Jala jalla jala jala vei

Hilma-koirastamme on koitunut täällä Andalusiassa hämmentävän paljon iloa. Olen saanut esimerkiksi valtavasti uusia kansainvälisiä koiralenkkikavereita, joista yksi kysyi, haluaisinko tulla rikkaaksi. En osannut vastata, koska kysymys oli mielestäni hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen vähän outo. Sain silti ohjeen investoida Gibraltarille rakennettaviin autotalleihin, koska ne menevät kuulemma kuin kuumille kiville. Oikea sanamuoto olisi kuitenkin ollut, että ne menevät kuin kuumaan kiveen, sillä Gibraltarhan on yksi vajaan seitsemän neliökilometrin kokoinen kalkkikivilohkare. Ymmärtääkseni kaikkein kallein tapa rakentaa maanalainen autotalli olisi nimenomaan alkaa louhia sellaista umpikallioon. Mietin siis vielä, haluanko rikkaaksi tällä tavalla investoimalla, mutta ilman Hilman kusetuslenkkiä en olisi mitenkään päättynyt juttusille tämän lupsakan arabimiehen kanssa, joka oli nähdäkseni valmis jakamaan onnestaan puolet minulle.

Edellistä pehmoisemman tarinan kuulin nuorelta hollantilaisnaiselta, joka oli muuttanut poikaystävänsä perässä erääseen keski-eurooppalaiseen kaupunkiin, jossa hän oli ensi töikseen alkanut etsiä itselleen töitä. Työpaikka olikin kirjaimellisesti kävellyt naisen eteen, kun ravintolan tarjoilija oli menun sijaan ojentanut hänelle lappusen, jossa etsittiin tarjoilijaa. Nainen, joka ei tuolloin ollut osannut avata edes viinipulloa, oli puolileikillään myöntänyt, että lounaan lisäksi hän kyllä etsi töitäkin, mutta ettei hänellä ollut ruokaravintoloista mitään muuta kuin asiakaskokemusta. Seuraavaksi pöydän ääreen oli löntystellyt paikan israelilainen omistaja, joka oli oitis alkanut esitellä naiselle ravintolaansa ja vakuutella, että maan kieltä taitamaton hollantilainen pärjäisi mainiosti pelkällä sujuvalla englannillaan; sitä käyttivät muutkin ravintolan pääosin israelilaisista työntekijöistä.

Sen verran elämäni aikana erilaisia tarinoita kuulleena osasin jotenkin aavistaa, ettei tämän lounaan kohokohta voinut olla vain kultaisella lautasella tarjoiltu työ, vaikka siitä kultaisennoutajan kusetuslenkillä minulle kerrottiinkin. Hollantilainen sanoikin kummastelleensa sitä, että hänelle tarjottiin työtä paikasta, joka mainosti itseään melkein fine dining -ravintolana. Sellaisissahan tarjoilijoiden pitää tietää menusta jopa sen painopaikka, ja se olisikin ollut ainoa asia, jonka hollantilainen olisi osannut asiakkaille kertoa.

Kaikista vaaranmerkeistä huolimatta hollantilainen oli suostunut israelilaisen lievästi painostaessa tulemaan koeajaksi ravintolaan. Kotiläksynä hänen oli pitänyt perehtyä juutalaiseen keittiöön. Olisi ehkä ollut fiksua antaa naiselle iltalukemiseksi ravintolan menu sen sijaan, että hän oli selaillut kotonaan Wikipediasta löytämiään juutalaisia ruokalistoja.

Sen verran oppia oli yön aikana tarttunut, että hän oli voinut ensimmäisenä työpäivänään menun kouraansa saatuaan itsekin todeta, että sieltä uupuivat juutalaiseen tapaan kokonaan sianliha sekä äyriäiset, mutta jostain syystä myös kana. Tarjolla oli vain naudanlihaa, kalaa ja kasviksia. Hollantilaisen matkalla kohti juutalaisravintolan asiantuntevaa tarjoilijaa oli lisäksi vielä kolme mutkaa. Ensiksikään hän ei ollut vegaanina syönyt koskaan viipalettakaan lihaa. Toiseksi keittiötä oli hirmuhallinnut tuittuileva kokki, joka oli jostain syystä ottanut naisparan silmätikukseen eikä ollut antanut hänen maistaa ainuttakaan ravintolassa tarjottavista annoksista. Hollantilainen olikin joutunut kertomaan ruoista asiakkaille hyvin luovalla tavalla. Esimerkiksi ettei hän ollut itse koskaan maistanut talon ruskeaa kastiketta, mutta siitä huolimatta hän tiesi, että se on herkullisinta, mitä hän olisi luultavasti koskaan maistanut. Kaupungissa kiertääkin nyt huhu, että israelilaisessa ravintolassa on töissä maailman hauskin tarjoilija. Kolmas mutka oli liittynyt naisen lomaan täällä Andalusiassa. Ravintolassa koko henkilökunnan oli nimittäin ollut tapana kietaista pitkin iltaa naamaansa vähintään neljä shottia, minkä seurauksena tämä hentoinen ja vahvaan viinaan tottumaton nainen oli ollut jokaisen illan pääteeksi umpihumalasssa ja tullut siksi tipattomalle lomalle Espanjaan. Mutta oli hän viinipullon avaamisen ja koskaan maistamattomien ruokien suosittelun lisäksi oppinut jotain muutakin. Nyt hän osaa huutaa jalla, jalla, vaikka ei tiedäkään, mitä se edes tarkoittaa. Tuossa israelilaisessa ravintolassa se liittyy kuitenkin olennaisena osana henkilökunnan työaikana tapahtuvaan ryyppäämiseen.