Viulisti Johanna Koivu: ”Piti katsoa, kestävätkö siivet”

Viulistina tunnettu Johanna Koivu suuttuu maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta käyttää suuttumisen tunnetta myös voimavaranaan. Heikompien sortaminen saa hänet leimahtamaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Johanna Koivu rakastaa isoja miljoonakaupunkeja.

Viulistina tunnettu Johanna Koivu suuttuu maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta käyttää suuttumisen tunnetta myös voimavaranaan. Heikompien sortaminen saa hänet leimahtamaan.
(Päivitetty: )
Teksti:
Virpi Valtonen

Olen vahvasti sosiaalinen introvertti, mutta lapsena olin hirvittävän ujo. Isäni ystävä kummasteli aikanaan, kuinka tuosta tytöstä ei saa sanaakaan ulos. Väsyneenä tulee vieläkin ujouden puuskia, mutta niissä ei ole mitään pahaa. Tasapainottelen introverttiyden ja ekstroverttiyden välillä.

Lukiossa löysin oman polun, johon kuului myös henkinen kasvu. Ymmärsin, että minun ei tarvitse antaa ujouden häiritä. Voin tehdä asioita siitä huolimatta. Esiinnyin ja huomasin, että selviydyn tilanteista.

Haastan

itseäni Koivu.tv:n juontajana. Ekat kuvaukset ovat yli vuoden takaa. Jo silloin minulla oli vahva ajatus, että haluan haastaa itseäni ja esitellä ihmisille vaihtoehtoja oman hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitämiseen.

Uskon, että keho on viisas. Testailen vitamiineja, yrttejä ja lisäravinteita ja sitä, onko niillä erilainen vaikutus kuin kerrotaan ja miten ne vaikuttavat minuun.

Olen todella

tarkka siitä mitä syön. Jätin allergioiden takia vehnän pikkuhiljaa jo 10 vuotta sitten. Se oli haastavaa, sillä olen aina rakastanut hyvää leipää ja korvapuusteja.

Olen jättänyt myös maidon ja viljat, perunat, pastat ja riisit, koska siten voin paremmin. Toki kyläilyt ovat hankalia, jos kyläpaikassa ei ole rajoitteita. Silloin tyydyn vähempiin tarjoiluihin, koska en tahdo aiheuttaa isännille tuskaa ruokavaliostani. Herkuttelen raakasuklaalla.

Rentoudun

luonnossa. Asiat saa oikeisiin mittasuhteisiin, kun katsoo metsän isoja puita. Ne ovat olleet täällä jo monta sataa vuotta, ja ovat tässä vielä minun jälkeeni. Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä, missä luonto oli aina läsnä. Kaupungissa luonnon tarve korostuu.

Rakastan

isoja miljoonakaupunkeja. Lontoossa oli ihana asua. Tulin takaisin Suomeen Elonkerjuu-yhtyeen takia, ja kun Lauri Tähkä lähti bändistämme vuonna 2011, mietin, palaanko Lontooseen. Sille ei kuitenkaan ollut enää tarvetta. Seikkailu kuului tiettyyn elämänvaiheeseen: piti lähteä maailmalle yksin ja katsoa, kestävätkö siivet.

Rakastan myös sunnuntaiaamuja ja sitä, kun saan herätä omassa sängyssä, eikä minun ole tarvinnut valvoa. Kun valvominen oli niin kauan – 16 vuotta – työtä, on iso merkitys sillä, että saan itse päättää milloin menen nukkumaan. En sano tätä valittaakseni, mutta on ihana herätä pirteänä ja koko päivä edessä. Aamulla napsautan päälle kirkasvalolampun saadakseni päivän valoannoksen.

Suutun

maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että oikeus ei toteudu. Minulla on hyvin vahva oikeudentunto, ja välillä se on raskasta. Heikompien ja pienempien sortaminen saa minut barrikadeille: leimahdan heti. Mutta suuttumisen tunne on myös voimavara kunhan se ei ole tuhoava. Se saa tekemään ja tarttumaan asioihin. Tekee hyvää puhdistaa vähän ilmaa. Silloin laitetaan asiat kuntoon!

Teen muiden puolesta mitä tahansa, ja minun on helpompi puolustaa muita kuin itseäni. Se on ollut aina niin, mutta elämä koulii. Jos kohdellaan väärin, täytyy näyttää, että se ei käy. Pitää taistella sen puolesta, että asiat olisivat paremmin.

Ihailen

ihmisiä, jotka uskaltavat laittaa itsensä täysillä peliin, tehdä hyvää ja auttaa maailmaa vaikkapa innovaatioillaan, vaikkei se olisi aina välttämättä kaupallisesti järkevää.

Yritän tehdä myös omasta elämästäni sen näköistä, että olen tyytyväinen, eikä tarvitse yön pimeinä tunteina miettiä, miksi en tehnyt tai edes kokeillut jotain asiaa.

Pelkään,

että ihminen tuhoaa itse itsensä. Ilmastonmuutos on tapahtunut hirvittävän nopeasti. Millä se pysäytetään?

Mietin myös maailman politiikkaa. On isoja egoja ja ydinsodan uhka on iskostettu takaraivoon lapsesta asti. Koko ajan on myös maailmansodan pelko. Pohdin, tietävätkö päättäjät tarpeeksi asioista, ja kuinka paljon mukana on henkilökohtaisia motiiveja ja narsismia.

Koko maapallo on heidän armoillaan, ja se on niin pelottavaa ettei sitä kestä ajatellakaan. Joko me itse saastutamme maapallon niin, ettei täällä pysty elämään, tai muutamat egot hoitavat asiat niin, että maapallo tuhoutuu. Täältä Suomesta käsin yksi kansalainen on todella avuton. Siinä vaan mennään mukana.

X