Koirankakkaputki

Jaa artikkeli

Himassamme on nyt reilun puolen vuoden ajan tassutellut Hilma-niminen hauveli, joten katson olevani kykenevä tekemään ainakin yhden analyysin koirien erilaisuudesta. Edellinen Viljo-koirammehan sopi täydellisesti rasvaisesta kakkahätähuumorista leipänsä päälle levitettä tienaavalle kirjailijalle, koska hänen tapansa ulostaa oli vähintäänkin poikkeuksellinen.

Ihan ensimmäiseksi Viljo etsi aina heinikosta mahdollisimman kovavartisen korren ja alkoi kyykätä sen päällä kuin bulgarialainen painonnostaja. Oli kyseessä sitten paskantamista helpottavan akupisteen aktivointi tai jokin muu karvaista päätä hallussaan pitänyt pakkomielle, vasta tuon pistoksen saatuaan alkoi varsinainen pökäleen puskeminen. Viljon toivetökkääjä oli kuivunut ja sopivasta kohdasta katkennut koiranputki. Tuon yksitoistavuotiaaksi eläneen hullunkurisen hauvan kanssa marssittujen lenkkien kokemuksella luulenkin nyt tietäväni, mistä tuo monivuotinen ja hyönteispölytteinen sarjakukkaiskasvi on saanut nimensä. Sitähän ei moni varmasti tiedä, että maultaan aavistuksen palsternakkaa muistuttava koiranputki kelpaa myös ihmisravinnoksi. Mutta suolenlämpöinen kiitos Viljolle, eipä ole tullut purtua moista patukkaa.

Hanurin piikittely ei ollut suinkaan Viljon ainoa erikoisominaisuus, vaan hänellä oli myös kovin omalaatuinen kakkaamisasento. Olen nähnyt melkoisen läjän erilaisia koirien kakka-asentoja, mutta tässäkin hommassa Viljo veti pisimmän korren. Hän ulosti kolmella jalalla, ja siksi niin monesti kuulin sellaisella osaaottavalla äänellä lausutun kommentin paskantavan Viljon viereltä. ”Voi voi, onko sille sattunut pipi tassuun?” Kieltämättä se toinen takajalka pystyssä ulostaminen näytti siltä kuin takatohveli olisi ollut hellänä, mutta ei se ollut. Se oli vaan Viljon oma juttu. Annoin sille asennolle ihan nimenkin. Viljon joulukuusenjalka.

Oli Viljossa vielä kolmaskin merkillinen ominaisuus. Välillä se pissasi kuin narttu. Tulin monta kertaa miettineeksi, että olikohan Viljolla menneet jossain kohtaa jotkin munanjohtimet päässä ristiin, kun se ulosti kuten urokset kusevat ja pissasi kuin narttu. Jos Viljo olisi osannut puhua, ehkä hän olisi tokaissut: ”Tarpeensa kullakin.”

Mutta mennäänpäs kohta kymmenen kuukautta täyttävään Hilma-hauvaamme, joka alkaa näyttää aivan oikealta koiralta. Jonkinlaista pentumaisuutta on havaittavissa vielä varsinkin nassun pitkulaisuudessa, mutta muutoin se muistuttaa jo erehdyttävästi oikeaa haukkua. Jälleen kerran kohtalo nakkasi elämääni vuhvun, jolla on jokin erikoinen ulostamisrituaali. Hilma suoltaa sontansa neljä tassua tukevasti tasamaalla, mutta aina kahdessa erässä. Se onkin hauskaa hommaa, sillä siinä vaiheessa, kun kädessäni on jo yksi lämmin kakkapussi, Hilma puristaa toiveuusintana vähintään samanlaisen tortun, mutta noin kymmenen metrin päähän ykkösestä, joka on oikeasti kakkonen. Ja sitten minä alan etsiä roskista laulaen setä Monikana: ”Kas näin heiluu kassit/ kakkakassit heiluu näin…”

Viimeisinä vuosinaan Viljon ruoansulatus alkoi jotenkin piiputtaa. Sen huomasi siitä, että iltaisin asetuttuaan olohuoneen matolle vetämään esinokosia Viljo tuhautti iloksemme mykän kostajan. Kenties peräreikä oli vuosien itse annetun akupunktiohoidon takia kehittynyt niin rennoksi, ettei pierusta kulunut pihaustakaan, mutta hajua käsittely ei ikävä kyllä laimentanut. Pikemminkin päinvastoin. Se, minkä se volyymissä menetti, korvautui monin verroin hajussa.

Jotta katkusta pääsisi edes jotenkin hajulle, niin kerron teille eräästä iltapalasta. Poikani oli valmistanut itselleen suurta herkkuaan, muna-anjovisleipää, ja oli juuri haukkaamassa siitä, kun hänen takanaan retkottava Viljo avasi kaasuhanansa, minkä seurauksena poikani sulki kiireesti suunsa. Hetken poikaseni nuuhki huolestuneena leipäänsä ja kiikutti sen sitten koskemattomana jääkaappiin. Tämän paremmin en pysty sitä kuvailemaan. En leipää enkä hajua.

MAINOS Nyt on ilmestynyt Juha Vuorisen valtavan suosion saavuttanut äänikirja, Toisenlaiset Tempparit, joka löytyy Suplasta.

X