävä nosti hänet etupenkkiin.

Kuulostaa dramaattiselta, ehkä vähän ahdistavaltakin. Mutta Pulkkisen näkökulma on tämä: vaikka hän romahti, mitään pahaa ei tapahtunut kenellekään.

”Hautajaisiin määrätään rutiininomaisesti rauhoittavia. Tilastoja minulla ei siitä ole, mutta todella moni on näin kertonut. En halua ottaa kantaa siihen, milloin ihminen tarvitsee pitkäaikaisen lääkityksen, mutta miksi ihmisiä pitäisi lääkitä hautajaisiin”, Pulkkinen kysyy.

Hän epäilee, ettei lääkityksellä ehkä suojellakaan surevaa vaan muita ihmisiä – ettei muiden tarvitsisi nähdä, miten menetyksen tuskaa huudetaan ääneen.

Pulkkisen tuskaa todisti Taimin hautajaisissa hänen esikoisensa, joka oli tuolloin viisivuotias.

”Olisiko lapselle ollut parempi viesti, etten olisi näyttänyt reagoivan millään tavalla? Että ei se mitään, vaikka sinäkin kuolisit. Pyrimme hirveästi suojelemaan lapsia surun kyyneliltä ja jopa hautajaisilta, varsinkin eteläisessä Suomessa.”

Pulkkisen mukaan hautajaiset ovat alkaneet etenkin etelässä myös typistyä pieniksi kahvitilaisuuksiksi isojen karjalanpaistihautajaisten sijaan.

Haluamme puristaa surun mahdollisimman pieneen tilaan, ja edellytämme sitä myös surevilta. Mutta surulla ei ole aikataulua, eikä surevaa saisi hoputtaa.

Hyvä suru

Mari Pulkkinen luennoi surusta muun muassa kuolevien ja surevien kanssa työskenteleville ammattilaisille. Humanistina hänen näkökulmansa on toinen kuin esimerkiksi psykologin, joka saattaa puhua vaikkapa ”komplisoidusta” surusta.

Niin sanotun normaalin surun alue jää Pulkkisen mielestä todella kapeaksi, kun siitä puhutaan kliinisin termein.

Suruun ei kuitenkaan pitäisi suhtautua vain hoidettavana asiana, josta pitää päästä mahdollisimman nopeasti yli ja selviytyä. Se on usein ollut kuulijoiden voimakkain oivallus, kun Pulkkinen on luennoinut vaikkapa pitkään hoitotyötä tehneille.

”Surevat tarvitsisivat luvan olla surussa. Kun puhun tavallisille ihmisille, ehdottomasti yleisin palaute on se, että olen nyt kymmenen vuotta tai kauemmin tehnyt surutyötä, eikä se ole tullut valmiiksi, ja nyt ymmärrän, ettei tarvitsekaan.”

Pulkkinen ihmettelee, miksi surusta puhutaan edelleen niin vähän, vaikka kuolemasta käydään varsin moninaista keskustelua, esimerkiksi saattohoidosta ja eutanasiasta. Hänen mielestään suru on suurempi tabu kuin kuolema.

”On puhuttu pitkään siitä, mitä on hyvä kuolema. Mutta mitä on hyvä suru? Kaipaisin siitä yhteiskunnallista keskustelua. Se on kuitenkin todellisuus, jonka kanssa ihmiset jäävät elämään läheisen kuoleman jälkeen. Jos siis hyväksymme sen, ettei suru ole kaksi viikkoa kestävä häiriötila vaan ihmisen osa ja elämänikäinen kokemus.”

Ainoa järkevä tavoite, jonka surevalle voi asettaa, on Pulkkisen mielestä se, että elämän voisi tuntea merkitykselliseksi.

Itse asiassa elämä voi menetyksen jälkeen tuntua merkitykselliseltä juuri surun tähden.

Raapiva syli

Mari Pulkkisen viime vuonna ilmestynyt, väitöskirjasta muokattu populaarimpi teos on nimeltään Surun sylissä. Ajatus surusta sylinä on ravisteleva: että suru voi olla myös paikka, jossa saa kiireettä levätä.

Helppo syli se ei kuitenkaan ole. Kerran Pulkkisen vetämässä sururyhmässä eräs ihminen kuvasi itseään surun raapimaksi, mihin toisten oli heti helppo samaistua. Sanavalinta kuvastaa hyvin ajatusta surusta linnunpesänä. Sen oksat raapivat, ja se on nostettu tosi korkealle puun latvaan, missä se heiluu tuulten mukana.

”Siellä on pelottavaa, ja pesä on puristava. Mutta kun tuuli kallistaa puuta oikein kovasti, sieltä voi avautua maisema, jota ei näe muualta.”

Surevien suomalaisten kirjeistä Pulkkinen saattoi lukea, että raskailla asioilla on ollut kaikista tihein merkitys. Suru voi antaa lahjan: uuden näkökulman maailmaan, valtavan kiitollisuuden tai kokonaisen arvomaailman muutoksen.

Suru ei siis ole pois hoidettava paha. Se ei myöskään ole ilon vastakohta, vaan surun vastakohta on surun puuttuminen, Pulkkinen muistuttaa. Surua ja iloa voi olla yhtä aikaa.

”Tämä oivallus meiltä puuttuu. Ei tarvitse pelätä sitä, ettei surevalle voisi puhua elämän iloista ja arkisista asioista.”

Älä vaikene

Surevan ihmisen kohtaaminen ei ole kaikille helppoa. Erityisen vaikealta se voi tuntua työyhteisössä, jossa ollaan päivittäin tekemisissä mutta ei tunneta toisia yleensä kovin henkilökohtaisesti.

Moni saattaa kokea, että on hienotunteista tai toisen surua kunnioittavaa jättää sureva rauhaan ja olla noteeraamatta koko asiaa. Vaikeneminen on kuitenkin pahinta, mitä voi tehdä.

”Mielestäni lähiesimies on vastuussa siitä, että asiaa lähestytään siten, kuin sureva itse toivoo. Ja kaikkien pitäisi työyhteisössä pystyä kohtaamaan sureva omalla tavallaan. Joku vain nyökkää, toinen halaa, joku jättää suklaalevyn näppiksen päälle. Ei sillä tavalla ole niin väliä.”

Surusta ja sen käsittelystä työyhteisössä pitäisi puhua enemmän, koska työpaikalla vietetään niin iso osa ajasta. Pulkkisen mielestä meiltä puuttuu taito sietää surevia keskuudessamme. Itseään voi testata kysymällä, toivoisiko läheisensä menettäneen pysyvän mieluummin aluksi kotona – ja jos toivoisi, niin miksi.

Surevan hoputtamisen tai noteeraamatta jättämisen lisäksi pitäisi koittaa välttää surun vähättelemistä.

”Meillähän on vastustamaton halu ottaa osaa sillä tavalla, että keksitään jokin syy, joka pienentäisi surua. Sanotaan vaikka, että ai noin vähän raskausviikkoja tai että hänellähän oli jo ikää. Se tuntuu surevista hirveän pahalta. Se on pakkasen puolella olevaa osanottoa.”

Kirkkaat hetket

Vain kymmenen kuukautta Taimin kuoleman jälkeen Mari Pulkkinen sai toisen keskenmenon. Sodassa kaatuneen isoenon mukaan Veikoksi nimetty tulokas todettiin kuolleeksi kaksi päivää ennen joulua.

Kun lääkäri totesi, ettei sydänääniä kuulu, Pulkkinen sanoi spontaanisti, että nyt hän menee psykoosiin.

Mutta Pulkkinen ei mennyt psykoosiin vaan jouluksi kotiin. Niistä päivistä hän ei muista paljon muuta kuin kiitollisuuden siitä, että pääsi kotiin elävän lapsensa luo. Ja että joulu tuli sittenkin, kaikesta huolimatta.

Nyt Pulkkinen on 16- ja 8-vuotiaiden poikien äiti. Taimin ja Veikon muistosta hän ei pyristele eroon, vaan se on lahja, jonka hän saa aina uudelleen. Se asettaa pienet murheet oikeisiin mittasuhteisiin ja kutsuu juhlimaan elämää.

”Ne menetykset ovat minussa, jokaisessa hengenvedossa. Pelkään menettämistä, enkä todellakaan yhtään vähempää, kun tiedän, miten kipeää se on. Mutta toisaalta on ne kirkkaat hetket, kun tajuaa, että ainoa varmuus tässä elämässä on epävarmuus. Että on tosi siistiä olla elossa.”

Lue myös:

Miten surusta selviää?

Samana päivänä: Anni syntyi, tämän isosisko kuoli – miten perhe on selvinnyt?

X