Vesa-Matti Loirille Seuran Elävä legenda -palkinto: ”Elämäni ei ole ollut tasaista”

Suomalaisen viihteen legenda Vesa-Matti Loiri on aina ollut vastakohtien mies

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Suomalaisen viihteen legenda Vesa-Matti Loiri on aina ollut vastakohtien mies
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Joululahjapaketista paljastui nokkahuilu. Se oli pettymys.Helsinkiläinen koulupoika kun oli toivonut klarinettia.

Klarinetti oli kuitenkin kallis soitin, ja Vesa-Matti Loirin perheen talous oli tiukalla. Taito-isä oli tekninen piirtäjä, Lily-äiti hoiti kodin ja lapset. Nälkää nelihenkisessä perheessä ei nähty, mutta tuhlattavaksi asti rahaa ei ollut.

Huilunsoitosta tuli lopulta yksi Vesa-Matti Loirin elämän isoista asioista. Klarinetinkin hän sai sittemmin teini-ikäisenä, mutta siitä ei ollut enää huilulle kilpailijaksi. Teatterikoulussa hän hankki ensimmäisen poikkihuilunsa luokkatoverin takaamalla vekselillä.

Vaikka soitinvalinta oli alun perin isän lompakon eikä pojan mielihalun sanelema, sitä on jälkiviisaasti helppo pitää osuvana ikonisiin mittoihin kasvaneelle taiteilijalle. Huilu ei ole mikään takarivin taavien soitin vaan orkesterin korkein ääni, solistinen soitin kaikkien soittimien yläpuolella.

”Huilun äänessä on mystiikkaa, siinä kuuluu vanha ja entinen elämä”, Loiri sanoo.

Terveysongelmien myötä hän on joutunut lopettamaan huilunsoiton; diabetes on vaurioittanut hermoratoja niin, ettei vasen pikkusormi enää asetu oikealle kohdalle.

Soittimensakin hän on jo lahjoittanut pois – raskain mielin. Monesta muusta asiasta, kuten urheilusta, luopuminen on ollut iän myötä luontevampaa.

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten Loiri pohti haastattelussa jopa eläkkeelle jäämistä. Siihen nähden hänen viimeaikainen työtahtinsa on ollut kova: seitsemässä vuodessa kolme levyä uutta materiaalia, rooli kolmessa elokuvassa, omaelämäkerrallinen dokumentti sekä tv-sarjat Vain elämää ja Loirinuotiolla.

Ensi syksynä julkaistaan uusi levy, jonka sisällöstä Loiri ei halua vielä kertoa mitään.

”Mutta se on mulle erittäin tärkeä levy.”

Pienen miehen kompleksi

Vesa-Matti Loiri sai juuri Seura-lehden tämänvuotisen Elävä legenda -palkinnon. Se on aiemmin jaettu Reijo Taipaleelle ja Jari Sillanpäälle.

Palkitsemista tuskin tarvitsee perustella. Mutta jos niin pitäisi tehdä, olisi vaikea päättää, mistä aloittaa.

Jos Vesa-Matti Loirin uran purkaa osiin, saa kasan kappaleita, jotka eivät näennäisesti tunnu kuuluvan samaan palapeliin.

Huilunsoitto ja nyrkkeily.

Uuno Turhapuro ja Eino Leino.

Maalivahti ja koomikko.

Loiri itse sanoo, ettei ole koskaan suunnitellut uraansa. Jos hänen tekemisiään jokin yhdistää, niin ehkä rytmitaju – siitä on pitkälti kyse niin musiikissa, urheilussa kuin komiikassa. Sitä ei Loirin mielestä voi oppia.

Maalivahtina hän on kunnostautunut niin jalka-, käsi- kuin vesipallossa. Pelipaikkana maalitolppien väli ei tunnu kovin ilmeiseltä valinnalta: eikö luontaisen esiintyjän pitäisi haluta olla päinvastoin kärkimies, maalintekijä?

Loirista maalivahdin teki Helsingin olympialaisten loppuottelu. Unkarille hävinneen Jugoslavian maalivahdin Vladimir Bearan torjunnat tekivät seitsenvuotiaaseen lähtemättömän vaikutuksen.

”Maalivahdin moka näkyy heti tulostaululla. Se on epäkiitollinen vastuunkantajan paikka”, Loiri sanoo.

Nuorena hän joutui taistelemaan mieleisestään pelipaikasta, koska häntä pidettiin maalivahdiksi liian lyhyenä.

Pienikokoisuus aiheutti alemmuudentunnetta, joka oli alkusysäys Loirin nyrkkeilyharrastukselle. Pituutta hän venähti vasta armeijassa, muutamassa kuukaudessa toistakymmentä senttiä.

”Sitä ennen mulla ehti siis olla pienen miehen kompleksi.”

Yksi Suomen suurimpia viihdetaiteilijoita ja pienen miehen kompleksi.

Lisää palasia, jotka eivät tunnu kuuluvan yhteen.

Se oikea Jake

Väpättävä alahuuli, pojan juoksu junan perään ja sydäntäsärkevä huuto: ”Äiti!”

Tuntuu uskomattomalta, että Pojat-elokuvan Jake on nuorisoteatterin lavalta bongattu 17-vuotias amatööri. Loirin löytyminen Jaken rooliin sinetöi Mikko Niskasen esikoisohjauksen synnyn.

”(Tuottaja) Toivo Särkkä vedätti Mikkoa, näytti elokuvalle välillä vihreää valoa ja välillä ei. Mikko tiesi, että jos oikea Jake löytyisi, niin se ois se juttu.”

Vain puoli vuotta aiemmin Loirin isä oli kehottanut poikaansa lukemaan Paavo Rintalan romaanin, johon elokuva pohjautuu. Luettuaan kirjan Loiri oli sanonut isälleen toivovansa, että saisi joskus näytellä Jakea.

”Me ollaan Mikon kanssa siinä kohtaa telepaattisesti keskusteltu”, Loiri naurahtaa.

Yhteistyö teini-ikäisen Loirin ja uraansa aloittelevan Niskasen välillä oli heti helppoa.

”Tiesin aina heti, mitä hän tarkoitti, vaikka meidän viestintä oli välillä melkein onomatopoeettista.”

Niskanen oli ensimmäinen vahva vaikuttaja Loirin uralla. Alkuvuosina tärkeitä olivat myös Kalle Holmberg ja Kaj Chydenius, sittemmin tietysti Pertti Pasanen. Vakavia rooleja seurasivat koomikon työ Jatkoaika-ohjelmassa sekä ensimmäiset roolit Pasasen elokuvissa.

Koomikoksi Loiri päätyi, kun tv-pomo Aarre Elo näki hänen kaatuvan näyttävästi teatterilavalla, Holmbergin ohjaamassa vakavassa näytelmässä. Jatkoajassa nähty kaatumisen SM-kilpailu teki Loirista julkkiksen.

Loiri astui siis traagisesta koomiseen vaivattomasti, kuin vaihtaisi asemalla junaa. Niin hän on tehnyt urallaan jatkuvasti.

Edvin Laineen kyynel

Kansallisteatterin kahvilassa Loirin pöydän eteen pysähtyi ohjaaja Edvin Laine. Hänellä oli tärkeää asiaa.

”Edvin sanoi, että sulla on aina paikka tässä talossa, mutta älä haavoita itseäsi liikaa siellä viihteen maailmassa.”

Sitten ohjaajasuuruus jo kääntyi lähteäkseen, mutta Loiri ehti nähdä, miten hänen silmäkulmastaan vierähti kyynel.

Samanlaisia neuvoja Loiri sai muiltakin uransa alkupuolella. Ne eivät olleet ilkeilyä vaan välittämistä, aitoa huolta siitä, ettei monitaituri haaskaisi lahjojaan hömppänä pidettyyn viihteeseen.

”Kyllähän mä jossain vaiheessa annoin ryöstöviljellä itseäni. Mut on niin helppo puhua ympäri, en osannut sanoa ei.”

Enimmäkseen Loiri sanoo kuitenkin saaneensa tehdä juuri sitä mitä on halunnutkin, niin taiteilijan työssä kuin puoliammattimaisena urheilijana.

Vakavista töistä ohittamattomia ovat esimerkiksi Ilmarin rooli Rauta-ajassa ja Eino Leino -tulkinnat, jotka ovat kestäneet aikaa. Pertti Pasasen vastusteluista huolimatta Loiri säilytti yhteyden teatterin ja musiikin tekemiseen myös kiivaimmassa Turhapuro-vaiheessa.

Viime kesänä Loiri kommentoi yllättävän tiukkasanaisesti Uuno-hahmon käyttöä kesäteatterissa. Samaa mieltä hän on yhä: Uuno pitää jättää rauhaan.

”Se on niin mun itse rakentama se hahmo, mun ja Speden yhteinen lapsi, että siihen ei saa kukaan koskea.”

Loirin oma kunnioitus muiden työtä kohtaan näkyi esimerkiksi silloin, kun hänelle ehdotettiin Juha Vainion laulujen levyttämistä. Hän suostui siihen vasta kun Vainion leski ja poika vakuuttivat, että se olisi Juhankin tahto.

Työ on helpottanut suruja

Vesa-Matti Loirin yksityiselämä on ollut vähintään yhtä värikäs kuin hänen uransa. Vaikka hän on kertonut siitä julkisuudessa, suurimmat surut hän on pitänyt itsellään. Edes Mika Kaurismäen ohjaamassa, muuten varsin avomielisessä Vesku-dokumentissa, Loiri ei juuri märehdi kovimpia menetyksiään, kuten vaimonsa ja poikansa kuolemia tai raskaita eroja.

”Elämäni ei ole ollut tasaista. En ole katkera, mutta pitkää onnellista jaksoa ei elämässäni ole koskaan ollut.”

Usein paras lääke suruihin on ollut työ – ei kuitenkaan niin, että surut olisi hukutettu määrättömän työtaakan alle.

”Jokin ihme taito mulla on ollut paikata itseäni työllä, se on aina helpottanut.”

Työt jatkuvat syksyllä paitsi uuden levyn julkaisulla myös joulukiertueella. Sitä ennen, siinä juhannuksen kieppeillä, Loiri pääsee rakkaalle mökilleen Inarijärven rannalle. Jälkikasvun kanssa on tarkoitus uistella hitaasti, eikä sen niin väliä, vaikkei kalaa tulisikaan.

Mutta jospa jonain lomapäivänä saisi nieriän, sellaisen vähän isomman. Sen voisi savustaa tai paistaa vaikka nuotiolla. Laittaisi siihen sitruunaa ja voita, nostaisi pöydälle sanomalehden päälle ja närppisi käsin paloja suoraan suuhun.

Ehkä sellaisena hetkenä voi kuulla, miten jossain soi huilu. Korkeimpana kaikista.

X