Ei ole enää Viljoa näkynyt
Enpä olisi uskonut, miten ison tassunjäljen Viljo-koiramme oli jättänyt niin monen radio-ohjelmieni ja kolumnieni kuluttajan sydämeen. Sen jälkeen kun tein Viljosta kyynelsilmin viimeisen somepäivityksen, jossa kerroin hänen tassuttelunsa tällä telluksella päättyneen, olen lukenut pitkälle toista tuhatta teiltä rakkaat kuuntelijani saamaani viestiä.
Aluksi tuntui täysin mahdottomalta kirjoittaa rakkaasta lemmikistämme riviäkään, sillä olen vollottanut Viljon perään kuin pieni pentu. Syykin siihen on selvä. Viljo töpsötteli elämäämme puolisen vuotta sen jälkeen, kun olin tehnyt täyskäännöksen elämässäni. Minulla oli alkanut kaikilla mittareilla toinen elämä, ja sen haastavalla alkutaipaleella tuo suurisydäminen vuhvu toimi sekä AA-kerhonani että terapeuttinani, kun tarvoimme kukonlaulun aikaan lintukoirani kanssa hiestä läpimärkänä umpihangessa. Eikä se ollut mitään krapulahikeä, vaan Viljo valututti mieleni lisäksi myös kehoani puhtaaksi. Viimeiset yksitoista vuotta ovatkin olleet elämäni onnellisinta aikaa, ja Viljo kuului siihen yhtä varmasti kuin iloinen hännän heilautus aina kun kysyin mennäänkö lenkille, vaikka taivaalta olisi tippunut trombin heittelemiä trampoliineja. Senkin ihmeen saimme Viljon kanssa kokea kesällä 2010.
Moni Viljon tavannut on kuvaillut häntä hellyttäväksi hulluksi tai lempeäksi jätiksi. Hänhän oli kultaiseksinoutajaksi valtavan kokoinen, mutta heittäytyi silti aina pienten koirien ja pentujen riepoteltavaksi. Se kertoo tuosta karvaisesta pomppulinnasta enemmän kuin tuhat koirakirjaa.
Olen kaksi kertaa ollut todistamassa, kun Viljolle on annettu rauhoittava pistos. Ensimmäisen kerran kun häneltä poistettiin pallit. Piikin vaikutus oli päinvastainen kuin olin odottanut. Viljo alkoi piirtää kuin kilpa-auto mustaa kahdeksikkoa pienessä hoitohuoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt simahtaa niille sijoilleen. Sama toistui myös viimeisellä matkalla, vaikka koiravanhuksemme oli jo hyvin huonokuntoinen ja väsynyt. Rauhoituspiikin saatuaan Viljo pomppasi pystyyn ja painui ovelle ikään kuin ilmoittaakseen, että tämä on niin nähty. Viimeiselle matkalle piti antaa sitten vähän tujumpi annos. Eihän hän muuten olisi ollut Viljo.
Kaikkein eniten koiramme kuolema kuitenkin kosketti kuopustamme, joka ei muista lapsuudestaan aikaa ilman tuota hulvatonta hauvelia. Yritin lohduttaa häntä sanomalla, että jos ottaa lemmikkieläimen, niin 99 prosentin todennäköisyydellä hänestä joutuu myös jossain vaiheessa luopumaan. Niin kovaa Viljon menetys poikaani iski, että pitkän miettimisen jälkeen hän ilmoitti hankkivansa lemmikikseen kilpikonnan. Mutta senkin aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua. Hyvä, joskin ehkä hieman liian varman päälle mietitty valinta.
Mietin aina, mahtoiko tuolla karvaisella kummajaisellamme olla jokin omituisia asioita puoleensa imevä aura. Hyvänä esimerkkinä käynee se kerta, kun olin tuttuun tapaan kerännyt Viljon skeidat hyvin hauskaan koirankakkapussiin ja olin ohittamassa vastarakennettua taloa, johon oli hankittu iso postilaatikko, jonka väitän edelleenkin muistuttavan Tuusulan kunnan roskapyttyjä. Haluan nyt postuumisti pyytää anteeksi sekä omasta että Viljon puolesta ja tunnustaa, että minä se olin. Mutta pussin sisältö oli rikoskumppanini Viljon tuotantoa.
Minulta on jo kysytty, aionko hankkia uuden koiran. En. Kun hankimme Viljon, kuvittelimme saaneemme koiran, mutta saimmekin jotain ihan muuta. Näissä yhteisissä yhdessätoista vuodessa on ihan tarpeeksi nieleskeltävää. Emme vieläkään täysin käsitä, miten puhekyvytön luontokappale on voinut opettaa meille niin paljon. Lojaaliudesta, huumorista ja rakkaudesta. Ja viimeisenä pisarana vielä luopumisesta.
MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!