Vanhan talon aarre: rakkauskirjeitä sadan vuoden takaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Vesa Ranta
Remontin yhteydessä vanhan talon kivijalasta Raahessa löytyi kahden rakastavaisen kirjeenvaihto. Kirjeet on kirjoitettu suurella tunteella, mutta saivatko rakastavaiset toisensa?

Oli aurinkoinen kevätpäivä Puu-Raahessa vuonna 2014, kun Tatu Hirvonen päätti siivota 1800-luvun hirsirakennuksen kivijalan sisukset. Hirvonen oli remontoimassa niin sanottua Henkikirjoittajan taloa uudeksi kodikseen yhdessä puolisonsa, kirjailija Pauliina Vanhatalon kanssa.

Vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lattian alla tavattiin säilyttää lautavärkkiä ja muuta, mutta nykyisin kivijalan sisässä ei saa enää olla tavaraa.

Siivoaminen ei harmittanut Hirvosta. Oikein kutkutti ajatella, löytyisikö sen yhteydessä jotain kiinnostavaa.

Hirvonen oli jo jonkin aikaa purkanut talon kyljestä pois varastorakennusta. Kun hän sai viimeisen seinän irti, sen takaa paljastui aukko päärakennuksen kivijalan alle.

Seurasi elokuvamainen hetki.

Kaunis aarre

Valonsäteet tulvivat kivijalan aukosta sisään, suoraan kauimmaiseen nurkkaan. Hirvonen oli remontoidessaan tottunut näkemään vanhoja sanomalehden palasia, roskia ja sirpaleita.

Nyt luonnonvalossa suorastaan hehkui aivan erilainen ihmisen vaivannäkö: maassa makaavista papereista erottui kaunis, tasapainoinen ja lennokas käsiala.

Hirvonen ryömi kivijalan sisään tutkimaan papereita lähemmin. Tuolla, tuolla, tuolla. Repaleisia papereita oli maata vasten siellä täällä koko nurkan alueella. Näkyi Venäjän vallan aikaisia postileimoja, punaisia vahasinettejä, päivämääriä.

Pikkuhiljaa Hirvonen oivalsi: Nämä ovat kirjeitä. Vanhoja kirjeitä vuodelta 1893.

Innoissaan Hirvonen kävi hakemassa sanomalehteä, kääri osan hauraista kirjeistä siihen, ja kantoi aarteen vaimonsa nähtäväksi.

Vanhatalo istui lattialla, kun puoliso haki kirjeitä yhä lisää. Näky oli kuin rikossarjassa: FBI-agentti rakentaa hullun lailla ympärilleen rikostaulua, johon kokoaa kaikki mahdolliset löydetyt johtolangat.

Kirjeitä, kirjekuoria ja kortteja kertyi yhä lisää.

Mutta tässä ei ollut kyse rikoksesta.

Reunatkin täyteen

Vanhatalo alkoi tutkia kirjeiden tarinaa. Ensimmäinen haaste oli saada selvää käsialasta. 1800-luvun lopun kaunokirjoitus on onneksi jo hieman selkeämpää kuin aiemmin käytössä ollut goottilainen käsiala, mutta vaikeaa lukeminen oli silti.

Teksti oli kirjoitettu mustekynällä, ja viivat olivat painallukseltaan hieman epätasaiset. Käsiala oli koristeellista ja hieman oikealle kallellaan.

Huolellisesti tehtyä, kuin suurella tunteella jollekulle tärkeälle.

Kihlausaika oli epätavallisen pitkä 1800-luvun lopun pariskunnalle, mutta viiden vuoden kihlauksen jälkeen Olga ja Viktor saivat toisensa.

Kirjeet tuntuivat haurailta ja pehmeiltä, ja ne olivat täynnä pieniä tahroja – kirjeitä oli hypistelty ja luettu paljon. Sanottavaa oli ollut niin kovin, että paperin reunatkin oli pitänyt kirjoittaa täyteen.

”Rakkain Wikkeni”, erottui erään ruutupaperin alkuosasta.

Niin, tietenkin. Rakkauskirjeitä ne olivat.

Mutta keiden rakkauskirjeet Henkikirjoittajan talon kivijalan sisästä oli löytynyt? Ja mikä kiinnostavampaa: mikä oli lempiväisten tarina?

Tapaamisia vain harvoin

Tästä kohdassa kivijalan sisässä Tatu Hirvonen erotti papereita ja niistä ensin käsialan, sitten päivämääriä.

”Kallis, kaivattu Vikkeni, voi hyvin ja terveenä. Sydämellisimmällä rakkaudella tervehtää sinua oma Olgasi.”

Miten runollista kieltä. Liikuttavista allekirjoituksista kävi ilmi kirjeiden kirjoittaja, Olga. Kirjekuorissa taas luki kirjeiden onnekkaan saajan nimi: Ylioppilas Wiktor M. Pitkänen.

Tarinassa oli nyt päähenkilöt, Olga ja Wiktor – tai oikeasti Viktor.

Kaikki kirjeet ovat Olgan Viktorille kirjoittamia. Viktorin kirjeitä ei ole löytynyt.

Vanhatalo alkoi lukea ja järjestellä kirjeitä. Pienistä tiedonpalasista alkoi muodostua elävä kuva nuorista rakastavaisista.

Olgan ammatti selvisi pian: ”Tänään pidin koko luokkaa arestissa, kun eivät olleet hiljaa, kun minä tulin luokalle.”

Nuori opettajatar kirjoitti säntilliset mutta tunteikkaat rakkauskirjeet kotonaan Revonlahdella, nykyisen Siikajoen kunnassa. Hän pyrki saamaan kirjeet aina jonkun tutun matkaan tai lähetti ne postissa.

Vastaanottaja, herra ylioppilas Viktor asui parinkymmenen kilometrin päässä Raahessa ja opiskeli Oulussa. Nuoret joutuivat siis elämään kaukosuhteessa.

Tapaaminen onnistui vain harvoin, ehkä viikon tai kahden välein. Tämä koetteli ja raastoi lemmittyjä.

”Tänä iltana on pari viikkoa siitä, kun seurassasi olin viimeksi. Kuitenkin tuntuu se aika hirveän pitkältä, jonka olen täällä ollut. — Olen katsonut iltapuolella niin usein tuonne joen toiselle puolen ja maantielle, vaikka toivotonhan siis tulemisestasi nyt olenkin.”

Aluksi rakastavaiset toimivat romanttisen salamyhkäisesti, ja vain Olgan ystävä Lyydi tiesi seurustelusta. Olga piti silmällä, ettei kirjeitä ollut luettu.

”Se sinun viimeinen kirjeesi aukesi hyvin helposti ja näytti aivan, kun olisi ollut avattuna. Rukin asemalla noudin, mutta voin taata, ettei siellä ole avattu. Pane vasta lakalla.”

Tuskallinen ikävä

Kirjeen allekirjoitus Olgasi! Kertoo tunteen palosta. Kirjoittajan käsiala on kaunista ja säntillistä.

Nykyisenä pikaviestinten aikakautena on hämmentävä kuvitella, että yhteydenpito rakkaaseen oli ainoastaan kirjeiden varassa.

Se lienee tehnyt kaukosuhteesta vieläkin vaikeamman kestää.

Olga sai Viktorilta kirjeen noin kerran kaksi viikossa. Se on melko harva tahti kuulla rakkaastaan.

Lopun ajan rakastavaiset käyttävät toisistaan haaveillen. Mielikuvituksen ja muistelun merkitys olikin todella iso.

Mitä pidemmälle kirjeet etenivät, sitä enemmän Olgan sanat henkivät sietämätöntä kaipausta.

”Tuntuu, kuin mieleni olisi levollisempi sinulle kirjoittaessani ja olisin sinua paljoa lähempänä.”

”Hyvin olisivat kaikki asiat täällä, vaan kova ikävä sinua, tekee ympäristön niin tyhjäksi ja kolkoksi.”

Mutta ihania uutisia oli tulossa.

Kuinka autuaallista onkaan

Kirjailija Pauliina Vanhatalo on laittanut kirjeaarteen huolellisesti talteen kansioihin.

Pian kirjeet alkoivat sisältää vihjeitä tulevasta. Olga kirjoitti, kuinka on ”niin riemullista ajatella, että saan olla iäti sinun”. Kuinka ”autuaallista onkaan sitten, kun olemme ainaiseksi yhdistetyt”.

Sitten se selvisi: Olga ja Vikke olivat kihlautuneet ja haaveilivat häistä.

Ehkä jotain tuhmaa tapahtui jo ennen vihkimistä. Olga murehti, oliko joku parin yhteinen tuttu tullut ”pahaan tulokseen” Olgan suhteen. Hän selitteli, että pari oli kuitenkin kihloissa, mutta ei ollut paikkaa, jossa olisi saanut tavata toinen toistaan.

Mutta viimeisissä kirjeissä Olgan ääni oli jopa huolestunut. Miksei Vikeltä ollut tullut kirjettä? Jonkinlainen epäilys oli herännyt puolin tai toisin.

”Mielelläni annan anteeksi epäilyksesi, mikä siinä [kirjeessä] esiintyy. Kenties olen itse syypää siihen? En ollut muuten loukkautunut siitä, vaan olin pahalla omalla tunnolla sen tähden, jos olisin antanut aihetta epäilyksiisi. Hetkeäkään en ole tuntenut mitään kylmyyttä sinua kohtaan.”

Kaikkein viimeisessä kirjeessä Viken vastaus on onneksi saapunut, ja Olga on huojentunut.

Mutta pidettiinkö häät vai erkanivatko sydänkäpysten tiet?

Löytääkseen kertomukselle jatkoa Vanhatalo päätti uskoa sosiaalisen median selvitysvoimaan. Hän julkaisi Facebook-sivullaan kuvan kirjeistä ja pyysi apua.

Neljän päivän päästä Vanhatalon julkaisuun tuli kiinnostava kommentti.

Tietoja löytyy

Olga o.s. Rautio ja Viktor Pitkänen avioituivat vuonna 1898. Esikoinen Toivo syntyi vuonna 1899. Sen jälkeen heille syntyi vielä neljä poikaa ja kuopustytär Salli. ©Raahen museon kuva-arkisto

Yksi Facebook-päivityksen lukijoista oli tarkistanut Viktorin tiedot Ylioppilasmatrikkelista 1853–1899.

Matrikkelin mukaan Viktor Mikael Pitkänen syntyi Raahessa 16. tammikuuta 1871 merimies Mikko Pitkäselle ja tämän vaimolle Anna Greta Elgille.

Pitkänen valmistui ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1895 ja toimi tämän jälkeen lääninhallinnon virkamiehenä, Saloisten kihlakunnan henkikirjoittajana ja Vehmaan kihlakunnan kruununvoutina.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Myös Viktorin rakas Olga mainitaan ylioppilasmatrikkelissa.

”Pso 1898 kansak.op. Olga Sofia Rautio.”

Pso tarkoittaa puolisoa, ja 1898 sitä, että avioliitto solmittiin tuona vuonna.

Kihlausaika oli epätavallisen pitkä 1800-luvun lopun pariskunnalle, mutta viiden vuoden kihlauksen jälkeen Olga ja Viktor saivat toisensa.

Miksi kirjeet löytyivät Vanhatalon ja Hirvosen kodista, henkikirjoittajan talosta? Vanhatalo kertoo, että talo tunnetaan Raahessa myös Pitkäsen talona. Pari lienee muuttanut taloon yhdessä.

Vanhatalo arvelee, että Viktor on itse piilottanut kirjeet kivijalan kauimmaiseen nurkkaan. Tätä näkemystä tukisi se, että kirjeiden joukossa oli muutama muunkin lähettäjän kirje, joka oli osoitettu Viktorille.

”Uskon, että Viktor on piilottanut kirjeet, koska ne sisältävät yksityistä tekstiä. Tuollaisessa pimeässä nurkassa kivijalan alla, kuka niitä sieltä löytäisi. Siellä ne olisivat suojassa uteliailta silmiltä.”

Lue myös:

Valokuvan salaisuus: Tiedätkö kuka on kuvassa oleva poika?

Kalmiston mysteeri: Elikö Karjalassa jättiläisiä?

Mysteeri: Kuka kätki arvokkaan raha-aarteen Ulvilaan?

X