Anna Englund kertoo naisten kielletystä rakkaudesta esikoisromaanissaan: ”Miltä on tuntunut rakastua aikana, jolloin oma rakkaus on ollut jopa rikos”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Lautapalttoo, Anna Englund
Anna Englund kertoi Marja-Terttu Yli-Sirniölle olevansa nostalgikko, jota kiinnostavat vanhat esineet ja mennyt aika. © Roope Permanto
Lautapalttoo-romaanin keskiössä on kahden naisen rakkaustarina 1930-luvulla, jolloin se oli vielä tabu.

Anna Englund on ammatiltaan pilatesohjaaja ja on opiskellut mikrobiologiaa.

Kuinka syntyi esikoisromaanisi Lautapalttoo, jonka keskeinen tapahtumapaikka on omintakeinen: arkkuverstas Pohjanmaalla?

”Olen aina ollut taiteen kanssa tekemisissä. Alun perin minusta piti tulla tanssija, mutta vähän yli parikymppisenä tajusin, että kirjoittaminen on ilmaisumuotoni.

Tämä tarina alkoi syntyä 2015, kun olin ollut muutaman vuoden Kriittisessä korkeakoulussa. Ruumisarkkuverstas kuului tarinaan alusta asti. Valmiina olivat myös romaanin nimi ja tapahtuma-aika, 1930-luku.

Sen verran romaanissa on omakohtaista, että äitini isovanhemmat olivat arkuntekijöitä Pohjanmaalla Kokkolassa 1930-luvulla. Romaanin Mantan nimi tulee isoisoäidiltäni, joka kuoli 1960-luvulla. Mantan hahmossa on sanojen tasolla paljon omaa äitiäni.”

Romaanin päähenkilö on Elena, arkuntekijän nuori vaimo. Yhtäkkiä hänelle tapahtuu jotain, jota hän ei ihan tajua: hän rakastuu naiseen. Mistä syntyi ajatus kertoa kahden naisen rakkaustarina?

”Se oli selviö alusta asti, muuten tätä tarinaa ei olisi edes ollut mahdollista kertoa. Yksi hyvin tärkeä lähtökohtani romaaniin oli se, että halusin kuvitella ja kirjoittaa siitä, miltä on tuntunut rakastua aikana, jolloin oma rakkaus on ollut kiellettyä, jopa rikos.

Olen kerran selvittänyt, että suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta puuttuu nimenomaan historiaan sijoittuva romaani kahden naisen välisestä rakkaudesta. Ylipäätään tästä asiasta on Suomessa hyvin vähän tietoa. Joitakin dokumentteja on siellä täällä, mutta muuten tämä maailma on ollut tosi piilossa.”

Elena on kotoisin maalta, hän on tunnollinen ja asenteiltaan perinteinen. Hänen rakastettunsa Lydia on moderni kaupunkilainen, joka pukeutuu pitkiin housuihin ja on ammatiltaan valokuvaaja. Kuinka naisten hahmot syntyivät?

”Voin tunnustaa, että Elenassa on paljon minua itseäni. Luonteeltamme emme ole samanlaisia, ennen kaikkea meitä yhdistää kokemus tulosta maalta kaupunkiin. Se, kuinka kaupungissa kaikki tuntui todella erikoiselta, oudolta ja ihmeelliseltä.

Lydia taas on enemmän kokoelma useita asioita. Hänellä ei ole yksittäistä esikuvaa todellisuudessa, vaan jotkut hänen ominaisuuksistaan ovat olleet kirjallisessa mielessä järkeviä. Näin henkilöitten välille on saatu selvä ero.”

Suuret tunteet ja tuohon aikaan vielä kielletty kahden naisen välinen rakkaus eivät ole Elenan perheessä ennen kokematon asia. Romaanissa on toinen tarinan taso, jossa anoppi Manta kertoo omasta rakkaudestaan naiseen.

”Mantan tarina ja ääni olivat päässäni vahvana alusta asti, ja hänen kertomuksensa syntyi tarinaan ensimmäiseksi. Mantan monologit syntyivät pakottomasti, ilman puskemista. Olisin voinut kirjoittaa niistä kokonaisen kirjan.”

Ympäristö ja Elenan läheiset, lähinnä aviomies Ilmari, suhtautuvat Elenan rakkauteen hyvin suopeasti. Mitä luulet: oltiinko kotiseudullasi Pohjanmaalla todella näin suvaitsevaisia 1930-luvulla?

”Tuskin. Ei missään oltu. Pohjanmaalla vallitsee pitkälti sellainen kulttuuri, että muitten asioihin ei kauheasti puututa. Vaikeat asiat jätetään huomiotta, ne työnnetään sivuun.

Löysin muuten tuolta ajalta kiinnostavan tiedon liittyen naisten saamiin haureustuomioihin: poliisille asian kertonut ilmiantaja oli aina joku lähipiiristä, usein sukulainen.”

”Olen lapsesta asti yrittänyt ymmärtää kuolemaa, olemattomuutta. Se on minulle vähän kuin pakkomielle.”

Anna Englundin romaanissa Helsinki on keskeinen tapahtumapaikka. Kaupunki on tärkeä myös Pohjanmaalta kotoisin olevalle esikoiskirjailijalle. © Roope Permanto

Lautapalttoo-romaanissa Helsinki on keskeinen tapahtumapaikka. Pohjanmaalta kotoisin oleva esikoiskirjailija Anna Englund pitää myös kaupunkia tärkeänä itselleen. © Roope Permanto

Arkkuverstaassa kun ollaan, kuolema on romaanissa vahvasti läsnä, ja käsittelet sitä monelta eri kantilta. Tarinan henkilöt esimerkiksi kokevat, että kuolleet läheiset kulkevat edelleen meidän tänne jääneitten rinnalla. Ajatteletko myös itse kuolemasta näin?

”Ajattelen enemmänkin, että yhteys säilyy muistoissa. Olen niin vahvasti luonnontieteilijä, että näen kuoleman luonnon kiertokulkuna. Mutta olen lapsesta asti yrittänyt ymmärtää kuolemaa, olemattomuutta. Se on minulle vähän kuin pakkomielle.

Olen tuonut tämän kiinnostuksen ihan konkretian tasolle. Minulla on kellarissa ruumisarkku, jonka olen itse verhoillut, minulla on kolme hyllymetriä kuolemaan liittyvää kirjallisuutta ja kerään kuolemaan liittyvää antiikkia.

Kun isäni kuoli viime talvena, en ehkä koskaan ole ollut niin rauhallinen kuin sillä hetkellä. Se oli varmasti elämäni kaunein hetki.”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 9/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X