Teksti:
Juha Vuorinen

Maailmasta ei löydy sen voimakkaampaa mainosvälinettä kuin kunnolla kumiseva viidakkorumpu. Sellaista minunkin on kiittäminen omasta kirjailijanurastani, joka sai alkunsa nimenomaan netissä rummutetusta fiktiivisestä blogistani nimeltä Juoppohullun päiväkirja. Olenkin aina ottanut hyvin herkällä korvalla vastaan tuon taianomaisen soittimen välittämät viestit, kuten vinkit Pablo Escobarin elämästä kertovasta Narcos-sarjasta ja monista vain suoratoistopalveluissa pyörivistä huikeista koomikoista. Mutta enää rummutukset eivät perustu vain sisällön erinomaisuuteen vaan yhä useammin myös niiden eriskummallisuuteen. Käytän lystikkäänä esimerkkinä 4D-dokumenttia, joka kertoo piereskelevistä ihmisistä. Lähetyksen katsottuani jouduin tarkistamaan ohjelmatiedoista, oliko kyseessä dokumentti vai komedia. Sarjan dokumentaristisesta pääotsikosta huolimatta kärsääni jäi kuitenkin kieppumaan sellainen katku, että kyllä siinä taidettiin punnertaa täysvartista komediaa.

Pätevä viidakkorumpu on helppo tunnistaa yhdestä korvaan karjaistusta lauseesta: Siis sun on ihan pakko tutustua tähän! Viime aikoina minulle on tuputettu kahta tuotantoa, joihin perehdyttyäni päädyin saman ongelman äärelle kuin aikoinaan tuijotettuani dokumenttia piereskelevistä ihmisistä. Ovatko nämä sarjat realityksi naamioitua komediaa, vai kertovatko ne vääristelemättömästi kuvaamiensa ihmisten elämästä?

Sarjat ovat The Harlins ja Tubettavat konemiehet. Ensin mainitussa seurataan Renny Harlinin ja hänen nuoren vaimonsa yhteiselon alkumetrejä. Nostan ensin käteni pystyyn ja tunnustan, että olen silmäillyt siitä vain pieniä pätkiä. En siis ole ahminut sitä niin kuin monet siihen totaalisesti koukkuun jääneet. Päällimmäiseksi vaikutelmakseni ehti kuitenkin muodostua, että sarjassa yritetään ehkä liiankin innokkaasti kuvata jotain sellaista, millä ei välttämättä ole mitään tekemisestä todellisuuden kanssa, vaikka tositelevisiota tekemässä ollaankin. Ehkä siihen ovat vaikuttaneet osaltaan sarjan päähenkilön viettämät kultaiset vuodet amerikkalaisessa viihdemaailmassa, jossa jokaisella pitäisi olla lähtökohdistaan huolimatta amerikkalaisen unelman mukaisesti mahdollisuus entistä parempaan, rikkaampaan ja täyteläisempään elämään – ja tässähän ei tietenkään ole mitään tuomittavaa.

Tubettavat konemiehet -sarjaa tähdittää kolme arkeaan kotivideoille tallentavaa Pohjois-Savon korvessa asuvaa miestä. Oma suosikkini on isänsä ja kahden kissansa kanssa elelevä Metsa Man. Hänen elämänsä suurimpia nautintoja on kahlata pitkin hankeen tallottua polkua pihalla seisovaan asuntovaunuun poksauttelemaan nokimustaksi palaneessa kuhmuisessa kattilassa popcorneja. Löysin näistä sarjoista yllättäen kaksi yhtäläisyyttä. Ensimmäinen on niissä puhuttu kieli. Tubettavat konemiehet viäntävät niin mehevää savvoo, että sen ymmärtämiseen tarvitsee melkein sanakirjan, kun taas The Harlins -sarjassa joudutaan huutamaan Oh my Godia avuksi, kun Renny on repinyt nuorikolleen ruusujen terälehdistä vuoteelle ohjaavan polun.

Se toinen yhdistävä tekijä löytyy suomalaisesta laululyriikasta. Tallataanko näitä polkuja viimeiseen asti vai käykö kuten Neon 2 -bändin hitissä, että nähdäänkin, ettei polku tää vie mihinkään. Molemmissa tapauksissa kannattaa kuitenkin panna popparit tulille.

X