Tuore maailmanmestari Eva Walhström kävi lähellä kuolemaa

Seuran arkistosta: Nyrkkeilijä Eva Wahlströmin täytyi käydä lähellä kuolemaa ennen kuin hän ymmärsi höllätä tahtia. Pysähdyksestä löytyi uusi suunta elämälle.
Sanna Puhto
Urheilu 27.4.2015 12:00

Eva Wahlströmin autossa leijuu epämääräinen löyhkä. Haju tulee apukuskin paikalla lojuvasta roskapussista.

”Lähdin aamulla kotoa roskis kädessä. Pihalla huomasin, että en pääse roskakatokseen, koska unohdin avaimen sisälle. Ei auttanut muu kuin ottaa pussi mukaan”, Eva selittää nauraen.

Tällaisia kommelluksia sattuu juuri nyt helposti, sillä Evan elämä on hektistä.

Evalla on tulevana lauantaina nyrkkeilyottelu. Ottelun lähestyessä jälkimmäinen päivän kahdesta harjoituksesta on myöhään illalla, samaan kellonaikaan kuin kamppailu. Niinpä uni ei tahdo tulla silmään ennen pikkutunteja. Joka aamu Eva nousee harjoittelemaan ennen kouluun menoa.

Jos pystyisi, Eva keskittyisi ainoastaan otteluun. Yhteen asiaan paneutuminen ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tällä viikolla Evalta nimittäin ilmestyy uusi kirja, Rajoilla, ja se aiheuttaa menoja ja tapaamisia. Sen lisäksi hänen toinen vuotensa sisustusarkkitehtiopiskelijana Aalto-yliopistossa on käynnistynyt.

Silti Eva nauttii kaikesta hässäkästä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin käydä niin, että hänen kiireensä olisivat loppuneet kokonaan.

Oli lähellä, että Evaa ei enää olisi.

Aina täysillä

”Teemme parhaamme, että jäisit henkiin”, lääkäri sanoi.

Oli kesäkuu 2012, ja Eva oli lopulta päätynyt sairaalaan.

Sitä ennen hän oli sinnitellyt kuukauden päivät päänsäryn kanssa, joka tuntui siltä kuin metalliputkea työnnettäisiin pään läpi. Välillä hänestä tuntui, että henki ei meinannut kulkea. Kerran hän meni keittiöön hakemaan pojalleen Leonille ja tämän ystävälle mehua, mutta heräsi keittiön lattialta saatuaan tajuttomuuskohtauksen.

”Kivun sietäminen on nyrkkeilijän ammattitaitoa. Ei kuulu valittaa vaikka kuinka sattuisi. Valittaminen on heikkoutta”, Eva sanoo.

Harjoittelussa kovuus näkyi niin, että Eva treenasi aina täysillä. Valmentaja Risto Meronen joutui puhumaan suojatilleen järkeä.

”Jos tapat itsesi matkalla, et tule maaliin.”

Tilannetta mutkisti se, että kipuun tottui. Evalta oli kadonnut kyky kuunnella kivun välittämiä viestejä.

Tappava tulppa

Outoa pääkivuissa oli se, että ne eivät voineet johtua lyönneistä. Eva ei tehnyt lyöntiharjoituksia ollenkaan. Hänen molemmat kätensä oli juuri leikattu, eikä toipuvilla raajoilla käynyt iskeminen.

Sairaalaan Eva joutui siksi, että hänen hemoglobiiniarvonsa romahti nopeasti vaarallisen matalalle, 74 grammaan litrassa.

Sairaalassa paljastui kipujen syy. Evalla oli veritulppa molemmissa keuhkoissa, munuaisissa ja jalassa.

Jalan tulpan Eva oli tuntenut kipuna, mutta teipannut kipeän kohdan tiukkaan pakettiin urheiluteipillä ja jatkanut harjoituksia.

Hemoglobiinin romahduksen syynä saattoi olla sisäinen verenvuoto.

Evan oli vaikea hahmottaa olevansa kuolemanvaarassa.

”Kai minä nyt vessaan voin kävellä? Vielä toissapäivänä pyöräilin kaksikymmentä kilometriä”, Eva sanoi sairaalassa.

”Et voi. Jos tulppa lähtee liikkeelle, voit kuolla.”

Niin Eva pysyi sairaalan sängyssä. Ja mietti raskaita ajatuksia.

Ei muistanut enää

Evan isä oli kuollut muutama vuosi aiemmin. Isä oli kuollessaan onnellinen hyvästä elämästä, mutta suri sitä, kuinka ikävä rakkaista oli erota.

Evasta tuntui samalta.

Vaikein ajatus oli tämä: jos hän kuolisi, hän ei näkisi silloin kolmevuotiaan Leon-poikansa kasvavan. Mieleen pulppusi tilanteita, joita hän ei tulisi näkemään.

Leon polkupyörän selässä ilman apupyöriä huutamassa: ”Katso, isi! Mä osaan!”

Leon koulumatkalla reppu selässä.

Leon kertomassa luokkakavereilleen, että hänellä ei ole äitiä.

Leon katsomassa Evan kuvaa. ”Tässä on äitisi, muistatko?” Leon ravistamassa päätään. Ei muistanut enää.

Se ajatus oli kaikkein riipaisevin, Eva kirjoittaa kirjassaan.

Eva ikävöi poikaa ja samalla häntä kalvoi syyllisyys.

”Olin viedä pojaltani äidin ihan omaa syytäni. Koin, että aiheutin sairastumiseni omalla toiminnallani.”

Tyhjentävää syytä veritulpille ja hemoglobiinin laskulle ei löytynyt.

”Myönnän, että syynä saattoi olla liian kova harjoittelu tai leikkaukset, joihin rasitusvammat pakottivat.”

Jotta veritulppa ei uusiutuisi, Eva söi vuoden ajan verenohennuslääkettä.

Pitkään oli epäselvää, voiko hän ylipäätään jatkaa nyrkkeilyä. Kun selvisi, että voi, Eva päätti, että liian rankka treenaaminen ei enää jatkuisi.

Silti, kaksi päivää sairaalasta pääsyn jälkeen, hän meni nyrkkeilysalille harjoittelemaan.

Miksi?

Uusi kovuus

Siksi, että hän ei tiennyt kuka oli jos ei nyrkkeilijä.

Pidän itsestäni sellaisena kuin olen harjoitellessani. Tunnen oloni turvalliseksi ja iloiseksi, sisältä puhtaaksi. Vaikeina hetkinä urheilu on sielunhoitajani, Eva kertoo kirjassaan.

Kilpaurheilun maailma myös sopii hänen luonteelleen.

”Annan aina kaiken tai en mitään. En halua joutua katumaan sitä, että en tehnyt kaikkeani. Sairastumiseen asti ajattelin, että viimeistä päivää treenaaminen on ainoa oikea tapa.”

Sairastumisen jälkeen hän alkoi kyseenalaistaa sitä.

”Ennen kovuus merkitsi minulle sitä, että harjoittelen vaikka mikä olisi. Jos keho huusi armoa, minä vaiensin sen, koska minä määrään. Kroppani on orjani.”

Nyt Eva on kääntänyt ajattelunsa päälaelleen.

”Kuuntelen kehoani ja huilaan jos tarvitsee. Olen niin kova, että uskallan huilata.”

Kapula rattaassa

Muuttuneiden ajatusten myötä Eva alkoi nähdä entistä tarkemmin myös huippu-urheilun kääntöpuolta. Hän pohti, mahtoiko olla ainoa, joka ajatteli niin.

Ilmeni, että ei ollut. Hän jutteli monen loukkaantumisista kärsineen huipun kanssa, ja kaikilla oli samantyyppisiä kokemuksia kuin hänellä.

Esimerkiksi tällaisia: huippu-urheilijalle harjoittelu on elämän tärkein asia. Kaikki muu – ihmissuhteet, perhe, opiskelu, työ, juhlat – vievät aikaa ja energiaa päämäärän saavuttamiselta.

Pahimmillaan kaikki mikä ei liity harjoitteluun, muuttuu kapulaksi rattaissa.

Elämä muuttuu kapulaksi rattaissa.

”Urheilu on tervettä, mutta huippu-urheilussa on sairaita piirteitä. Se tekee ihmisestä itsekkään.”

Äidiksi tultuaan Evan arvojärjestyksen ykköspaikan on ottanut Leon. Mutta heti sen jälkeen on tullut nyrkkeily, ja se on Evalle ristiriitainen asia.

”En voi sietää itsekkyyttä itsessäni. Ja toisaalta on pakko, sillä muuten urheilija ei voi olla parhaimmillaan.”

Nykyisin Eva on tehnyt lievennyksiä entiseen ehdottomuuteensa. Hän syö samaa ruokaa, jota tekee Leonille. Hän hoitaa poikaa, kun tämä on kipeä vaikka saisi tartunnan. Hän valvoo pojan kanssa, jos tämä ei saa nukuttua ja juo viiniä opiskelukavereiden kanssa.

”Parempi olisi, jos olisin tiukempi. Mutta minusta ei enää ole siihen. En enää halua kapeaa putkinäköä, koska sellainen ihminen ei ole kiva.”

Huonekalumestari

Sairaalassa, yhtenä synkkänä hetkenä, kun Eva ei vielä tiennyt selviääkö hengissä, hän oli pettynyt. Tässäkö elämä nyt oli?

”Miksi en edes kokeillut mitään muuta kuin nyrkkeilyä?”

Kun hän toipui, kokemus antoi potkua katsoa, miltä maailma näyttää muualla kuin nyrkkeilykehässä.

Eva pääsi Aalto-yliopistoon ja on innoissaan opinnoistaan.

Niin innoissaan, että hankki kesällä kotiin kaksikymmentä tikkuista, kaupan hylkäämää pakkauslavaa. Niitä hän on hionut ja maalannut puhdetyönä.

”Teen niistä sängyn ja sohvan.”

Mutta nyrkkeilyn lopettaminen, se ei vielä tule kysymykseenkään.

”Kun vain haistan salin hajun, joka on sekoitus hikeä, nahkaa ja lihaksia lämmittävää linimenttiä, en muuta halua kuin nyrkkeillä.”

Lopettamisen aika on sitten joskus. Eva on kuitenkin alkanut nähdä, että voi jonain päivänä olla muutakin kuin nyrkkeilijä.

”Minusta tulee maailmanmestari, joka tekee huonekaluja.”

Entä jos et koskaan voita MM-titteliä?

”Se ei haittaa. Kalusteita tekevä Euroopan mestari on yhtä hyvä.”

Kursivoidut kohdat Eva Wahlströmin kirjasta Rajoilla (SKS 2014).

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 38/2014.