Nämä tapaukset muuttivat käsitystämme ihmisaivoista: Pikku Albert ja yhdeksän muuta

1 Pikku Albert

Behavioristisen koulukunnan isänä pidetty John B. Watson uskoi, että ihmisen käyttäytyminen voitiin selittää kokonaan ulkoisilla tekijöillä: erot ihmisten käyttäytymisessä heijastelivat vaina eroja oppimiskokemuksessa. Watson ja hänen avustajansa Rosalie Rayner valitsivat koehenkilöksi 9 kuukautisen poikalapsen, jota kutsuttiin nimellä Albert. Hänestä tuli ensimmäinen ihminen, jolla tutkittiin ehdollistumista psykologisissa kokeissa.

Watson ja Rayner antoivat Albertin ensin tutustua eläviin rottiin. Albert oli ihastuksissaan. Tämän jälkeen Albert koetettiin ehdollistaa pelkäämään rottia. Aina kun Albert näki rotan, hänen selkänsä takaa kuului voimakas paukahdus. Kun tätä toistettiin riittävän useasti, Albert alkoi itkeä pelkästä rotan näkemisestä. Albertin pelko laajeni koskemaan kaikenlaisia karvaisia otuksia, kuten koiria ja kaneja, ja jopa joulupukin valkopartaista naamaria.

Nykynäkökulmasta Watsonin tutkimukset ovat kyseenalaisia, eivätkä täytä tieteellisiä kriteerejä. Albertilla ei ollut verrokkitapausta, ja lapsen pelottelua ja ehdollistamista tuskin hyväksyttäisiin nykyään missään eettisessä toimikunnassa.

Joidenkin arvioiden mukaan Albert olisi voinut kärsiä fobioista koko loppuelämänsä; toisten mukaan hän olisi aikaa myöten voinut tottua eläimiin.

Behaviorismi oli vallitseva psykologinen oppisuuntaus 1900-luvun alussa. Se alkoi menettää suosiotaan kun havaittiin, että ihmisellä on myös sisäsyntyisiä ominaisuuksia.

2 Kitty Genovese

Murhamies Winston Moseley tappoi italialais-amerikkalaisen tarjoilija Kitty Genovesen maaliskuun 13. päivänä vuonna 1964. Tapahtumia todisti lähes 40 sivustajakatsojaa. Kukaan ei koettanut estää murhaa tai soittaa apua.

Tapaus herätti valtavasti keskustelua Yhdysvalloissa, ja se kiinnosti myös psykologeja. Ensimmäisenä siihen tarttuivat sosiaalipsykologit John M. Darley ja Bibb Latane.

He kuvasivat tutkimuksissaan ilmiön, jossa ihmisten käsitys omasta vastuustaan vähenee, jos paikalla on muita ihmisiä. Oletus on, että joku muu kyllä auttaa. Nykyään tämä sivustakatsojailmiö kuuluu psykologian klassikoihin, ja sitä on tarkasteltu lukuisissa kokeissa.

Vaikka Genovesen murha paljasti mielenkiintoisen psykologisen ilmiön, 1960-luvulla julkaistut murhan yksityiskohdat eivät täysin pidä paikkaansa. On käynyt ilmi, että sivustakatsojien määrää oli liioiteltu; että kukaan sivustakatsojista ei nähnyt itse murhaa kokonaan; että suurin osa näki tai kuuli tilanteesta vain katkelmia eikä ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja että kaksi ihmistä oli koettanut hälyttää apua.

3 David Reimer

David Reimeristä tuli psykologian oppikirjatapaus onnettomien olosuhteiden takia. Hän oli alun perin nimeltään Bruce Reimer. Hän syntyi Winnipegissa, Kanadassa, elokuussa 1965, kuten myös hänen identtinen kaksoisveljensä Brian Reimer.

Molemmilla pojilla oli tiukka esinahka, minkä vuoksi lääkärit halusivat operoida heidät puolivuotiaana. Brucen leikkauksessa tapahtui hoitovirhe, ja penis vaurioitui pahasti, eikä sitä voitu pelastaa. Brian päätettiin jättää operoimatta. Vanhemmat olivat tilanteessa ymmällään. Mitä Brucelle pitäisi tehdä?

Johns Hopkinsin yliopiston psykologi John Money uskoi, että käsitys omasta sukupuolesta muodostui pääosiltaan sosiaalisen oppimisen kautta. Money ehdotti, että Bruce kannattaisi kasvattaa tyttönä. Se edellytti kivesten poistoa, ja vaginan muokkaamista peniksen tilalle. Brucen nimi muutettiin Brendaksi.

Money seurasi Brendan kehitystä kymmenen vuotta. Hän esitteli tapauksen lääketieteellisenä voittona, jolla oli valtava vaikutus sukupuolenvaihdosta koskeviin päätöksiin. Vuosittain syntyi (ja syntyy) sukupuolisia rajatapauksia, joiden sukuelimet ovat jääneet kehittymättä tai niiden kehityksessä on tapahtunut vakavia virheitä. Nyt lääkärit päättivät yhdessä vanhempien kanssa kumpaan sukupuoleen lapset leikattaisiin ja kasvatettaisiin.

Reimer ei kuitenkaan koskaan sopeutunut tytön rooliin. Kuultuaan 15-vuotiaana, että hänelle oli tehty sukupuolenvaihdosleikkaus, hän alkoi ottaa mieshormonia ja muutti nimensä Davidiksi. Hänen kaksoisveljensä oli sairastunut skitsofreniaan ja teki itsemurhan 36-vuotiaana. Tästä kahden vuoden päästä David ampui itsensä.

Reimerin kohtalo osoitti, että jos lapsi on syntynyt sukupuoleltaan rajatapauksena, on tärkeää odottaa lapsen kehitystä ja kuunnella häntä itseään.

4 Henry Molaison

Tuhannet psykologian opiskelijat tuntevat Henry Gustave Molaison tapauksena H.M. Hän osallistui psykologisiin ja neurologisiin kokeisiin 55 vuoden ajan.

Molaisonin tarina psykologian historiassa alkoi vuonna 1953, jolloin hän oli 27-vuotias. Hän sairasti pahaa epilepsiaa, johon tarjottiin hoidoksi aivokirurgiaa. Kirurgi William Scoville poisti Molaisonin toisen hippokampuksen kokonaan, ja toisenkin suurimmaksi osaksi. Leikkauspöydälle jäi myös Molaisonin muisti.

Kun Scoville huomasi, että Molaison oli menettänyt muistinsa, hän siirsi potilaan neurotieteilijöiden hoitoon Montrealiin.

Molaison ei kyennyt painamaan mieleensä mitään uutta. Hän ei myöskään muistanut mitään leikkausta edeltävältä 11 vuodelta. Koska ihminen tarvitsee ajan ja oman ikääntymisensä hahmottamiseen muistia, Molaison jäi ikuisesti 16-vuotiaaksi.

Tutkijat pääsivät ensimmäisen kerran näkemään, millaista elämä on ilman muistia. Molaison ei oppinut uusia sanoja tai kasvoja ja jokainen hetki oli hänelle aidosti uusi. Molaisonin kanssa työskennelleet tutkijat ovat kertoneet hänen olleen hyväntuulinen ja onnellinen loppuun asti. Hän suostui aina tekemään muistitestejä eikä tuntunut väsyvän niihin – ilmeisesti siksi, että ne olivat hänelle aina uusia.

Tapaus muutti pysyvästi käsitystä muistin toiminnasta. Aiemmin muistitoimintojen ajateltiin olevan enemmän tai vähemmän tasaisesti jakautunut koko aivojen alueelle. Molaisonin tapaus nosti esiin hippokampuksen merkityksen uusien muistojen muodostamisessa.

Mutta monet muutkin aivoalueet, ja etenkin niiden yhteispeli, on tärkeää muistitoiminnoissa. Kriitikkojen mielestä tapaus sai tutkijat yli-innokkaasti tarkastelemaan hippokampusta.

5 Solomon Shereshevsky

Solomon Shereshevsky oli mies, joka muisti kaiken, eikä unohtanut mitään.

Shereshevsky oli toimittaja moskovalaisessa sanomalehdessä. Esimiehellä oli tapana jakaa aamulla päivän tehtävät ja niihin liittyvät nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Shereshevsky ei tehnyt koskaan muistiinpanoja. Eräänä päivänä esimies kysyi Shereshevskyltä, mitä hän oli juuri sanonut.

Esimiehen hämmästykseksi Shereshevsky toisti esimiehen sanat täsmällisesti. Esimies oli niin vaikuttunut Shereshevskyn muistista, että hän lähetti tämän yliopistoon muistitestiin. Siellä Shereshevsky tapasi neuropsykologi Alexander Lurian.

Luria aloitti muistitestit yksinkertaisilla sanatesteillä. Ensi alkuun sanoja oli peräkkäin 10–20, mutta pian hän laajensi testit 70 sanaan. Sitten Luria kokeili sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, mutta tulos oli sama. Shereshevsky muisti kaiken.

Luria päätti testata Shereshevskyn muistin kapasiteettia testillä, jossa ihmisen on pidettävä mielessään kirjain- ja sanayhdistelmää, kuten KXR7F6LB0Y. Useimmilla kapasiteetin rajat kulkevat 7–9 kirjaimessa. Shereshevskyn kanssa Luria lopetti testaamisen, sillä oli kirjainjono miten pitkä tahansa, Shereshevskyn kapasiteetin rajat eivät tulleet vastaan.

Vielä 16 vuotta myöhemmin Shereshevsky kykeni toistamaan Lurialle sanasta sanaan kaikki testit. Shereshevskyn muisti toimi pääasiassa visuaalisesti, eli hänen oli ensin painettava numerosarja kuvana mieleen.

Viime vuosina tutkimuskirjallisuudessa on esitelty muutama henkilö, jotka ovat saaneet diagnoosin hyperthymesia. Tutkimusten mukaan nämä ihmiset muistavat elämänsä jokaisen päivän hyvin yksityiskohtaisella tasolla. Olisiko Shereshevsky saanut saman diagnoosin, sitä emme saa tietää. Hän eli elämänsä viimeiset vuodet taksinkuljettajana ja kuoli vuonna 1958.

6 Anna O

Pseudonyymi Anna O:ta pidetään potilaana, joka voimakkaimmin vaikutti psykoanalyysin syntymiseen. Anna O. eli Bertha Pappenheim, oli alun perin itävaltalaisen lääkärin, Joseph Breuerin potilas.

Pappenheim kärsi hysteriasta, joka oli alkanut hänen isänsä kuolinvuoteella. Oireita olivat toispuolinen tunnottomuus, osittainen halvaantuminen, näkökentän ongelmat ja hallusinaatiot.

Breuerin mukaan hänen potilaansa vajosi usein poissaolevaan tilaan, jossa hän puhui itselleen. Breuer antoi potilaan puhua vapaasti assosioiden kaikkea mitä tuli hänen mieleensä. Breuerin mukaan tämä puhuminen lohdutti potilasta. Breuer kuunteli Pappenheimia joka päivä 18 kuukauden ajan.

Sigmund Freud ei koskaan tavannut Anna O:ta, mutta tutustui hänen potilaskertomukseensa, kun Breuer ja Freud julkaisivat yhdessä teoksensa Tutkielmia hysteriasta.

Tapaus kiehtoi Freudia, joka oli sitä mieltä, että Anna O:n oireet johtuivat lapsuudessa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Breuer oli eri mieltä, ja tulkintaerot viilensivät miesten välejä. Freud on itse todennut, että Anna O:n tapaus loi pohjan psykoanalyyttiselle teorialle ja ”puheterapialle”.

Pappenheim itse eli lopulta merkittävän elämän. Hänestä tuli naisten oikeuksien puolustaja ja sosiaalisten uudistusten ajaja.

7 Victor, Aveyronin susilapsi

Vuonna 1800 Aveyronin kaupungin lähistöllä havaittiin alaston poika. Poika oli noin 12-vuotias, kulki neljällä raajalla eikä osannut puhua tai ymmärtänyt puhetta. Pojan epäiltiin eläneen metsässä lapsuudesta lähtien. Kun hänelle koetettiin pukea vaatteita, hän repi ne välittömästi yltään.

Susilapsi ilmaantui otolliseen aikaan, sillä tiedemaailmassa keskusteltiin ihmisluonnon olemuksesta. Miten ihminen erosi eläimistä? Jos ihminen kasvaisi eristyksissä muista ihmisistä, tulisiko hänestä ihmistä?

Filosofi Jean-Jacques Rousseau oli esittänyt, että lapset syntyvät täydellisinä: lasten luonto oli jaloin mahdollinen, kunnes kulttuuri ja kasvatus tuhosivat sen. Susilapsi, joka sai nimen Victor, vaikutti olevan tästä täydellinen luonnon koe.

Victor siirrettiin kuurojen instituuttiin kuulun tiedemiehen, Roch-Ambroise Cucurron Sicardin tutkittavaksi. Mutta Victorin ”sivilisoitumisprosessi” ei edennyt. Puheet jalosta lapsestakin tuntuivat liioitelluilta Victorin ulostaessa ja virtsatessa mihin sattuu. Sicardin mielestä Victor oli toivoton tapaus, ja hän sai elää ja vaellella vapaasti instituutin alueella.

Nuori lääkäri Jean Marc Gaspard Itard halusi kuitenkin vielä yrittää. Itard uskoi, että ihmisen erotti eläimestä kieli ja empatia. Itard aloitti järjestelmällisen opetuksen. Kielen oppimisen suhteen Victorin edistyminen oli vaatimatonta; hän oppi vain yksittäisiä sanoja. Empatian suhteen Itard merkitsi ylös mielenkiintoisen tapauksen: Victor oli yrittänyt lohduttaa Itardin kodinhoitajaa tämän surressa aviomiehensä kuolemaa.

Victorin ja Itardin yhteistyöllä oli kauaskantoisia seurauksia. Itard uskoi, että oppimisen pohjana oli sosiaalisesti mielekäs ympäristö, josta lapsi oli kiinnostunut ja josta hän halusi oppia enemmän kommunikoimalla toisten ihmisten kanssa. Tästä muodostui aikaa myöten uusi filosofia, jolla kuuroja ja kehitysvammaisia lapsia alettiin opettaa.

8 Phineas Cage

Phineas Cage lienee yksi kuuluisimpia psykologian tapausselostuksia. Hänen kallostaan ja kasvoistaan tehty kipsimuotti on yhä Harvardin yliopiston alaisen Warrenin anatomisen museon suosituin kohde.

Kaikki alkoi syyskuisena päivänä vuonna 1848. Cage oli rautateitä rakentavien raivaajien esimies Vermontissa. Hän asetteli räjähteitä paikalleen, kun yksi niistä pamahti maasssa, ja Cagen kädessä ollut rautatanko lävisti hänen kallonsa. Tanko meni poskiluusta sisään, tuhosi suuren osan aivojen otsalohkosta ja tuli ulos kallon laelta. Cage ei kuitenkaan kuollut. Hänen väitetään olleen jopa tajuissaan, kun hänet vietiin lääkäriin.

Cage oli ennen onnettomuutta ollut rauhallinen ja vakaa esimies, mutta nyt hän oli kärsimätön, äkkipikainen, aggressiivinen ja käytti rumaa kieltä. Hänet erotettiin työstään.

Tieteellisissä piireissä tapaus herätti huomiota. Se osoitti, että paikallinen vaurio aivoissa voi vaikuttaa voimakkaasti ihmisen persoonallisuuteen.

Useinkaan ei kerrota, että Cagen tila ilmeisesti koheni huomattavasti seuraavina vuosina. Hän työskenteli useissa eri ammateissa, kuten hevosvaunujen kuljettajana Chilessä, ja palveli asiakkaita, mikä olisi ollut varsin vaikeaa vakavan neurologisen vamman kanssa.

9 Victor Leborgne

Aiemmin Victor Leborgne tunnettiin vain pseudonyymillä ”Tan”. Se oli ainoa asia, mitä hän oli kyennyt sanomaan saatuaan epileptisen kohtauksen 30-vuotiaana. Tutkijat pääsivät arkistojen kautta kiinni ”Tanin” elämäntarinaan vuonna 2013. Niiden perusteella Lebognella oli ollut epilepsia lapsuudesta lähtien. Ennen puhekyvyn menetystä tauti ei ollut aiheuttanut ongelmia, eikä suuria ongelmia näyttänyt olleen heti puhekyvyn menetyksen jälkeenkään.

Leborgnen ollessa noin neljäkymmentä, hänen tilansa alkoi huonontua. Ensin oikean puolen käsi ja jalka alkoivat puutua. Sitten heikkenivät näkö ja tasapaino. Leborgne kieltäytyi nousemasta sängystä kunnes hänelle kehittyi kuolio. Hänet siirrettiin kirurgiselle osastolle. Siellä hän tapasi lääkärin, joka teki hänen tapauksestaan kuuluisan: Paul Brocan. Broca oli perehtynyt evoluutioon ja kieleen.

Leborgne näytti ymmärtävän kaiken mitä hänelle puhuttiin ja hän oli tietoinen ajankulusta. Puhe vaikutti itsenäiseltä toiminnolta: sen saattoi menettää, mutta silti säilyttää puheen ymmärtämisen ja muut normaalit älylliset toiminnot.

Kun Leborgne kuoli, Broca suoritti ruumiinavauksen. Leborgnen aivojen tutkimus paljasti täsmällisesti rajatun vaurion vasemmassa otsalohkossa. Broca epäili, että sanojen tuottamisen ongelmat johtuivat siitä.

Leborgnen kuoleman jälkeen Broca hoiti toista potilasta, jolla oli samanlainen puheen tuottamisen ongelma. Kuoleman jälkeen hänen aivoistaan löytyi vaurio samasta kohtaa kuin Leborgnella. Se vahvisti Brocan epäilyt.

Vauriot sijaitsivat selvästi aivokuorella. Tähän asti monet olivat ajatelleet, että aivokuori oli vain kuori, joka suojasi tärkeitä osia. Brocan löytö viittasi siihen, että älylliset toiminnot saattoivatkin sijaita aivokuorella.

10 SM, nainen vailla pelkoa

Neuropsykologian tuoreista tapauksista yksi kiinnostavimpia on 44-vuotias nainen, joka tunnetaan nimellä SM. Iowan yliopiston tutkijat havaitsivat laajoissa kokeissaan, ettei SM kykene tuntemaan pelkoa.

Pelottomuuden taustalla on harvinainen geneettinen sairaus, Urbach-Wiethen oireyhtymä. Oireet ovat moninaiset, ja osalla potilaista se johtaa tiettyjen aivoalueiden kalkkeutumiseen. SM:llä kalkkeutui mantelitumake, joka oli käytännössä surkastunut.

Iowan yliopiston tutkimuksessa SM:n pelkotiloja selvitettiin yksinkertaisella tavalla – tutkijat koettivat saada hänet säikähtämään. Ensimmäisessä kokeessa SM vietiin eläinkauppaan, jossa häntä pyydettiin koskettelemaan käärmeitä ja suuria hämähäkkejä. SM kosketteli ja silitteli niitä estoitta, ja lopulta koe oli keskeytettävä, etteivät ne purisi häntä.

Toisessa kokeessa hänet vietiin kauhutaloon yhdessä viiden muun naisen kanssa. Kauhutalossa kummituksiksi ja hirviöiksi tekeytyneet ihmiset pelottelevat turisteja, jotka kulkevat hämärissä huoneissa. SM tutki paikkoja innolla ja oli huvittunut hirviöiden säikytysyrityksistä. Kun muut naiset olivat kiljuneet pelosta, SM oli nauranut ja nauttinut show’sta.

Kolmannessa kokeessa SM pantiin katsomaan kauhuelokuvia ja videonpätkiä, jotka esittivät ulosteiden syömistä ja pienten lasten ampumista. Kauhukohtauksissa hän ei osoittanut mitään tunteita tai oli innostunut, mutta ulosteiden syöminen inhotti häntä ja pienten lasten ampuminen teki hänet vihaiseksi.

Tutkijat haastattelivat SM:n lapsia. Näiden haastattelujen perusteella he tulivat siihen tulokseen, ettei SM ole tuntenut pelkoa aikuisiässä ja eikä myöskään osaa välttää vaarallisia tilanteita.

Löytö osoitti, miten tärkeällä tavalla aivojen mantelitumake on mukana pelon säätelyssä.