Kuka muistaa ensimmäisen James Bond -näyttelijän? Ei, se ei ollut Sean Connery
Miten brittiagentin vetovoima on saatu säilytettyä puoli vuosisataa?
Vaikka Barry Nelsonilla on vyöllään ylittämätön saavutus James Bondin historiassa, hänen nimensä tuskin sanoo mitään valtaosalle agenttihahmon faneista. Se on ymmärrettävää, olkoonkin, että Nelson on ensimmäinen Bondia esittänyt näyttelijä.
Kalifornialainen tv-näyttelijä mukautui James Bond -brittiagentiksi yhdysvaltalaisen CBS-kanavan 24. lokakuuta 1954 esittämässä tv-elokuvassa. 50-minuuttinen perustui Ian Flemingin vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Casino Royale -jännitysromaaniin.
Se kertoi Neuvostoliiton rahaa hassanneen agentin yrityksestä paikata vaje korttipöydässä. Vastaansa hän sai paitsi kostonhaluiset kommunistit, myös aloittelevan brittiagentin – James Bondin.
Casino Royale oli sodan aikana laivaston tiedustelupalvelussa palvelleen toimittajan esikoisromaani. Se oli myös kohtuullinen menestys, jonka tv-oikeudet CBS osti tuoreeltaan 1000 dollarilla.
Bondin debyyttiesiintyminen oli kuitenkin kirjailijalle valtava pettymys. Barry Nelsonin kulmikkaissa jenkkijätkän maneereissa ei ollut rahtuakaan Flemingin hahmotteleman maailmanmiehen eleganssista.
Nelsonin karismalla Bondin elokuvaura olisi tyssännyt amerikkalaiseen tv-studioon.
8 miljardin 007
Nelsonin Bond-debyytin jälkeen brittiagentti on seikkaillut 24:ssä elokuvassa. Niistä viimeisin, 007 Spectre, saa ensi-iltansa 30. lokakuuta.
Bond-elokuvien, kirjojen ja oheistuotteiden arvioidaan tuottaneen yhteensä lähes kahdeksan miljardia euroa.
Luvut hakevat vertaistaan populaarikulttuurin historiassa.
Ian Fleming kirjoitti neljätoista Bond-kirjaa ja jätti ikuisen puumerkin jännityskirjallisuuteen. Pelkkänä kirjasankarina Bondin vetovoima olisi kuitenkin vain murto-osan nykyisestä.
Juuri valkokankaalla brittiagentista tuli ikä-, sukupuoli- ja kulttuurikuilut ylittävä sankari, ikoni, jonka edesottamuksia joka toisen maapallon asukkaan arvioidaan katsoneen.
Fleming toivoi alusta asti Bondin seikkailujen jatkuvan valkokankaalla. Hänen kirja vuodessa -tahdilla kirjoittamansa 007-romaanit herättivät alusta asti kiinnostusta elokuvatuottajissa. Kesti kuitenkin pitkään, että tulosta tuli.
Väkivallan viilaus
Flemingin kirjojen Bond on tyylitajuinen, mutta karski väkivallan ammattilainen. Kirjailija kierrättää agenttiaan kylmän sodan repimässä maailmassa, jossa ei ole tilaa ironialle tai leikkisälle fantasialle.
Kirja-Bondin suosio kasvoi tasaisesti 1950-luvun lopulla. Samalla Flemingin suoraviivaisia teoksia moitittiin väkivaltaisuudesta, jopa sadismista.
Hahmon rajuus herätti epäilyjä myös Kevin McCloryssa, ensimmäisessä tuottajassa, joka teki sopimuksen pitkän 007-elokuvan tekemisestä. Irlantilaistuottaja uskoi kirjojen väkivallan karkottavan katsojia sellaisenaan esitettynä. McClorya arvelutti myös Flemingin varhaisten teosten ”visuaalinen niukkuus”, joka tarjosi heikot eväät vauhdikkaalle seikkailulle.
Siksi tuottaja teki radikaalin ehdotuksen: ensimmäinen 007-elokuva ei perustuisi Flemingin valmiisiin kirjoihin, vaan sitä varten kirjoitettaisiin uusi alkuperäiskäsikirjoitus.
Siinä yhdistyivät elementit, joista Bond opittiin tuntemaan: eksoottiset kuvauspaikat, spektaakkelimainen toiminta, tieteiselokuvamaiset vimpaimet sekä uskottavuuden rajoista piittaamaton juoni, jossa terroristien salaseura Spectre kiristää koko läntistä maailmaa Natolta kaappaamillaan ohjuksilla.
Useat kirjoittajat hiovat tarinaa vuosia. Myöhemmin tekijänoikeuksia ratkottiin oikeudessa vuosikymmenien ajan. Eikä syyttä.
Kun inflaation vaikutukset häivytetään, kiistellystä käsikirjoituksesta filmattu Pallosalama (1965) on yhä kautta aikojen menestynein 007-elokuva. Järjestyksessä se on kuitenkin vasta sarjan neljäs.
Hullu tiedemies
Syksyllä 1962 Harry Salzman söi lounasta Pinewoodin studioilla kuullessaan uutisen hänen yhdessä Albert R. Broccolin kanssa tuottamansa Salainen agentti 007 ja tohtori No -elokuvan lehdistönäytöksestä.
Ensimmäinen Bond-filmatisointi oli saanut kriitikot ulvomaan naurusta.
”Nauroivatko he meille vai meidän kanssamme?” Salzman kysyi, ja sai työntekijältään vastaukseksi jälkimmäisen vaihtoehdon.
Myös 007-elokuvaoikeudet Kevin McClorylta napanneen tuottajakaksikon Bond-visio erosi Flemingin kirjojen vakavahenkisyydestä. Agentin näyttelijäksi oli valittu ex-kehonrakentaja Sean Connery, jossa yhdistyivät väkevä maskuliinisuus ja poikamainen karisma.
Flemingin punaista vaaraa huokuneista kirjoista häivytettiin valkokankaalle siirryttäessä viittauksia todellisiin kylmän sodan jännitteisiin. Tilalle annosteltiin fantasiaa, joka ruumiillistui suuruudenhulluissa konnissa.
Joseph Wisemanin esittämä tohtori No oli Bondin varhaisen vastustajan arkkityyppi. Suurvaltojen sotaa henkilökohtaisten motiivien takia lietsova säteilyekspertti on kauhuelokuvien klassisen hullun tiedemiehen uusintapainos.
Wiseman luuli tulleensa nopeasti unohdettavaan b-elokuvaan, mutta suurvaltapoliittisesta eskapismista tuli heti hitti. Tri No kuvattiin miljoonalla dollarilla, elokuva tuotti 60 miljoonaa.
Se valoi tuottajiin uskoa siitä, ettei Bondia pidetä vitsinä.
”Sokeeraavaa”
Salzmanin ja Broccolin Bond-kaava löysi kunnolla muotonsa kolmannella yrittämällä.
007 ja Kultasormi (1964) valaa James Bond -maailman tulevat peruspilarit jo avausjaksossaan.
Conneryn esittämä 007 sukeltaa satamaan, asentaa räjähteitä tehdasrakennukseen ja riisuu märkäpukunsa paljastaen valkotakkisen smokin. Räjähdyksen jälkeen keikariagentti marssii hotellihuoneeseensa, suutelee petollista naista ja tappaa huoneessa lymyävän roiston sähkösokilla.
”Sokeeraavaa”, James Bond sutkauttaa, kiteyttäen agenttisarjan ytimessä olevan väkivallan, seksuaalisen jännitteen ja huumorin kolmiyhteyden.
Sitä piti säätää uudestaan, kun George Lazenby korvasi Bondin rooliin umpikyllästyneen Conneryn. Aussinäyttelijä sai filmattavakseen Flemingin vivaihteikkaimpiin Bond-kirjoihin kuuluvan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969). Vakavamielisessä elokuvassa Bondin kokema henkilökohtainen menetys teki supersankarista hetkeksi tavallisen kuolevaisen.
Lopputulos oli menestys, mutta Bond-asteikolla floppi. 007-käyrä kääntyi nousuun Conneryn piipahtaessa elokuvassa Timantit ovat ikuisia (1971). Roger Mooren asettuessa Bondin smokkiin katsojaluvut vakiintuivat hyvälle, mutta Conneryn huippuvuosia matalammalle tasolle.
Mooren Bond oli edeltäjiinsä verrattuna suorastaan kujeileva hahmo, joka selvisi hengenvaarasta sarjakuvasankarin vaivattomuudella.
Realismin rippeitä Roger Mooren Bondille tarjosi kylmä sota. Brittiagentti seisoi visusti lännen joukoissa, mutta jännitteiden höllentyessä 007 otti yhä vahvemmin roolin USA:n ja NL:n kiistojen tasapainottajana. Bondin suurvaltapoliittisen liennyttäjän rooli hiveli brittikatsojia, joille kotimaan todellisen poliittisen painoarvon hupeneminen oli tosiasia.
Viholliskuva murtuu
Kylmän sodan loppuminen aiheutti Bondille kriisin murtamalla agentin viholliskuvan. Samaan aikaan vuonna 1964 kuolleen Flemingin kirjallisen perinnön viimeisetkin rippeet olivat ehtyneet.
Puhtaalta pöydältä aloittaessaan käsikirjoittajat keksivät ensi hätään Bondin vastustajaksi latinalaisamerikkalaisen huumeparonin.
Lupa tappaa (1989) -elokuvan pääkonna oli tavanomaisuudessaan ennennäkemättömän kaukana Bondin maailmaa ympäröivästä mystiikasta. Yhtälöön lisättiin ryppyotsaisin Bond-näyttelijä Timothy Dalton ja laimea tarina agenttihommat jättävän Bondin henkilökohtaisesta kostosta.
Yritys elvyttää eksynyttä hahmoa muuttamalla tätä realistisemmaksi epäonnistui pahasti. Lupa tappaa on 007-historian suurin mahalasku, josta toipuminen kesti peräti kuusi vuotta.
Sen jälkeen jopa persoonattoman keikarimaisen Pierce Brosnanin Bond-debyytti, Goldeneye (1995), otettiin innostuneesti vastaan.
Nuorekkuuden haasteet
007-elokuvat ovat koko olemassaolonsa ajan olleet asettamassa rimaa sille, miltä toimintaspektaakkelit hienoimmillaan näyttävät. Ajan hermolla pysyminen on vaatinut kovaa työtä.
Toimintaelokuvat 2000-luvulla vallannut tietokonetehosteiden aalto osui voimalla Pierce Brosnanin viimeisiin Bondeihin vesittäen niiden vauhtijaksot videopelimäiseksi mössöksi.
Sen jälkeen realismilla oli todellista kysyntää. Siihen vastattiin vuonna 2006 valmistuneella Casino Royalella, joka saatiin pitkän tekijänoikeusväännön jälkeen Bond-imperiumia hallitsevan Broccolin perheen filmattavaksi.
Flemingin esikoiskirja antoi mahdollisuuden palauttaa loppuunajettu agentti lähtöruutuun. Tällä kertaa realistisuusremonttia ei tehty mielikuvituksettomana pintavetona, vaan rakenteita myöden.
Uusi vanha Bond
Casino Royalessa debytoivan Daniel Craigin Bond on noviisiagentti, joka runnoo tehtävänsä läpi ylivertaisten taitojen sijasta silkalla tahdonvoimalla. Uusi Bond saattaa hävitä korttipelin ja saada naamansa ruvelle tappelussa. Häntä ei kiinnosta, miten Martini-drinkki on sekoitettu. Henkilökohtaiset huolet ovat oleellinen osa ristiriitaista hahmoa.
Bondin hivuttaminen fantasiamaailmasta kuolevaisten joukkoon on jatkunut läpi Craigin kolmen 007-elokuvan. Samalla Bond on saanut vastaansa uusia realistisia vihollisia: kolmannen maailman luonnonvaroja riistäviä keinottelijoita ja murhaiskuja suunnittelevia terroristeja.
Craigin 007-elokuvat ovat olleet suurmenestyksiä. Kritiikeissä Bondista kokonaisen ihmisen tehnyttä näyttelijää on kiitelty hahmon pelastajaksi.
Realismillakin saattaa silti olla rajansa. Elämää suurempi hahmo voi kaivata ajoittaista ravistelua, mutta synkkä ja katkera Bond olisi tuskin elänyt puolta vuosisataa.
Tästä oivalluksesta kielivät Craiginkin suuhun Skyfallissa (2012) satunnaiset sovitellut sutkautukset, Sean Conneryn ja Roger Mooren huumoriaseet.
Uusi 007 Spectre -elokuva palauttaa valkokankaalle vuosikymmeniä tekijänoikeuskiistojen takia paitsiossa olleen klassikkovihollisen, Pallosalaman käsikirjoitusta varten kehitetyn salaseuran.
Liekö se merkki siitä, että Bond on palaamassa juurilleen.