Teksti:
Juha Vuorinen

Poikieni koulun etäviikoittelun vuoksi elän kahteen paikkaan viriteltyä perhe-elämää. Alkuviikot asun Helsingissä kahdestaan toisen poikani kanssa, ja loppuviikot molempien jätkieni. En ole harjoittelemassa yksinhuoltajaksi, mutta käsi nyrkkipyykkiämpärissä voin ylpeänä kertoa oppineeni, ettei teini-ikäisen jannun valkoista t-paitaa saa ikimaailmassa pyykätä kirkkaanpunaisen neuleen kanssa, koska vaaleanpunainen on kuulemma tyttöjen väri. Tosin tämän kirkkaanpunaisen neuleen omistajan mielestä vaaleanpunainen ei ole tyttöjen, vaan kaikkien väri. Sen verran pitää kompata sitä kirkkaanpunaisen neuleen omistajaa, että olen itsekin sonnustautunut vaaleanpunaiseen paitaan, ja kun sellaisen kiskaisee toistasataakiloisen läskisäkin päälle, onhan se niin päräyttävää nähtävää, että harmaakaihistakin kärsivä alkaa nähdä harmaudessaan vähintään 50 eri sävyä.

Vaikka Hilma-koiramme sijaitsee Helsinki-viikoillamme meistä lähes 30 kilometrin päässä, hän on istuttanut meihin suurenmoisen terveysvaikutuksen. Osaamme lenkkeillä ilman kakkapussirullaa ja talutintakin, varsinkin tämän koko viikon kanssani asuvan sällin kanssa. Hän on muuten pienestä pitäen ollut lapsistani se, joka aloittaa aina jokaisen kävelylenkkimme seuraavilla sanoilla: ”Isi mistä puhutaan?” Nykyään hän kiireesti jatkaa, ettei taas halua kuulla tarinaa lapsuudestani, kun erehdyin kysymään samaa asiaa tätini mieheltä. Oma kyselyikänihän katkesi käytännössä siihen, kun kolmannellakin kerralla sain saman vastakysymyksen: ”Puhutaanko vitusta ja sen kestävyydestä?” Alle kymmenvuotiaana minulla ei ollut tuohon debattiin vielä ihan hirveästi annettavaa, mutta nyt voisin pitää aiheesta vaikka seminaarin. Sinänsä hauskaa, että jo edesmennyt tätini mies oli käsittääkseni sanan kaikissa merkityksissä yksiavioinen, eli hän ei ollut koskaan edes heilastellut kenenkään muun kuin tätini kanssa. Minä sen sijaan olen pannut sitten hänenkin edestänsä niin sanotusti pökköä pesään.

Lenkkiseurani kuitenkin kiitteli minua siitä, että perheessämme on harrastettu kaikenlaista huumoria, mutta lisäsi kiireesti, että välillä jotkut juttuni vaan menevät ihan oikeasti yli. En oikein tajua, miten alatyylin jutut voivat mennä yli, mutta näköjään hallitsen sellaisenkin erikoistaidon.

En voinut olla huomauttamatta hänelle alapäähuumorista myös elinkeinona, ja ehdotin, että joku pilvinen päivä hän piipahtaisi autotallissamme, jossa on varastoituna myytäväksi menossa olevia kirjoittamiani kirjoja. Ne kertovat kiistattomalla tavalla, että kaikenlaiselle huumorille on ottajansa. Heitin vielä vähän lisää pikkupojan virtsalla blandattua löylyvettä kiukaalle muistuttamalla poikaani umpihullusta uhkauksestani, että tekisin jonkin televisiokanavan kanssa sopimuksen perheemme elämästä kuvattavasta tosi-tv-sarjasta. Lenkkiseuralaiseni halusi kuulla jonkin konkreettisen esimerkin sarjan kohtauksesta, jollaisessa hän olisi mukana.

No niin kaikkien kanavien kotimaisen viihteen sisäänostajat sekä poikani, tässä teille demo. Palaamme vaimoni kanssa koivunlehdille tuoksuvina saunasta, ja kerron teini-ikäisille pojilleni, että nyt olisi nuorten miesten saunavuoro. Juuri kun pojat ovat saunatakit untuvaisissa kainaloissaan ohittamassa minua, huikkaan puolihuolimattomasti: ”Hei, se suihkuhuoneen lattialla oleva läikkä ei sitten ole hoitoainetta.”

En tiedä kotimaisen viihteen ostajista, mutta poikani mielestä juuri tässä kulkee se hyvän ja huonon maun raja. Tuohon minun on mahdotonta ottaa kantaa, koska en ole sitä koskaan maistanut. Enkä myöskään hoitoainetta.

MAINOS Juha Vuorisen uutuuspokkari Mitäs me paluumuuttajat on nyt ennakkotilattavissa täältä.

X