Näyttelijä Pamela Tola avoimena: ”Vuodet lastenkodissa jättivät jälkensä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Pekka Mustonen/Otavamedia
Vanhempansa nuorena menettänyt näyttelijä Pamela Tola, 36, toivoo tunnekasvatusta kouluihin. Pimeää pelkäävä näyttelijä on oppinut sietämään epätäydellisyyttä.

Tunnustan,

että aikuistuminen on ollut minulle pitkä prosessi. En ollut kauhean täysipäinen 18-vuotiaana. En osannut ajatella kovin pitkäjänteisesti, ja jälkikäteen ihmettelen, miten sain kaikki vuokrat ja muut hommat hoidettua.

Elin nuorena aikuisena tavallaan sitä lapsuutta, joka jäi kesken, kun vanhempani menehtyivät. Vuodet lastenkodissa jättivät tietysti jälkensä. Minulla ei ollut sitä lapsenuskoa ja kaikkivoipaisuuden tunnetta, jonka näen nyt omissa lapsissani.

Nuoruuteni jutut olivat myös kapinaa. Kolmistaan-sarjan tematiikkaa ajatellen sopiikin kysyä, mitä se aikuistuminen on? Paperilla moni on aikuinen. Aikuisuuteen kuuluu kuitenkin tietty vastuullisuus.

Tein nuorena

joskus ihan järjettömiä päätöksiä. Sen sijaan, että olisin esimerkiksi säästänyt kämppää varten, reissasin paljon. Eräänä päivänä sain veljeni kanssa idean reilaamisesta, ja lähdimme reissuun heti samana päivänä. Lopulta olimme keskellä yötä Pärnussa suuressa pulassa, kun emme saaneet mistään yöpaikkaa.

Liikkeessä pysyminen takasi sen, ettei omaa kurjuutta tarvinnut pysähtyä perkaamaan. Vaikeiden asioiden äärelle voi olla äärimmäisen haastavaa ja tuskaista istahtaa. Moni meistä vetääkin täällä elämänsä läpi kertaakaan pysähtymättä.

Pelkään pimeää.

Vaikka olenkin luontoihminen, en esimerkiksi voi olla yksin mökillä. Mielikuvitukseni on niin vilkas, että alan kuvitella kaikenlaista. Kaikista karmivinta on se, jos koira aistii jotain omituista enkä itse näe mitään.

Tulevaisuus on aina myös vähän pelottava asia. Välillä sitä miettii, voinko luottaa siihen, että elämä järjestyy. Riittääkö töitä ja terveyttä?

Pelkoja hälventää ajatus siitä, että voin aina keksiä jotain muuta. Olen suorittanut ensimmäisen vuoden opinnot sosionomin koulutuksesta sekä opiskellut vyöhyketerapiaa. Pääasia minulle on, että pärjään jollain tavalla elämässä. Olen itse lähtöisin köyhistä oloista. Perheeni hyvinvointi on aina ollut minulle rahantekoa tärkeämpää.

Minua suututtaa

se, että avun saaminen on tehty niin vaikeaksi. Moni lapsiperhe tai nuori tarvitsisi ennaltaehkäisevää apua, mutta usein apua tarvitseva kaatuu byrokratiarumbaan. Täytyy olla tarpeeksi hyvässä kunnossa, että edes kykenee hakemaan ja vaatimaan apua. Lisäksi pitäisi jaksaa täyttää lukuisia lomakkeita, joita ei välttämättä edes ymmärrä.

Kouluissa voisi opettaa myös tunnekasvatusta. Ihmisten olisi hyvä oppia kanavoimaan vihan tunteita jo lapsena. Tajusin parikymppisenä, että minun on opeteltava tuntemaan tunteita, koska halusin näyttelijäksi. Tunteiden alkulähteille meneminen ei ollut helppoa, mutta se kannatti.

Minua suututtaa myös se, että nyky-yhteiskunta ei arvosta vanhuutta. Kertakäyttökulttuurissa meistä otetaan kaikki irti ja sen jälkeen heitetään pois, kun emme enää ole tuottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikä täällä on arvokasta – taloudellinen menestyskö?

Maailma ajaa meidät loppuun. Tulevaisuudessa menestyneimpiä ovat ne, jotka ovat osanneet pitää huolta lepäämisestä. Myönnän, että oma jaksamiseni on joskus koetuksella. Perhe-elämän ja työn välille on haastavaa löytää balanssia.

Rakastan

sitä tunnetta, kun kaikki on hyvin. Se fiilis, kun kaikki osa-alueet ovat tasapainossa: lapsilla ei ole minkäänlaista kriisiä tai sairautta, ja duuniakin on sopivasti. Tällainen hetki saattaa kestää vain tovin, mutta olen joskus jopa kirjoittanut niitä tuokioita muistiin.

Elämä näyttäytyy välillä niin kaoottisena, että silloin on rauhoittavaa muistella niitä hetkiä. Yleensä elämässä tuppaa vain olemaan joku asia, mikä ei olekaan hyvin. Olen opetellut sellaisen epätäydellisyyden sietämistä ja ymmärtänyt, että voin aina olla onnellinen jostakin. Ja se riittää.

Ennustan,

että ensi vuonna aloitan vihdoin tenniksen. Siitä on puhuttu mieheni Lauri Tilkasen kanssa niin kauan. Vaarini vei minut pelaamaan kun olin 10-vuotias, ja sen vuoksi minulle on jäänyt mielikuva, että voisin jollain tavalla pärjätä lajissa. Olin lapsena aika fyysinen tyyppi. Pelasin ainoana tyttönä koulun poikien jalkapallojoukkueessa. Sittemmin kuntoilu on jäänyt. Tiedän, että minun pitäisi hoitaa, huoltaa ja hemmotella itseäni enemmän.

Lue myös:

Pamela Tola: Tyttö sinä olet tähti!

X