Entä jos Antti Rinne olisikin oikeasti hullu

Jaa kaverilleTilaa Seura

Mauno Koivisto sanoi aikanaan viisaasti, että ei pidä provosoitua, kun provosoidaan. Vaikeaa se on ollut, kun olen lukenut uuden hallituksen höttöunelmista. Erityisen vaikea on ollut ymmärtää, miten keskusta sen suuremmitta tunnontuskitta pystyi loikkaamaan yhdestä ääripäästä toiseen.

Vertaan Antti Rinteen keskustalle esittämää hallituskutsua vuosia sitten saamaani ehdotukseen. Ystäväni kysyi minua mukaansa AA-kerhoon, mutta kieltäydyin kauniisti. Sanoin etten tarvitse AA-kerhoa, koska alkoholi ei enää kuulu elämääni. Jos nyt monta vuotta raitista elämää elettyäni alkaisin kaivella vanhoja, huuruisia muistojani esiin, niin yhtä hyvin voisin kilauttaa soittokierroksen kaikille entisille tyttöystävilleni ja pyytää heitä vielä kerran puimaan nyrkin sijaan, mikä meillä meni vikaan. Yritin siis selittää ystävälleni, miksi minua ei enää janota sen paremmin viina kuin vanha suolakaan.

Kuunneltuani ja luettuani tuoreiden hallituspuolueiden edustajien puheita mietin onko heillä niin sanotusti kaikki valtiovarainministerit puhujapöntössä, sillä osa hallitusohjelman palikoista ei kestäisi edes lasten leluvasaran iskua. Mieleni sai välirauhan, kun luin psykiatrian emeritusprofessori ja psykoterapeutti Matti Isohannin Duodecim-lehteen kirjoittamaa artikkelia huippujohtajien mielenterveydestä. Esimerkiksi joka toisella Yhdysvaltain presidentillä on todettu elinikäinen ja joka toisella viranhoitoa haittaava psyykkinen häiriö. Jos selailee historiankirjoja, niin ilman psykiatrian tuntemustakin voi päätellä, keiden kaikkien olisi pitänyt Valkoisen talon sijaan majailla valkoisessa huoneessa.

Mutta ei jenkkien tarvitse painaa päätään McDonald’sin autokaistan luukun väliin, sillä olisi niitä lääketieteellisestikin päteviä hullun papereita voinut kirjoittaa muidenkin maiden poliitikoille. Mainittakoon kärkijoukossa esimerkiksi käsi pystyssä heiluneet Benito Mussolini ja Adolf Hitler, käsi taskussa pönöttänyt Napoleon Bonaparte, käsi sikaritelineenä tupruttanut Winston Churchill ja käsi viiksivahapurkissa omia kansalaisiaan listityttänyt Joseph Stalin, joka nykypäivän mielenterveysstandardeilla sairasti narsistista persoonallisuushäiriötä, paranoidista skitsofreniaa sekä maanista masennusta. Ihan kiva kolmikko ilman kolmiolääkitystä kenelle tahansa suurvallan johtajalle.

Mutta on Suomeakin johdettu monesti vintti pimeänä. Varmuudella ainakin marsalkka Mannerheimin elämän häntäpäätä hämärsivät pelkotilat sekä puutteellinen harkinta- ja arvostelukyky. Kohtalon kalmainen kaiku oli siinäkin, että aivosairaudesta kärsineen presidentti Kyösti Kallion sanottiin kuolleen juuri Mannerheimin käsiin, vaikka todellisuudessa hän kuukahti adjutanttiensa syliin. Marski oli kyllä tuolloin aitiopaikalla. Kolmas ja kaikkein tunnetuin aivosairastaja on tietenkin Urho Kekkonen, jonka väitettiin leikkineen Tamminiemessä puujunalla vielä ollessaan presidenttinä. Ei siis lapsenlapsiensa kanssa vaan yksinään.

Ymmärrän hyvin professori Isohannin huolen siitä, että pitäisi voida riittävän varhain tarttua päättäjien vakaviin terveysongelmiin, koska vallanpitäjän itseriittoisuus ja haluttomuus tutkituttaa kovalevyään on usein esteenä hoitoon pääsyyn. Historia tuntee läjäpäin tapauksia, joissa diktaattorit ja muut hirmuhallitsijat ovat tapattaneet henkilääkäreitään, jos eivät ole saaneet näiltä mieleistään diagnoosia.

Olkoon tämä pitkänä introna sille, että meillä Suomessa on jokseenkin toimiva demokratia. Vaikka valtaosa suomalaisista äänestikin eduskuntavaaleissa oikeistopuolueita, nyt meillä on vasemmistolaisin hallitus toverimuistiin. Vertailkaamme siis läpi menneiden poliitikkojen vaalipuheita heidän tekoihinsa, ja klappiin törmätessämme muistuttakaamme heitä siitä, ketkä ovat heidän työnantajiaan. Koska aina on olemassa vaara, että joku yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista luvannut onkin ollut vain hulluna valtaan. Sellaistakin hulluutta on läpi historian diagnosoitu.

X