Kun pannaan aasin raivolla

Jaa artikkeli

Minulta kysyttiin viime talvena halukkuutta tehdä äänikirjaksi parodiaversio Temptation Island Suomi -sarjasta. Se olikin visaisempi toive, sillä tuoreessa muistissani olivat vaaranmerkit Hyvät ja huonot uutiset -komediapaneelista, jossa opin kantapään kautta, miten haastavaa on tehdä parodiasta parodiaa, sillä jos käsiteltävä aihe jo itsessään on vitsi, siitä on paha panna paremmaksi.

Jaan nauruhymiöiden väliin osuvan esimerkin. Jos minun pitäisi kirjoittaa hauskoja läppiä jostain Yhdysvaltain presidentistä, en todellakaan valitsisi Donald Trumpia, vaan kahdestakin syystä maan todellisen ykkösen, George Washingtonin. Sitkeän huhun mukaan Washingtonin suussa olisivat rouskuttaneet puusta valmistetut tekohampaat, ja sellaisistahan saa helposti höylättyä lystikästä lastua. Se toinen mielenkiintoinen asia Yhdysvaltain ensimmäisessä presidentissä oli hänen luovuutensa maajussina, sillä hänen kerrotaan harrastaneen rodunjalostusta. Ei hän kaiketi mikään pervo ollut tilatessaan Espanjan kuninkaalta kaksi isokokoista aasia naimaan hevostensa kanssa tallipihalleen, vaan hän halusi koko sydämestään tuottaa sitkeitä ja isokokoisia muuleja pelloilleen. Seuraavan kerran kun hypistelet dollarin seteliä, niin paina saastaiseen mieleesi, että lappusessa myhäilevä ukko oli mankunut maatilalleen myös Lafayetten markiisilta aasiorin nimeltään Maltan ritari, jolla kerrottiin olevan tiikerin raivo ja rohkeus. Sen seurauksena tuo pystykorvaritari pökki pienikokoisia ratsutammoja Virginian Mount Vernonissa sijaitsevalla maatilalla ja tuotti herra Washingtonin pelloille puolimaltalaisia muuleja.

Pohtiessani parodian tekemistä legendaarisesta Tempparit-sarjasta olin siis vähän kuin hevosen ja aasin väliin viritetyn kondominohuen kuoren välissä. Jos lähtisin tekemään sitä omalla räävittömällä tyylilläni, saattaisin hetken kuluttua olla joidenkin mielensäpahoittajien maaliämpärisateessa, kun repisin kaikki mahdolliset realitysarjoihin osallistuvien stereotypiat suikaleiksi. Jouduin siis punnitsemaan, mistä on sopivaa ja mistä sopimatonta kirjoittaa.

Päätin yrittää katsoa asiaa vastapuolen näkökulmasta sullomalla pääni syvälle mielensäpahoittajan mietintämyssyyn ja aprikoimalla, mistä George Washingtonista paljastamistani asioista voisin kimpaantua. Olen itse ihan oikeastikin menettänyt sekä perheväkivallan että onnettomuuden yhteydessä purukalustoani, joten sillä silmällä tarkasteltuna puisista tekohampaista veistely ei ole hauskaa, mistä on todisteena dollarin seteli. Washingtonistahan päädyttiin painamaan seteliin kuva, jossa hän ei naura suu auki. Päivänselvä todiste hampaisiin liittyvästä traumasta.

Toinen pillastumisen paikka on kuin mittatilaustyönä valmistettu nahka-asu eläinten oikeuksien puolesta suu vaahdossa myrskyäjille, sillä sekään ei ole ainakaan naurun asia, kun kaksi kavioeläintä sekaantuu toisiinsa. Yhdyn mielelläni tähän jälkimmäiseen porukkaan. Ei siinä minunkaan mielestäni ole hirnumista, mutta sitä kukaan tuskin pystyy kiistämään, etteikö ole kiehtovaa miettiä, mitä mahtoi lukea perusteluina niissä kirjeissä, joilla Yhdysvaltain presidentti 1700-luvun lopulla suostutteli maailman johtohahmoja lähettelemään isokokoisia aasejaan valtameren toiselle puolen.

Näitä pohtiessani tajusin, ettei minulla ole mitään menetettävää, vaikka kirjoittaisin Temppareista millaista irtopäähuumoria tahansa. Ja on minulla toinenkin etu puolellani verrattuna George Washingtoniin. Jos panen kirjassani jonkun panemaan jotain, joka ei ole joko fyysisesti tai moraalisesti sopivaa, olen kuivilla, sillä minun kohdallani kyse on yleisön ilostuttamiseksi suolletusta viihteestä eikä kuten Georgella: hänen omista haluistaan.

X