Miehensä kuolemasta toipuva Nina Mikkonen: ”Joskus kaipaan lomaa omasta elämästäni”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Uusi koti on osaltaan palauttanut iloa ja naurua Matiaksen, Ninan ja Mikaelin elämään. ”Täällä on ihan uusi miljöö muutenkin kuin vain seinien sisällä”, Nina kiteyttää. © Vesa Tyni/Otavamedia
Nina Mikkonen toipuu hiljalleen poikiensa Mikaelin ja Matiaksen kanssa miehensä Timo T.A. Mikkosen kuolemasta. Elämä kahden erityislapsen kanssa on haastavaa, mutta silti Nina katsoo tulevaisuuteen luottavaisena.

Päätös tehtiin tunteella ja mittanauhalla. Nähdessään vuokra-asunnon ensimmäisen kerran Nina Mikkonen, 52, ihastui valoon ja valkoisiin pintoihin. Sitten hän mittasi, että aviopuoliso Timo T. A. Mikkosen pyörätuoli mahtuisi kulkemaan ovista.

Nina, Timo sekä pojat Mikael, 15, ja Matias, 14, muuttivat Mellunmäkeen, Itä-Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä. Yhteinen aika Timon kanssa uudessa kodissa jäi lyhyeksi, sillä Timo kuoli vain vajaa kuukausi sen jälkeen, 24. tammikuuta, sairastettuaan yli viisi vuotta.

Ninalle, Mikaelille ja Matiakselle vuoden ensimmäinen puolisko on ollut sopeutumista uuteen elämänvaiheeseen. Suru ja ikävä ovat osa jokaista päivää.

”Ovi tulevaisuuteen on kuitenkin jo vähän raollaan”, Nina kuvaa.

Mitä hän toivoo siellä olevan?

Kauhujen talo

Mikkosten perhe muutti Myrskylään Pilvilinnaksi nimettyyn taloonsa vuonna 2005. Elämä siellä oli pitkään toteutunut unelma. Kaikki muuttui lokakuussa 2011, kun Timo sai kallonpohjavaltimon tukoksen, jota seurasi useita aivoinfarkteja. Hän halvaantui, sokeutui ja menetti lähimuistinsa. Terveestä miehestä tuli toimintakyvytön.

Sen jälkeen kotikaan ei ollut entisensä.

”Jokainen nurkka muistutti isin sairastumisesta. Se oli ennen rakas koti, sen jälkeen kauhujen talo”, kuvaa Matias.

Nina tiesi omasta kokemuksestaan, mitä pojat kokivat. Nina näki 12-vuotiaana, kun hänen isänsä teki itsemurhan kodin keittiössä.

”Sen jälkeen en voinut astua kohtaan, jossa isä oli maannut pää verisenä. Vesilasin hakeminenkin oli pujottelua. Olin lapsi enkä ymmärtänyt, miksi äiti ei tajunnut, että meidän on muutettava sieltä pois.”

Nina yritti muuttaa Pilvilinnan olemusta maalaamalla ja sisustusta vaihtamalla. Vuonna 2013 hän laittoi kiinteistön myyntiin. Kaupat tehtiin vihdoin tammikuussa 2016.

Perhe muutti vajaaksi vuodeksi Orimattilaan. Päämäärä oli kuitenkin Helsinki, missä on ystävistä ja sukulaisista koostuva tukiverkko. Etäisyys aiempaan kotiin oli tärkeää muutenkin.

Matias ja Mikael kärsivät koulukiusaamisesta vuosia Myrskylässä. Siirryttyään kouluun Orimattilaan poikien piina päättyi. He kantoivat silti julkisuudesta tunnettujen vanhempien lasten leimaa.

”Pienillä paikkakunnilla joutuu silmätikuksi vähemmästäkin kuin olemalla Timo T. A. Mikkosen poika. Helsingissä pojat eivät loista majakan lailla”, Nina iloitsee.

Hän miettii hetken ja lisää:

”Koen vapautuneeni kaikesta itäisellä Uudellamaalla kantamastani taakasta. Kaipasin sieltä pois voidakseni nousta kuin Fenix-lintu tuhkasta.”

Aina sydämessä

Ninalle rakkain valokuva Timosta on hänen yöpöydällään. ”Siinä on minun Timo”, hän sanoo. Kuvassa on myös symboliikkaa. Heijastus Ninasta näkyy Timon silmässä, kun kuvan suurentaa riittävästi.

Mikkosten uutta kotia somistavat sydämenmuotoiset kynttilä- ja kukkatelineet, enkelit ja enkelinsiivet. Pilvilinnasta ovat peräisin sohva ja olohuoneen seinällä oleva peili. Ninan makuuhuoneessa yöpöydällä on Timon valokuva ja seinällä Rauli Mårdin suurikokoinen maalaus Timosta.

Muita kuvia on vähän.

”Ahdistuisin, jos kaikki muistuttaisi entisestä. Avara ja minimalistinen koti on mielenmaisema, jossa tällä hetkellä viihdyn.”

Timo on kuitenkin yhä osa perheen jokapäiväistä elämää. Nina toivottaa hänelle hyvää huomenta aamuisin ja kertoo päivän tapahtumat iltaisin.

”Päivän mittaan pyydän usein Timolta voimaa, että löydän keinot toimia oikein ja viisaasti poikien kanssa.”

Kun Ninaa naurattaa jokin asia, hän ajattelee Timon nauravan kanssaan.

”En silti halua keskustella ja elää loppuelämääni kuolleen kanssa. Nyt kuitenkin on tämä vaihe, ja aion sallia sen itselleni. Timo on vahvasti sydämessäni ja mielessäni. Rakastan häntä yhä niin paljon.”

Nina ei yritäkään hillitä kyyneleitään.

Timo elää myös poikien mielissä.

Mikael soitti kitaraa musiikkiesityksessä koulun kevätjuhlassa. Sitä varten hän sonnustautui rokkityyliin, johon kuului tumma kajalrajaus silmissä.

”Jos isi eläisi, hänellä olisi voinut olla varauksia meikin suhteen”, Nina naurahtaa.

Samaa mietti Mikael:

”Usein mietin, mitä mieltä isi olisi ollut meidän poikien tekemisistä.”

Matias ajatteli isää iloitessaan historiasta saamastaan arvosanasta.

”Iskä olisi ollut siitä ylpeä, koska oli itse aina kiinnostunut historiasta.”

Nina huokaa.

”Pojilla on valtava miehen nälkä, tarve nähdä ihaileva katse isän silmissä. Se on raastavaa, koska isää ei enää ole.”

Pitkä luopuminen

Reilun viiden vuoden aikana Nina, Mikael ja Matias luopuivat Timosta pikkuhiljaa. He näkivät elämän lähestyvän vääjäämättä loppuaan. Lopulta Timon kuolema oli helpotus.

”Timo oli terveenä energian ja voiman ruumiillistuma. Oli sydäntä särkevää nähdä hänet pyörätuolissa halvaantuneena, sokeana ja muistinsa kadottaneena”, Nina huokaa.

”Isin elämässä ei ollut loppua kohden enää mitään iloa”, toteaa Matias.

”Isin kuolema oli helpotus, mutta samalla tuli kova ikävä”, lisää Mikael.

Nina toimi Timon omaishoitajana kellon ympäri viikon jokaisena päivänä.

”Se, että rakastaa toista, ei tee omaishoitajuudesta yhtään kevyempää.”

Menetyksen lopullisuutta hän ei vielä sisäistä. Toisinaan hän havahtuu aamulla unesta ajatukseen, että on kiirehdittävä laittamaan lääkkeet valmiiksi dosettiin ja ravintoliuos tippumaan. Kun ystävä vastikään pyysi kylään, hän lupasi tulla, jos saisi Timolle hoitajan.

”Vieläkin välillä tuntuu siltä kuin Timo olisi vain käymässä sairaalassa ja tulossa kotiin.”

Isän puute

Mikael kiusoittelee Ninaa yrittämällä siepata kakkupalan. Todellisuudessa hän ja Matias käyttäytyvät herrasmiehen tavoin. ”Meillä oli Timon kanssa yhteiset arvot. Toivon niiden jäävän pojille tavalla tai toisella tiekartaksi”, Nina toteaa.

Jääkaapin ovessa on magneetein kiinnitetty lukuisa määrä muistilappuja lääkäri- ja terapeuttiajoista. Mikael ja Matias ovat erityislapsia.

Mikaelilla on Aspergerin oireyhtymä sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD. Matiaksella on ADHD, tarkkaavaisuushäiriö ADD, paniikkihäiriö, lukihäiriö sekä laaja-alainen oppimis- ja hahmottamisvaikeus.

Lisäksi parhaillaan kumpikin kuohuu murrosiän melskeissä. Se näkyy ja varsinkin kuuluu.

”Osaanko reagoida asioihin oikein? Näenkö kaiken, mitä pitää nähdä? Poikien maailma on niin erilainen kuin tyttöjen”, Nina miettii.

Hän kantoi vastuun poikien kasvatuksesta yksin jo Timon sairauden ajan. Silti tulevaisuus mietityttää.

”Pojat ovat iässä, jolloin kaipaisivat eniten isäänsä. Heidän elämästä puuttuu turvallinen mieshahmo, jota he etenkin erityislapsina kipeästi tarvitsisivat tässä kehitysvaiheessa. Miten osaan antaa heille rakennuspalikoita, joiden avulla he aikanaan kykenevät olemaan isiä mahdollisille omille lapsilleen?”

Perheellä on tiukkaa taloudellisestikin. Yritysvelkoja riittää maksettavaksi vielä vuosiksi.

”En kykenisi kustantamaan pojille esimerkiksi kallista lätkäharrastusta.”

Sitten Nina katsoo nahistelevia poikiaan. Suupielet kääntyvät hymyyn. Pojissaan hän näkee myös Timon.

”Matiaksella on Timon suu ja hymy. Hän on samanlaisen velikulta pilke silmässä kuin isänsä. Mikael on Timon tapaan hiljainen harkitsija, joka ottaa asioista aina perin pohjin selvää.”

Elokuvan loppu

Nina ja Timo tutustuivat vuonna 2000. He ehtivät olla naimisissa lähes 17 vuotta.

”Sain kokea suuren rakkauden, ihmissuhteen, josta en osannut edes uneksia. Jos joku olisi aikanaan sanonut, että menen naimisiin Timo T. A. Mikkosen kanssa ja saamme kaksi ihanaa lasta, olisin kehottanut ostamaan uuden kristallipallon.”

Nina ei tekisi mitään toisin.

”En pyydä rakkauttani anteeksi. Se on ollut myös kaiken kokemani parjaamisen arvoista.”

Timon sairastumisen ja kuoleman jälkeen Nina on saanut treffipyyntöjä.

”On surullista, että jotkut ihmiset ovat niin tunnevammaisia, etteivät näe sellaisessa toiminnassa mitään vikaa.”

Eniten hän kummeksuu sitä, että seksi on niin viesteissä kuin koko nykyajassa ylikorostuneessa asemassa.

”Parisuhde oli minulle ja Timolle niin paljon muutakin, rakkaudellinen ja hellä kahden ihmisen kohtaamispaikka. Kun Timo sairastui, sydämeni oli täynnä hätää hänen puolestaan. Seksi ei todellakaan ollut suurin murheeni siinä tilanteessa.”

Onko mahdollista kokea kahta suurta rakkautta elämän aikana?

”Usein sanotaan, ettei salama iske kahta kertaa samaan puuhun.”

Kysymys ei ole edes ajankohtainen.

”En etsi uutta ihmissuhdetta. Se tulee, jos on tullakseen, mutta en usko olevani sellaiseen valmis vielä pitkään aikaan.”

Ovi tulevaisuuteen on kuitenkin muuten jo raollaan. Ensimmäinen askel sitä kohti oli, kun Nina aloitti työnsä Mumin Kaffessa huhtikuun alussa.

”Se ei ehkä ole eläkevirka, mutta olen iloinen siitä nyt.”

Mitä Nina toivoo tulevaisuudelta? Ensimmäinen toive on saada elää poikien kanssa terveenä ja toinen se, että pojat pääsevät aikanaan turvallisesti omilleen.

”Ehkä mökki järven rannalla jonain päivänä.”

Yksi unelma on kiireetön elämä. Sellainen, jossa voi lukea kirjaa miettimättä, mikä sen vuoksi jää tekemättä.

”Joskus kaipaan lomaa omasta elämästäni. Tai ainakin sitä, että voisin elää vähän itselleni.”

Useimmiten Nina katsoo tulevaisuuteen luottavaisena.

”Elämäni on kuin elokuva. On mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea käsikirjoitus vielä pitää sisällään ja millainen loppu siihen on kirjoitettu. Uskon, että hienoja asioita on tulollaan. Kuten Nalle Puh sanoi, elämässä voi käydä hyvinkin.”

10_Laatikko_otsikko

10_Laatikko_teksti

X