Maskin takana on karvoitus
Olen kirjoitellut varsin säästeliäästi koronasta, koska aiheena se näyttää tuhoavan enemmän kuin rakentavan. Tosin olen kuullut, että koronan myötä moni olisi päässyt sairaan helposti eroon ihmisistä, jotka ovat paljastuneet ajatusmaailmaltaan joksikin aivan muuksi kuin mitä aiemmin olivat antaneet ymmärtää olevansa.
Koronan alkaessa asuimme Espanjassa ja vieläpä paikkakunnalla, jonne pelmahti alkuvuodesta 2020 Kiinan Wuhanista jalkapallojoukkue harjoitusleirille. Minä en nähnyt vilaustakaan ainoastakaan pelaajasta enkä usko saaneeni heiltä edes minkäänlaisen kulmapotkun kautta osumaa, mutta jonkin tuossa vaiheessa 53 vuotta kestäneen elämäni erikoisimman taudin silti podin samoihin aikoihin. Jälkitautimaisesti viisasteltuna oireeni istuivat täydellisesti siihen ensimmäiseen koronavariaatioon, mutta eihän silloin vielä ollut kojua pientä, jonne olisi voinut mennä ottamaan edes ohutta makkaratikkua nokkaansa.
Neljän kersan isänä voin nyt paljastaa perheemme testeillä todistetun koronaosumien saldon. Viisi kuudesosaa meistä on sairastanut taudin, ja onneksi vain yksi todella keljun version. Mutta on tästä kinkkisestä kupasta ollut lopulta jotain iloakin, sillä rakas hauvamme Hilma on osoittautunut koronakoiraksi, siis samanlaiseksi, jollaisia tassutteli jossain vaiheessa Helsinki-Vantaan lentoasemalla nuuskimassa potentiaalisia tikutettavia. Hilma on jokaista tupsuaan myöten kotikoira eikä ole käynyt kuin lyhyen pentukurssin, joten hänen erikoisosaamisensa oli meillekin yllätys. Aina kun joku meistä sai koronan, Hilma alkoi kartella tätä kuin ruttoa, joka on tautina paljon vittumaisempi kuin covid.
Seuraava hassunhauska asia tapahtui, kun kolme meistä sai lyhyen ajan sisällä tartunnan, mutta kellään ei ollut ahkerasta kärsän sorkkimisesta huolimatta positiivista tulosta, mikä oli tietysti negatiivinen asia. Oireet olivat kuitenkin jo sen verran selvät, että päädyimme tilaamaan koronaturvallisesti toimitettua ruokaa. Yksi perheemme suursuosikki on aasialaisessa ravintolassa valmistettu, kunnolla makuhermojen juureen potkaiseva tulinen kana-ateria. Istuimme pöydän ääreen nauttimaan turvaillallistamme, mutta yksi toisensa jälkeen annoimme negatiivisen tuomion. Eihän tää maistu miltään. Olihan siinä omanlaistansa komiikkaa, kun korona oli vienyt kiinalaisittain valmistetusta ruoastakin maun.
Olen muuten tämän pari vuotta kestäneen ”maskin takana on tuuhea parta” -ihmiskokeen aikana oppinut kunnioittamaan ihan uudella tavalla naisen pimppiä, tuota karkeakarvaista ja keskeltä halki olevaa elämänporttia, jota lähes koko elämänsä ajan paketoidaan vähän kuin partasuisen miehen naamaa eräänlaiseen maskiin. Voin kertoa, että siellä on oikeasti kusiset paikat, kun höyryhengityksen kostuttamat karvat alkavat taipua suuhun, ja kun poistat maskin, parta näyttää siltä kuin koko lärvi olisi ollut kännissä pomppineen kesäfestariyleisön ruohomattona.
Mutta on tästä maskin käytöstä ollut paljon hyötyäkin. Olen tietysti suojannut itseäni ja muita, mutta myös päässyt eroon yhdestä pahasta tavastani. En enää juurikaan syljeskele, ja olen myös oppinut pidättämään aivastusta. Se on muuten samalla oiva koronatesti. Jos et välittömästi omaan maskiin aivastettuasi revi sitä oksennuspallo kurkussa naamaltasi, sinulla on korona. Tai sitten olet menettänyt jostain muusta merkillisestä syystä hajuaistisi.