Vuoden tieteentekijä Mari K. Niemi: ”On sääli, jos pyritään siihen, että kaikki menisivät yliopistoon suoraan lukiosta”

Mari K. Niemi seurasi pikkutyttönä tv:n vaalilähetyksiä kuin Euroviisuja. Vuoden tieteentekijäksi äskettäin valittu Niemi on yhä todella onnellinen tutkiessaan politiikkaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Mari K. Niemi viihtyy Glasgow’ssa Skotlannissa, jonne hän hakeutui tutkijavaihtoon vuonna 2013.

Mari K. Niemi seurasi pikkutyttönä tv:n vaalilähetyksiä kuin Euroviisuja. Vuoden tieteentekijäksi äskettäin valittu Niemi on yhä todella onnellinen tutkiessaan politiikkaa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna-Kaisa Hongisto

Kello on 8.30 paikallista aikaa, mutta erikoistutkija Mari K. Niemen, 41, työpäivä on jo pitkällä. Siistiin kauluspaitaan ja helmikorvakoruihin sonnustautunut Niemi vastaa videopuheluun valoisassa kodissaan Skotlannin Glasgow’ssa.

”Nyt olen pari viikkoa aloittanut työpäiväni aamuviideltä”, Niemi kertoo.

Osasyy poikkeukselliseen päivärytmiin on se, että Tieteentekijöiden liitto valitsi hänet Vuoden tieteentekijäksi lokakuun puolivälissä. Tunnustus on tuonut huomiota ja haastanut mediakeskustelijana tunnetun tutkijan tavallistakin tiiviimpään pyöritykseen.

Kiireelle on myös toinen, karumpi syy: Niemi on laatinut tänä syksynä kuusi erilaista rahoitushakemusta muiden töiden ohessa. Hän on pätkätutkija, ja työn rahoitus Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa katkeaa jälleen toukokuussa.

Toistaiseksi Niemi ei ole tutkijana koskaan ollut työtön, ja tuore tunnustus siivittänee uraa. Varma ei kuitenkaan voi olla.

Niemi sanoo tekevänsä paljon töitä etupäässä omasta tahdostaan. Ei ole epätavallista, että hänen työpäivänsä venyy kuuteen asti illalla.

Myös iltaisin Niemi usein kirjoittaa esimerkiksi Suomen Kuvalehden Ylämaan kettu -blogiaan, keskustelee yhteiskunnallisista asioista Facebookissa ja Twitterissä tai lueskelee.

”Intensiivisinä työjaksoina säästän aikaa siten, etten mene työpaikalle. Aamulla vedän hiukset ponnarille, menen istumaan tietokoneelle ja alan kirjoittaa.”

Mutkan kautta

Niemen ura tutkijaksi ja tunnetuksi mediakommentaattoriksi ei ole edennyt suoraviivaisesti.

Hän hakeutui yliopistoon vasta 27-vuotiaana. Ennen tutkijanuraansa hän työskenteli muun muassa puvustajana ja Hennes & Mauritz -ketjun tuotepäällikkönä.

”Yhteiskuntatieteilijälle ei ole haitaksi se, että on nähnyt yhteiskuntaa monesta suunnasta”, hän pohtii nyt.

”On sääli, jos pyritään siihen, että kaikki menisivät yliopistoon suoraan lukiosta.”

Tutkimus imaisi Niemen mukaansa jo ennen, kuin hän valmistui poliittisen historian maisteriopinnoista. Hän hakeutui harjoittelijaksi Eduskuntatutkimuksen keskukseen – ja huomasi olevansa työnsä ääressä todella onnellinen.

”Joskus ihmisen voi olla vaikea tietää, onko hän onnellinen, kun on niin kova kiire. Mutta silloin vain tuli sellainen olo, että olen onnellinen ja olen myös hyvä siinä, mitä teen.”

Myös kollegat haistoivat Niemen kyvyt politiikan tulkitsijana ja julkisena keskustelijana. Niemi päätyi kirjoittamaan politiikan tutkimuksen pääsykoekirjaa Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia päätoimittaja Ville Pernaan kanssa.

Sitä seurasi muita kirjahankkeita. Niemi toimitti esimerkiksi kirjan kieltäytymisen kulttuurihistoriasta.

Kun Niemi oli tutkinut mediaa ja politiikkaa Turussa useissa hankkeissa, häntä pyydettiin mukaan Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun Valta Suomessa -hankkeeseen.

Viime vuonna häneltä ilmestyi väitöskirja, joka käsitteli naisten johtajuutta ja populismin nousua.

Aina somessa

Niemi ei tiedä, kuka tai ketkä tutkijakollegoista ehdottivat häntä Vuoden tieteentekijäksi. Jo pelkkä ehdokkuus pysäytti.

”Tulee mieleen niin monia muita, jotka olisivat ansainneet tunnustuksen.”

Tällä kertaa Tieteentekijöiden liitto korosti perusteluissaan kykyä viestiä yleisölle. Siinä Niemi on todella taitava.

Hän antaa paljon haastatteluja, viime aikoina esimerkiksi opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen paimenkirjeestä yliopistoille.

Joskus väitetään, että julkinen keskustelu ryövää aikaa tutkijan ”oikealta työltä”, mutta Niemen mielestä yhteiskunnallinen keskustelu, jos mikä, on yhteiskuntatieteilijän työtä. Hän toivoo, että nykyistä useammat tutkijat ottaisivat osaa julkiseen keskusteluun.

Niemi uskoo monen kollegan epäröivän, koska heitä harmittaa se, että heidän sanomisiaan tulkitaan. Kun antaa haastattelun, ei voi hallita kokonaisuutta. Tätä on monen asiantuntijan vaikea hyväksyä.

Niemi tietää, että tutkija voi saada ajatuksilleen huomiota esimerkiksi viestimällä aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Niemelle some käy myös taukopaikasta. Hän onkin miltei aina online.

”Kun minulle tulee kirjoittamisessa jokin jumi, menen someen ja katson jonkin videopätkän tai hoidan työkontakteja ihmisten kanssa.”

”Some on myös kiva tapa viettää aikaa lentokentillä, lentokenttäbusseissa, odottaessa.”

Juttelijoiden kaupunki

Niemen arki ei kuitenkaan ole pelkkää tietokoneen tuijottamista. Kun hän ei tee töitä, hän hakeutuu ihmisten seuraan. Se ei ole Skotlannin suurimmassa kaupungissa vaikeaa.

Niemi kuvailee Glasgow’ta juttelijoiden kaupungiksi.

”Terassilla ei tarvitse kauan istua, kun joku jo kysyy, mitä luet. Kadulla joku saattaa pysähtyä viereen vain siksi, että hän haluaa kertoa, mitä hän juuri äsken näki.”

Ihmiset ovat myös erityisen avuliaita. Kun Niemen kotoa oli vesi poikki, naapurin mummo kantoi hänellekin lähikaupasta vesikanisterin, ennen kuin hän huomasi koko vesikatkosta.

”Jos minulle tapahtuisi jotakin ikävää – saisin vaikka sairauskohtauksen – toivon, että se tapahtuisi juuri täällä. Missään muualla en luota niin paljon ihmisten ystävällisyyteen.”

Toisaalta Glasgow on ollut Niemelle järkytys. Huono-osaisuus näkyy kaduilla räikeämmin kuin Suomessa.

”Joillakin Glasgow’n asuinalueilla miesten eliniän odote on vain vähän yli 50 vuotta.”

Niemen intohimona on ymmärtää yhteiskuntia, joten hän on vapaa-aikanaan käynyt tutustumassa Glasgow’n itäisiin ja pohjoisiin lähiöihin.

”Kadut ovat huonossa kunnossa, kaikki on rikki ja ruostunutta ja leikkikentät repsottavat”, hän kuvailee.

Mieleen on noussut vertailu Suomeen.

”Suomessa peruskoulu- ja päiväkotijärjestelmä tuottavat tehokkaasti tasa-arvoa. Skotlannissa yhteiskunta on järjestetty toisin. Köyhyys periytyy, eikä silloin voi vain ottaa itseään niskasta kiinni.”

Entä se poliittinen kanta?

Niemi oli jo lapsena kiinnostunut vaaleista, ja hän seurasi television vaalilähetyksiä kuin Euroviisuja. Niemen omaa puoluekantaa on arvailtu julkisuudessa. Joskus on saman viikon aikana sanottu totalitaristiseksi kommunistiksi ja paatuneeksi kokoomuslaiseksi.

Metsään ovat menneet molemmat. Niemi sanoo liikkuvansa äänestäjänä usean puolueen välillä.

”Minulla ei aidosti ole puoluekantaa, ja väitän, että se helpottaa työtäni. Neutraali en kuitenkaan ole, koska minulla on mielipiteitä asioista.”

Häntä on pyydetty politiikkaan vain kerran, eikä hän ole varma, oliko pyytäjä vakavissaan.

”Olen kiinnostuneempi analysoimaan politiikkaa kuin olemaan siinä mukana”, hän linjaa.

Niemi on aloittamassa kokoomuksen äänenkannattajan Nykypäivän kolumnistina, muttei pelkää leimaantumista. Hän huomauttaa esiintyneensä sekä demari- että keskustanuorten koulutustilaisuuksissa, vierailleensa perussuomalaisten tilaisuuksissa ja kirjoittaneensa Vihreään Lankaan.

Sivutyöt, kuten kolumnit ja blogit, ovat tapa turvata epävarmaa taloutta, mutta Niemi ei suuresti kärsi työnkuvansa pirstaloitumisesta. Vapaus inspiroi.

Parin viime vuoden ajan hän on matkustanut paljon politiikan ja tieteen perässä ja osallistunut esimerkiksi puoluekokouksiin ja tiedekonferensseihin niin Suomessa, Brittein saarilla kuin Brysselissäkin. Tällä hetkellä häntä kuumottavat Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalit.

Usein naisia moititaan siitä, että he eivät hakeudu korkeisiin yhteiskunnallisiin asemiin. Voisiko Niemi kuvitella itsensä joskus vakituisessa virassa, vaikka professorina?

”Jonkinlainen urahaaste ei ole poissuljettu, mutta pari vuotta olisi kiva vielä elää niin, että saan mennä sinne, missä kulloinkin tapahtuu.”

X