Äiti kuoli kaasuräjähdyksessä – Meri Eskola kirjoitti romaanin, jonka tarina kalvoi 40 vuotta: ”Nyt olen ikään kuin maksanut velkani hänelle”

Meri Eskolan romaani Ehdin rakastaa häntä on tosipohjainen kertomus äidin traagisesta kuolemasta ja pienen tytön selviytymisestä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Romaanin kannessa on kuva Meri Eskolasta äitinsä kanssa, kirjailija kertoi Marja-Terttu Yli-Sirniölle. © Tommi Tuomi

Meri Eskolan romaani Ehdin rakastaa häntä on tosipohjainen kertomus äidin traagisesta kuolemasta ja pienen tytön selviytymisestä.
Teksti: Marja-Terttu Yli-Sirniö

Toimittaja Meri Eskola on kirjoittanut aikaisemmin tietokirjoja muun muassa presidenttien lemmikeistä. Nyt hän on julkaissut omakohtaisen esikoisromaanin Ehdin rakastaa häntä (WSOY), joka kertoo hänen äitinsä tarinan.

Miksi romaanin aika tuli juuri nyt?

”Hyvä kysymys, sillä olen miettinyt tätä tarinaa 40 vuotta. Olen aina tiennyt haluavani kirjailijaksi ja olen myös tiennyt, että minun pitää kertoa äitini tarina. Kirja olisi aiemmin ollut sairauskertomukseni tai psykologinen oksennus.

Nyt se on jäsentynyt proosaksi. Romaanin ilmestyminen on myös tuuria, sillä minulla sattui olemaan yhteys kustantamoon.”

Romaanisi alkaa ”Minun äitini kuoli eräänä maanantai-iltana kello kahdeksan ja kymmenen välillä”. Myöhemmin selviää, että hän kuoli kaasuräjähdyksessä, ja se oli itsemurha. Olit tuolloin seitsemänvuotias.

Mitä muistat siitä, kun asiasta kerrottiin sinulle?

”Tätä kysyvät kaikki. Minun pitää valitettavasti vastata, että en muista siitä mitään. Kuten kirjassa kerron, en muista elämäni ensimmäisistä seitsemästä kahdeksasta vuodesta mitään.

Mutta sen tiedän, että kun äitini oli kuollut illalla, minulle kerrottiin siitä seuraavana päivänä. Vanhempani olivat eronneet, ja asuin isän uuden perheen kanssa.

Olin koulussa ensimmäisellä luokalla, ja ystäväni Marian piti tulla meille koulun jälkeen. Muistan, että isä tai veli oli minua koulusta vastassa. Minulle sanottiin, että tilanne on sellainen, että Maria ei voi tullakaan meille. Mutta sitä, miltä minusta silloin tuntui, kun tapahtuneesta kuulin, en muista.

Äidistä ja hänen kuolemastaan ei perheessämme koskaan puhuttu. Ehkä itsemurhaa pidettiin häpeällisenä, ehkä sukulaiseni kokivat syyllisyyttä.”

Romaanin tarina muistuttaa hyvin paljon sitä, mitä oikeasti tapahtui. Mikä siinä on toden ja fiktion suhde?

”Tämä on omaelämäkerrallinen romaani, jossa kerron todellisista tapahtumista, mutta näkökulma on minun. Siinä ei ole mitään fiktiivistä, keksittyä, vaan kerron kaiken ihan suoraan. En halua piilotella mitään.

Lapsuusmuistoistani en aina ole ihan varma, kuinka luotettavia ne ovat. Mutta romaanissa kaikki on niin totta, kuin minä voin käsittää todeksi tai kuvittelen olevan totta. Romaanin lukenut veljeni ei löytänyt sieltä virheitä yhtä lukuun ottamatta.”

Romaani on äitisi tarina, mutta kirjoitat, että et muista hänestä mitään. Kirjan esittelytekstissäkin kysytään, miksi äiti joi ja miksi hänestä ei puhuttu kotona. Ilman valokuvia et tietäisi, minkä näköinen hän oli.

Mitä taustamateriaalia olet käyttänyt?

”Kovin paljon materiaalia ei ollut. Mutta äitini äiti, mummoni, joka ei koskaan suostunut puhumaan äidistä, oli säästänyt joitain tavaroita äidin lapsuudesta ja nuoruudesta. Mummon jäämistöstä löysin pinkan äitini kouluaineita ja pieniä teinikalentereita, jotka olivat täynnä merkintöjä.

Kesken romaanin kirjoittamisen veljeni toi minulle kasan äidin kirjeitä, jotka äiti ja mummo olivat lähettäneet tädilleni Amerikkaan. Kirjeet ovat vuosilta 1955–1967 ja kertovat äidin elämästä, hänen opiskeluistaan ja työ­asioistaan.

Äidin käsiala on tosi kaunis, hyvin helppolukuinen. Kirjeitä lukiessani sain ensimmäistä kertaa kunnollisen kuvan äidistäni. Mutta kirjeiden lukeminen oli todella rankkaa. En pystynyt lukemaan niitä kuin muutaman päivässä.”

Romaani on myös tarina pienestä tytöstä, joka jää jatkamaan lapsuuttaan ilman äitiä. Onko kirjoittaminen ollut itsellesi keino selviytyä, tapahtuneen käsittelyn päätepiste?

”Kyllä on. Nyt olen saanut tämän asian ulos itsestäni ja voin keskittyä muihin asioihin. Olen selvinnyt tapahtuneesta jotenkin, mutta perusturvallisuuttani se järkytti pohjattomasti. En ole uskaltanut hankkia lapsia, ja parisuhteeni ovat aina olleet vaikeita ja sekavia.

Romaanilla halusin myös saada äidilleni oikeutta, saada hänen äänensä ja tarinansa kuuluviin. Hän on melkein fyysisesti tuossa kansien välissä. Nyt olen ikään kuin maksanut velkani hänelle.”

Juttu julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 3/2023.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X