Miksei minusta tullut Marpellan miljonääri-iskää?

Jaa artikkeliTilaa Seura

Miettiessäni nimeä tämän vuoden hyväntekeväisyyspokkarilleni halusin että nimi täyttää tietyt vakiokriteerit. Nimen tulisi olla itseironinen, vaikka ironia onkin laji, jossa kaikkein varmimmin joko ampuu ohi maalin tai päätyy itse maalituksen kohteeksi. Jollain tavalla siitä pitäisi myös haiskahtaa kirjan sisältö. Valitsin nimeksi Marpellan miljonääri-iskä, ja luonnollisesti läheiseni hätääntyivät, ettei nyt vaan kukaan kuvittelisi minun olevan oikeasti sellainen. Vuoden 2011 hyväntekeväisyyspokkarini nimi oli puolestaan Romanikerjäläinen, joten kansa päättäköön kumpi olen – vai olenko ehkä sittenkin jotain näiden kahden väliltä.

Olen kirjoittanut neljä kirjaa, jotka joiltain osin käsittelevät myös elämää Andalusiassa. En siis lähde toistamaan tässä Marbellasta kertomiani tarinoita, mutta yhden harhaluulon haluan oikaista. Monet kuvittelevat Marbellan olevan se matkablogeissa kimaltava pieni poukama, joka vilisee laivan kokoisia jahteja ja toinen toistaan mauttomampia loistoautoja. Oikeasti sen poukaman nimi on Puerto Banús, ja siellä piti hetken aikaa prameaa majaansa myös Katiska-huumevyyhdistä tunnetuksi tullut suomalaispariskunta. Puerto Banús on luottokortin sirun kokoinen osa lähiöstä nimeltä Nueva Andalucía, joka puolestaan kuuluu kuntaan nimeltä Marbella, joka taasen on palanen Málagan maakuntaa, joka on asukasluvultaan Andalusian itsehallintoalueen toiseksi suurin möhkäle. Jotain Marbellan todellisesta koosta kertoo, että sillä on hiekkarantaviivaa peräti 27 kilometriä.

Autokannasta ja toppahuulivaimoista päätellen Marbellan ökyalueet eivät tarvitsisi pätkääkään rantaviivaa, sillä kaikilla näyttäisi olevan pätäkkää niin paljon että he voisivat uida rahassa. Niiden miljoonien kuiskitaan valuneen enemmänkin verovapaista kuin kunniallisista hanoista. Siksi ei ole mikään ihme, että Marbellassa myös ammuskellaan ihmisiä kohtuullisen usein. Ei siellä sentään päivittäin porukkaa lahdata, mutta muutaman kuukauden välein saa lukea joko korvan juureen ammutuista varoituslaukauksista tai huumekartellien toimeksiannoista, joissa teloitus suoritetaan esimerkiksi tv-sarjojen malliin moottoripyörän selästä. Täällä siis harrastetaan sellaista varsin värikästä Meksikon meininkiä.

Minulla on nykyään mutkan kautta tuttuja myös Espanjan poliisissa, ja olenkin yrittänyt kaivella heiltä todellista kuvaa Aurinkorannikolla operoivista huumediilereistä. Ammattimaiset huumerikolliset tunnistaa kuulemma helposti. Toisin sanoen heitä ei tunnista, koska he eivät jää koskaan kiinni. He osaavat nyhtää taustalla näkymättömistä langoista, ja vain amatöörit sotkeutuvat omiin lankoihinsa. En malttanut olla kysymättä, että tällä matematiikallahan myös Pablo Escobar ja El Chapo olivat ihan amatööritason puuhastelijoita? Silläkään ei kuulemma ole merkitystä, onko myynyt yhden piipullisen pilveä vai rahtilaivallisen puhdasta kokaiinia, jos kompastuu siihen perisyntiin, johon moni muukin itsensä huumeparoniksi ylentänyt syyllistyy. Ei osata enää ajatella asioita puuteroitua nokkaansa pidemmälle, ja aletaan elää elämää, joka on kopioitu elokuvista ja tv-sarjoista.

Tarinankertojan ammattini kannalta olen siis onnistunut verkostoitumaan täällä sellaisiin ihmisiin, joilla on enemmän ja vähemmän suorat letkut moneen paikkaan. Tuorein letkuni ulottui paikallisessa sairaalassa työskentelevään hoitajaan, joka kertoi hurjan potilaskertomuksen. Päivystykseen oli raahautunut nuorehko marokkolainen, joka oli kuin huumerekan lanaamaksi jäänyt. Koko keho oli ruhjeilla, ja silmien ympärys oli kuin hedelmätarjotin, jonka väri oli luumuinen ja muoto veriappelsiininen. Nenänvarsi oli puolestaan kuoppainen kuin andalusialainen kärrypolku. Hoitohenkilökunta ei tarinaa vituiksi menneestä temppupyöräilystä niellyt, vaan ilmoitti kutsuvansa paikalle poliisin, ellei potilas kertoisi missä ja kuka hänet oli pahoinpidellyt. Silloin aukesivat lohduttoman tarinan padot, ja nuorukainen vuodatti tehneensä elämänsä virheen. Hän kuvitteli olleensa menossa kääntämään tyhjillään olevaa villaa, mutta olikin päätynyt huumeliigan piilopirttiin. Siitä olivat alkaneet kolme vuorokautta kestäneet läiskijäiset ja kuulustelu siitä, mihin rikollisryhmään hän kuului. Hiljalleen bandiitit olivat itsekin tajunneet, että kyseessä taisi sittenkin olla yksin häärännyt pikkukonna, joka oli vain osunut väärään paikkaan aivan väärään aikaan.

Tarinan kuultuani päätin kiireesti muuttaa kirjani nimen. Se onkin Marpellan miljartööri-iskä. Ettei tule väärinkäsityksiä, joita saa sitten oikoa hammasraudat suussa.

MAINOS Nyt voit tilata ennakkoon Juha Vuorisen uutuuspokkarin Marpellan miljartööri-iskä ja saat siihen samalla Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Ennakkotilaajat saavat kirjansa jo huhtikuussa! Tilaa tästä!

X