Yö kuuluu meille -teos sekoittaa Argentiinan julmaa historiaa ja mystiikkaa ilmiömäisesti
Mariana Enriquezin järkälemäisessä romaanissa Yö kuuluu meille petomaisen synkkä magia tunkeutuu keskelle Argentiinan raakaa historiaa.
Miksi kiinnosti?
Lupaus poliittisesta kauhusta sai minut tarttumaan Enriquezin pääteokseksi kuvattuun tiiliskiveen. Sen lupauksen Yö kuuluu meille todella lunastaa.
Juan ja Gaspar, isä ja poika, matkustavat Argentiinan halki paeten uskonnollista kulttia ja sisällään piileviä voimia, joita ei voi paeta.
Gasparin äiti, Rosalio, on kuollut onnettomuudessa, jonka isä ei usko olevan onnettomuus lainkaan. Sotilasjuntan hallitseman yhteiskunnan ilmapiiri huokuu pelkoa ja kireyttä.
”Huone oli tyhjä ja ikkunoita peittivät pölyiset, risat kaihtimet. Sinä jäät tänne, Juan ilmoitti. Gaspar katsoi isäänsä lattialta. Hän oli kolhinut päänsä, mutta häntä pelotti niin ettei hän tuntenut kipua.”
Mitä pidin?
Enriquez sekoittaa populaarikulttuuria, Argentiinan julmaa historiaa ja mystiikkaa ilmiömäisellä tavalla. Tarinan aikatasot rakentavat kuvan piinaavasta ja armottomasta kultista pala palalta useamman sukupolven näkökulmasta.
Sotilasjuntan väkivaltaisen hallinnon varjolla maan raharikkaat suvut voivat silpoa, uhrata ja tavoitella myyttistä kuolemattomuutta kenenkään tajuamatta. Ihmisiä nyt vaan katoaa.
Enriquezin pimeys on säälimätön. Se tunkeutuu jopa lasten ja nuorten maailmaan. Aikuistuvan Gasparin ystäväpiiri joutuu keskelle puistattavia tapahtumia, kun kultti yrittää pakottaa pojan toimimaan sen hyväksi.
Pahalta ei pakene kukaan. Silti ihmisten väliset suhteet ovat kirjassa moniulotteisia, harmaata aluetta on paljon.
Arvio: *****
Kirja sai minut…
pohtimaan myös perhesuhteiden varjopuolia ja traumaa. Isän ja pojan väkivallan ja eräänlaisen hulluuden värittämä suhde on samaan aikaan rakkaudellinen.
Niin synkkää kuin se onkin, myös todellisessa elämässä lapsestaan voi välittää ja tehdä hänelle samalla valtavasti pahaa.