Sukurutsausta Filippiineillä
Kotisohvakaranteenilla ei ole pelkästään pullukoittava vaikutus, vaan se voi myös sivistää. Näin uskon minullekin käyneen, kun lysähdin katsomaan Imelda Marcos, kuninkaantekijä -dokumenttia, joka on samaan aikaan sekä surullinen tarina Filippiineillä rehottaneesta korruptiosta ja vallanhimoisesta hallitsijasuvusta että mustaa huumoria tihkuva kuvaus siitä, kuinka vähän syntymästään pehmeä pää kestää valtaa.
Dokumentin nähtyäni päähäni jäi jauhamaan yksi kysymys. Miksi Marcosin klaani on antanut julkaista dokumentin, jossa toki paistatellaan rikkauksien ja loiston keskellä ja yritetään luoda kuvaa kurjiin oloihin päätyneiden filippiiniläisten pelastamisesta, mutta joka lopulta paljastuu täysvartisen sketsihahmon elämäntarinaksi. Kun Imelda Marcos jakoi auton ikkunasta suoraan painosta tulleita seteleitä köyhille, se ei ollut suosion kalastelua, vaan sen myötähäpeää aiheuttavaa ostamista.
Vaikka Imelda ei itse ollutkaan varsinainen diktaattori vaan sellaisen puoliso, hän kyllä käytti valtaa despootin lailla. Välillä tuntuikin kuin olisin katsellut jonkinlaisen huumekuningatar paulaescobarin elämäkertaa. Hänelle, niin kuin ei myöskään huumekuningas Pablo Escobarille, eivät valta eivätkä pohjattomat rahavirrat sopineet. Hulluimpina vuosinaan Escobar halusi oman eläintarhan ja hamusi sinne ympäri maailmaa erilaisia villieläimiä. Hänen ansiostaan Kolumbian Magdalenajoessa ja alueen pienissä järvissä lipuu nykyään virtahepoja, joista muhkeimmat painavat jopa kolme tonnia. Virtahevoissa on tippa ihmistä, sillä nekin haluavat paskantaa veteen, minkä seurauksena koko alueen vesistöjen ekosysteemi on muuttunut.
Omalla sairaalla tavallaan homma meni vielä hullummaksi Filippiineillä, kun Imelda päätti perustaa vuonna 1976 Calauitin luonnonpuiston. Kaikki saaren asukkaat pakkohäädettiin, ja tilalle rahdattiin afrikkalaisia villieläimiä. Kymmenen vuotta myöhemmin Filippiineillä tapahtui vallankaappaus, jolloin puolestaan Ferdinand Marcos perheineen häädettiin helvettiin koko maasta ja eläinpuisto sai jäädä elämään omaa omituista elämäänsä. Tässäkin kohtaa Imeldan ja Pablon kohtalokkaat eläinpuistohankkeet kulkevat samalla sukurutsaavalla geenikartalla. Calauitin saarella on liian villien sukujuhlien seurauksena syntynyt kirahveja, joilla on huomattavan lyhyt kaula. Siitä ei liene eläinparalle hyötyä kuin korkeintaan oksennustaudin aikana.
Dokumentti sisältää yllin kyllin herkkupaloja, jotka panevat miettimään, onko Imeldalla oikeasti ihan kaikki palvelijat palatsissa vai puhua pölpöttääkö hän todella mitä refluksivaahto suuhun tuo. Hän esimerkiksi mainitsee, että Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili useasti hänen yksityissviitissään. Se nyt ei sinänsä ole mikään ihme, sillä Imelda oli vuoden 1953 Miss Manila – eikä Nixon olisi ollut ensimmäinen eikä viimeinen USA:n presidentti, joka käy pökkimässä entisiä missejä. Mutta voihan olla, että Nixon kävi vain heittämässä hetulaa Imeldan kanssa, joka kerskui olleensa hyvissä väleissä myös sellaisten suursekopäämiesten kuin Muammar Gaddafin, Saddam Husseinin ja Mao Zedongin kanssa. Tuollaisella kaverigallerialla kuuluisi saada kutreilleen myös Miss Manala -kruunu.
Vastapainoksi dokumentille hulluudesta halusin katsoa jonkin naurukomedian. Muistatko sinä, missä elokuvassa pauhattiin tällainen monologi?
”Miksi te vastustatte diktaattoreja? Kuvitelkaa, jos Amerikka olisi diktatuuri. Voisitte antaa yhden prosentin väestöstä pitää maan varoja hallussaan. Voisitte auttaa rikkaita ystäviänne rikastumaan leikkaamalla heidän verojaan ja maksamalla heidän velkansa, kun he häviävät rahansa. Voisitte unohtaa köyhien terveydenhuollon ja koulutuksen. Medianne vaikuttaisi olevan vapaa, mutta sitä hallitsisi salaa yksi ihminen perheensä kanssa. Voisitte salakuunnella puhelimia ja kiduttaa ulkomaalaisia vankeja. Voisitte järjestää vilpillisesti vaalit. Voisitte valehdella sotaan menemisen syistä. Voisitte täyttää vankilat yhden rodun edustajilla, eikä kukaan valittaisi. Voisitte käyttää mediaa pelotellaksenne ihmisiä tukemaan päätöksiä, jotka ovat heidän etunsa vastaisia. Teidän amerikkalaisten on vaikea kuvitella sellaista, mutta yrittäkää. Minä kerron, mitä demokratia on. Se on pahin mahdollinen asia! Pitää kuunnella loputonta puhetta ja tyhmiä mielipiteitä. Ja kaikkien ääni on tärkeä, vaikka äänestäjä olisi rampa, musta tai nainen.”
Tämä pätkä oli Sacha Baron Cohenin kreisikomediasta Diktaattori, jonka ensi-ilta oli neljä vuotta ennen kuin Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi.
MAINOS Nyt voit tilata ennakkoon Juha Vuorisen uutuuspokkarin Marpellan miljartööri-iskä ja saat siihen samalla Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Ennakkotilaajat saavat kirjansa jo huhtikuussa! Tilaa tästä!