The Voice of Finland -voittaja Saija Saarnisto: ”Olen pohjimmiltani todella ujo”
The Voice of Finland -laulukilpailun voittanut Saija Saarnisto, 25, pelkää esiintymistä niin paljon, että päässä jyskyttää ja jalat tärisevät.
Tunnustan,
että The Voice of Finlandin voittaminen oli aika siistiä. Vieläkin on vähän vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ohjelman loppuminen jätti elämääni aikamoisen tyhjiön, vaikka loppuvaihe menikin hirveän nopeasti.
Yllätyin
siitä, miten läheisiksi me kilpailijat tulimme toisillemme. En ole luonteeltani kauhean sosiaalinen, mutta tutustuin muiden kilpailijoiden kanssa yllättävän helposti.
En missään vaiheessa oikeasti uskonut, että voisin voittaa koko kilpailun. En ole muutenkaan hirveän voitokas tyyppi. Kerran nuorempana, ehkä 10-vuotiaana, voitin Kalajoella jonkun limbokilpailun, ja sain siitä palkinnoksi diplomin ja karkkia.
Voicen aikaan kävimme myös keilaamassa ja silloin voitin Ville Pusan! Se oli hauskaa. Voitokkaaseen keilaamiseen tarvitsen pari olutta, en yhtään sen enempää tai vähempää.
Ihmettelen
aina sellaisia perheitä, jotka eivät ole toistensa kanssa tekemisissä. Minusta se on jotenkin kummallista. Yksi tärkeimmistä esikuvistani on aina ollut äitini, vaikka musiikillisesti minulla ei ole koskaan ollut ketään erityistä idolia.
Äiti on varmasti yksi maailman vahvimmista naisista. Hän on joutunut kokemaan paljon, mutta selvinnyt aina kaikesta. Meidän perheemme on tosi tiivis ja läheinen.
Opin
Voicen aikana sen, että kaikki tapahtuu omalla painollaan. Tämän asian oivaltaminen on ollut varsin silmiä avaava kokemus, sillä olen aina ollut kellontarkka kaikessa.
Minua on myös ärsyttänyt muiden myöhästelyt. En ole itse koskaan myöhässä mistään, vaan päinvastoin yleensä reippaasti etuajassa. Kaikki meidän Saarniston suvun naiset ovat tässä suhteessa samanlaisia, etenkin siskoni ja äitini.
Olen pohjimmiltani todella ujo. Sitten kun jää lopulta hieman murtuu, minusta tulee aikamoinen rääväsuu. Uskallan näyttää todellisen luonteeni varsinkin pienemmässä porukassa. Olen perinyt vanhemmiltani hyvin mustan huumorintajun, jota kaikki eivät ymmärrä, eikä tietysti tarvitsekaan.
Ennustan,
että työni palveluneuvojana katsastuskonttorissa jatkuu laulukilpailun voitosta huolimatta. Viihdyn työpaikallani edelleen valtavan hyvin, joten haluaisin työskennellä siellä mahdollisimman pitkään. On ollut mukava saada onnitteluja myös konttorilla käyneiltä asiakkailta.
Vihaan
olla huomion keskipisteenä, enkä siksi haaveile suurista, pohjalaisista häistä. Olen ollut puolisoni Jessen kanssa yhdessä kohta kymmenen vuotta ja meillä on viisivuotias lapsi.
Olemme olleet kihloissa jo jonkin aikaa, joten menemme varmasti jossakin vaiheessa naimisiin. Kirkkohäitä tosin ei ole tulossa, se on varma. Sen verran olen häitä jo mielessäni suunnitellut, että voisimme esittää Jessen kanssa juhlissa ”meidän kappaleemme”.
Emme varmaan koskaan muuta pois Kokkolasta. Haluan pitää jonkinlaisen yksityisyyden ja uskon, että Kokkolassa se onnistuu.
Sitten vasta, jos taloudellinen tilanteemme muuttuu jotenkin olennaisesti, voin harkita jotain muutakin asuinpaikkaa. Tykkään kuitenkin siitä, että voin vaikka kävellä kaupungin laidalta toiselle. Muutimme Kälviälle, kun tulin raskaaksi, mutta palasimme takaisin Kokkolaan. Kokkolassa kaikki on vain helpompaa. Olen käynyt siellä myös ruotsinkieliset koulut.
Pelkään
esiintymistä. Jännitys tuntuu lähinnä sydämenlyönteinä päässä ja tärinänä jaloissa. En voi jännityksen vuoksi koskaan fyysisesti pahoin, mutta Voicessa joku oksensi, kun jännitys kävi niin kovaksi.
Minä kuulemma näytän lavalla ihan rauhalliselta, vaikka olo on esiintyessä ihan hirveä. Ehkä esiintymisjännitykseni jossain vaiheessa helpottaa. Kotona laulan koko ajan ja joka paikassa.
Musikaalisuuteni on osittain isältäni perittyä. Hän soittaa kitaraa, ja pienempänä esiinnyinkin yhdessä isän kanssa hänen omistamassaan pitseriassa. Itse en koe olevani sillä tavalla yrittäjähenkinen, että voisin joskus pyörittää yritystä.
Rakastan
istua auton kyydissä ja kuunnella musiikkia täysillä sekä tietysti laulaa mukana. Se on jotain aivan parasta!
Olen mielestäni myös aika hyvä kuski ja meidän porukasta varmaan ainoa, joka ei ole koskaan ajanut kolaria. Mieheni ajoi joskus kesärenkailla ojaan, kun talvi yllätti. Auto taisi mennä silloin aika ruttuun. Kenellekään ei ole onneksi sattunut mitään vakavaa, mutta pienikin lommo lasketaan.