Mysteeri Venäjällä: Kuoliko keisari Aleksanteri I kaksi kertaa?

Keisari Aleksanteri I oli arvoitus vielä haudassaankin.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Aleksanteri I haudattiin Pietariin, mutta hänelle pidettiin hautajaisseremoniat myös Moskovassa.

Keisari Aleksanteri I oli arvoitus vielä haudassaankin.
(Päivitetty: )
Teksti: Lauri Seppälä

Romanovien keisarisuvun 14. hallitsija, Aleksanteri I, oli Venäjän tsaareista salaperäisin ja omaperäisin.

Valistusajan hengessä kasvanutta Aleksanteria kuvailtiin jo nuorena älykkääksi, henkeväksi, joustavaksi ja sivistyneeksi hurmuriksi. Kun Aleksanteri vuonna 1801 tarttui vallanvaltikkaan, hän käynnisti valtakunnassaan useita uudistushankkeita ja kiinnitti huomiota ihmisoikeuksiin.

Varsinkin Suomessa keisari sai maineen hyvänä hallitsijana, joka nosti kansan valtiolliseen olemassaoloon ja piti maasta hyvää huolta.

Jo pian Suomen valtauksen jälkeen keisari takasi maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä suomalaisille uskonnon, säätyerioikeuksien ja virkojen säilyttämisen sekä sen, ettei Suomessa toimeenpantaisi sellaista sotaväenottoa kuin Venäjällä.

Vanhemmiten keisarista alkoi kuoriutua esiin pimeämpi puoli. Aleksanterin tiedettiin olevan ajoittain viekas, kova ja julma. Lisäksi ”vapaamielinen hurmuri” uppoutui valistusperinteiden vastaisesti mystiikan maailmaan. Hänen uudistusmielisyytensä hukkui synkkien uskonnollisten pohdiskelujen alle.

Kummallinen kuolema

Aleksanteri I:n sydän löi viimeisen kerran joulukuun 1. päivä vuonna 1825 Mustanmeren rannikolla Taganrogin kaupungissa. Hän oli sairastunut matkallaan malariaan. Kuollessaan Aleksanteri oli 47 vuoden iässä.

Keisarin ruumis kuljetettiin Pietariin ja hänet haudattiin Pietari-Paavalin linnoituksessa seremoniallisin menoin.

Tämä on virallinen versio, mutta tuskin olivat hautajaislaulut ehtineet vaimentua, kun Venäjällä virisi sitkeitä huhuja, joiden mukaan mystiikkaan taipuvainen keisari ei olisi todellisuudessa kuollut.

Hänen väitettiin purjehtineen englantilaisen laivan mukana Palestiinaan, pyhään maahan. Erään version mukaan hän olisi purjehtinut salaa Amerikkaan.

Huhujen mukaan arkkuun asetettiin keisarin sijasta kasvonpiirteiltään ja kooltaan huomattavasti Aleksanteria muistuttava sotilas, joka oli kuollut vain muutama päivä ennen keisarin kuoleman julkistamista.

Vähitellen juoruilu vaimeni, mutta kymmenen vuotta myöhemmin syntyi varsinainen legenda, jonka mukaan tsaari eli uskovaisena munkkierakkona Siperiassa. Tätä väitettä ei ole niin vain pystytty kumoamaan.

Kansa ei näe keisaria

Väitteitä kuoleman lavastamista lietsoivat liikkeelle ristiriitaiset päiväkirjamerkinnät, joita kuolinpäivänä Aleksanterin läheisyydessä olleet kirjasivat.

Muun muassa keisarin lääkärinä toiminut Dimitri Tarassov kertoo muistelmissaan, ettei hän allekirjoittanut ruumiinavauspöytäkirjaa, mutta hänen nimensä oli silti alimpana pöytäkirjassa.

Aleksanterin elämäkerran kirjoittaneen Henry Troyatin mukaan aivojen tutkimuksessa paljastui kupan aiheuttamia vaurioita, mutta tätä tautia Aleksanteri ei koskaan Troyatin mukaan sairastanut.

Ihmetystä lisäsi, että Taganrogissa mukana olleen keisarinna Elisabeth Aleksejevnan päiväkirjamerkinnät päättyivät kahdeksan päivää ennen hänen miehensä kuolemaa sekä se, että keisarinna ei seurannut keisarin ruumissaattoa Pietariin.

Aleksanterin veli, uusi hallitsija Nikolai I, puolestaan käski polttaa suurimman osan asiakirjoista, jotka koskivat hänen veljensä viimeisiä vuosia.

Entisestään spekulointia valekuolemasta pönkitti se, että hautajaisissa arkku pidettiin koko ajan suljettuna eikä kansaa päästetty missään vaiheessa kulkemaan avonaisen kirstun ohi.

Epävirallisten lähteiden mukaan bolsevikkihallitus avasi Aleksanteri I:n haudan 1920-luvulla ja ilmoitti sen olevan tyhjillään. Mikäli näin oli, miljoonan ruplan kysymys kuuluu: oliko näin jälleen vai vasta silloin?

Patoutunut tunnontuska?

Aleksanteri I oli ilmaissut useampaan otteeseen kaipuusta elää tuntemattomana kansan joukossa. Venäläiskirjailija Leo Tolstoi kertoo muistelmissaan, että ”oli hyvin tiedossa Aleksanterin sanoneen ja kirjoittaneen, että tämä haluaisi kovasti luopua asemastaan ja pysyä pois tästä maailmasta.”

On arvioitu, että Aleksanterin halua elää munkkierakkona lietsoi tunnontuska, joka kumpusi hänen valtaannousustaan: Aleksanteri oli noussut valtaistuimelle isänsä Paavali I:n salamurhan jälkeen, ja Aleksanterin uskottiin tietäneen salaliitosta, joka tähtäsi Paavalin murhaan.

Myös kaikki Aleksanteri I:n kolme lasta olivat kuolleet ennen isäänsä. Nämä olivat mitä ilmeisemmin syitä sille, miksi keisarin viimeisiä vuosia leimasivat sairaudet ja psyykkiset ongelmat.

Elämänsä loppusuoralla tsaari vaipui entistä syvälle mystisiin mietiskelyihin. Aleksanterin kerrotaan todenneen: ”Jumala ei rakasta minun lapsiani, eikä minua”.

Aleksanterin halua vetäytyä vallasta tuskin ainakaan kevensi yhteiskunnallisesti tulenarka ilmapiiri: Venäjällä velloi 1820-luvulla laaja tyytymättömyys ja valtionvastainen salahanke. Sen tähtäimessä oli muun muassa maaorjuuden lakkauttaminen.

Monien uudistusten tökkiessä Aleksanteri I oli poliittisessa umpikujassa.

Mystinen munkki

Aleksanterin ”toinen elämä” piirtyy hahmoon nimeltä Fjodor Kuzmich. Hän oli Siperian Tomskissa elänyt hurskas hengellinen opettaja, joka muistutti huomattavasti ruumiinpiirteiltään ja käytökseltään Aleksanteria. Monet ovat väittäneet häntä itse keisariksi.

Kuzmich – joka kertoi olevansa koditon eikä muistanut mitään perheestään – oli vaeltavaksi munkiksi hämmästyttävän hyvin koulutettu. Hän taisi eri kieliä sekä tunsi läheisesti sotahistoriaa sekä vuosisadan alkupuolen hallitsijoita ja valtiomiehiä.

Kuzmichia kuvailtiin mieheksi, joka oli jalolla tavalla lempeä muiden seurassa. Tämä viittaa vahvasti hänen korkeaan statukseen yhteiskunnassa. Leo Tolstoin mukaan munkki ei koskaan kertonut nimeään tai asemaansa, mutta joskus tämä käyttäytyi tavalla kuin hän olisi ”muita korkeammalla”.

Huolimatta uskostaan Kuzmich ei koskaan paastonnut. Kun ylipappi yritti taivutella häntä seuraamaan velvollisuutta uskovaisena, Kuzmich totesi: ”Jos en olisi tunnustanut totuutta itsestäni, taivas olisi yllättynyt, jos olisin tunnustanut sen, maa olisi yllättynyt.”

Arkkuun vanhuksena?

Kuzmich vieraili todistetusti Pietarissa kahdesti, Aleksanteri II:n ja myös Aleksanteri III:n aikana. Pietarissa Kuzmich ripusti paikallisen pyhäkön seinälle ensin jumaläidin ikonin, ja sen alle monogrammin, johon oli maalattu ”A”, kruunu sekä lentävä kyyhkynen.

Kuzmich kuoli 20. tammikuuta vuonna 1864 kierreltyään sitä ennen ympäri Siperiaa. Hänen iäkseen mainittiin tuolloin 87 vuotta, mikä täsmäisi Aleksanterin syntymävuoden kanssa.

Legenda kertoo Romanovien sukuhaudoista huolehtineen arkunkantajan todenneen, että eräänä yönä vuonna 1864 Pietari-Paavalin linnoitukseen saapui keisari Aleksanteri II ja tämä avautti Aleksanteri I:n haudan.

Arkunkantajan mukaan tilalle laskettiin arkku, joka sisälsi vanhuksen maalliset jäännökset. Kaikkien urakkaan osallistuneiden kerrottiin netonneen mojovan palkkion, minkä jälkeen he olisivat kaikonneet eri puolille valtaisaa Venäjänmaata.

Teoksen Aleksanteri I. Keisari ja isänmaa (2013) kirjoittanut Torsten Ekman selvittää, että arkun avaamisesta niin keisareiden kuin neuvostohallituksenkin toimesta on mainittu useissa elämäkerroissa, mutta virallisia asiakirjoja aiheesta ei ole.

Käsiala yhdistää

Salaperäisen munkin ja keisarin väliltä löytyy poikkeuksellisen vahva samankaltaisuus myös käsialassa. Näin kertoo Venäjän grafologisen yhdistyksen johtaja Svetlana Semynova The Siperian Times -lehdessä keväällä 2015.

Semynova tarkasteli 45-vuotiaan keisarin käsialaa ja vertasi sitä 82-vuotiaan Kuzmichin käsialaan.

Molemmilla on Semynovan mukaan kirjoittamisessaan epätavallinen tyyli ja käsiala. Pienet yksityiskohdat käsialassa sekä psykologiset muotokuvat viittaavat Semynovan mukaan suurella varmuudella siihen, että kyseessä on yksi ja sama ihminen.

”Ainoa ero on, että 82-vuotias vanha mies oli syvällä henkisessä maailmassaan – hänen kirjoituksiinsa ilmestyi kaaria ja ympyröitä”, Semynova kertoo.

”Mutta keskeiset piirteet pysyivät samoina kaikissa töissä.”

Olettaen, että Kuzmich oli todellisuudessa keisari Aleksanteri I, hän eli anonyymisti erakkoelämää luonnossa lähes 40 vuotta fiktiivisen kuolemansa jälkeen.

Torsten Ekmanin mukaan Aleksanterin valekuolema ja elämä munkkina on kirvoittanut vuosien mittaan kiivastakin väittelyä historioitsijoiden keskuudessa legendan todenperäisyydestä. Hän muistuttaa, että useimmat Aleksanterin elämäkerrat on kirjoitettu vasta 1900-luvulla, jolloin tavalliset silminnäkijät olivat jo ajat sitten kuolleita ja haudattuja.

”Viittaukset silminnäkijöihin ovat siksi tavallisesti toisen tai kolmannen käden kertomuksia”, Ekman kertoo.

Yli 200 vuotta vellonut arvoitus saattaisi ratketa dna-testien avulla. Venäjän ortodoksisen kirkon Tomskin osasto on ilmoittanut, että se ei vastusta dna-näytteenottoa munkki Kuzmichin jäännöksistä. Ortodoksinen kirkko julisti Kuzmichin autuaaksi vuonna 1984.

 

Lähteitä: Torsten Ekman, Aleksanteri  I. Keisari ja isänmaa (2013); Henri Troyat, Aleksanteri I (1981); Suomen Kirjallisuuden Seura

FB_logo Jaa juttu Facebookissa

Twitter_icon Jaa juttu Twitterissä

Seura_Logo

Tilaa Seura

X