Tässä täytyy olla Viljo-koira haudattuna
Olen melkoinen hannuhanhi, sillä elämääni on vaappunut kokonainen parvi niin kaksi- kuin nelijalkaisiakin Aku Ankan tuurilla siunattuja tapahtumamagneetteja, joiden koomisille sattumuksille saa aina olla nauramassa. Yksi heistä on lapsuudenystäväni, jonka naama alkoi aikuistumisen kynnyksellä elää omaa elämäänsä. Aina kun hän myhäili, kasvoille vääntyi ilme, joka muistutti ylimielisen vittumaista virnistystä. Sitä se ei oikeasti ollut, sillä hän on yksi sydämellisimmistä tuntemistani ihmisistä. Siksi olikin karmivaa, kun hän anniskeluikään päästyään alkoi jatkuvalla nyrkkisyötöllä saada turpaansa. Aikamme tätä mustelmansinistä touhua katseltuamme pidimme ystävien kesken kriisipalaverin, jonka seurauksena minut huutoäänestettiin kertomaan tuolle elämänilolla ja yltiösosiaalisuudella pakatulle veikkoselle, että nyt loppuisi se ihmisille hymyily, ennen kuin naamaan osuisi se vihoviimeinen tirvaisu. Ei ole muuten mikään helppo homma sanoa rakkaalle ystävälleen, että sulla on kuule niin vittumainen hymy, että jokaisen nojaamasi ravintolatiskin päällä leijuu Damokleen miekka, jonka jouhi katkeaa sillä sekunnilla, kun edes haet hymyntapaista kasvoillesi. Onneksi kyse oli vain jostain lapsen pyöreyden ja aikuisen miehen kasvojen välimallista, jossa suupielet vasta hakivat lopullista muotoaan.
Viime vuosina yksi tärkeimpiä elämäni hymyntuojia on ollut itseoikeutetusti karvaisin perheenjäsenemme – haukkumanimeltään Viljo. Nyt Viljo-koiramme maallinen kulkuneuvo on ollut jo muutaman kuukauden mullassa. Hänen uurnansa haudattiin kesän lopulla Tuusulan-kotimme keittiön ikkunan taakse istutetun tuijapuun alle.
Monet someseuraajani ovat nähneet kuvia, joissa Viljo päivystää naapurimme keittiössä. Tarkemmin sanottuna aivan millimetrintarkasti jääkaapin oven edessä. Ei kuitenkaan niin lähellä, etteikö kaapin ovea olisi saanut tarvittaessa ripeästikin auki. Verottaja-Viljo ehti lähes kymmenen vuoden ajan vierailla tässä samassa, äärettömän anteliaaksi osoittautuneessa naapurissa. Mitä vanhemmaksi Viljo tuli, sitä hullummaksi meno yltyi. Jos takaportti ei ollut auki, hän kulki autotien kautta pääovelle ja alkoi ulvoa oven takana kurjaa nälkäistä kohtaloaan. Myöhemmin selvisi, että Viljo oli kuunnellut sisäisen keisari Augustuksensa käskyjä ja päättänyt, että koko kotikatu oli verolle pantava. Tieto Viljon omaehtoisesta makupalaverotuksesta tuli meille vähän vastaavanlaisena yllätyksenä kuin ministeri Krista Kiurulle 0,7:n hoitajamitoituksen toteuttaminen. Kuvittelimme näiden ryöstöretkien olleen vain Viljon muutaman tunnin erehdys, mutta kyseessä olikin ollut vuosia kestänyt systemaattinen naapureiden kuppaaminen.
Se antelias aitanaapurimme oli kuitenkin pienestä pitäen Viljon pääkohde. Suhde aidan taakse oli niin verevä, että yhtenä jouluna Viljo oli tappaa naapurin herttaisen rouvan. Ei ahmimalla häntäkin suihinsa, vaan säikäyttämällä hänet sydänjuuriaan myöten. Lukituista ovista ja ikkunoista huolimatta Viljo oli haistanut naapurin uunista tulvineen vastustamattoman herkullisen tuoksun. Tuona talvena lunta oli tullut niin paljon, että Viljo saattoi vain astua aidan yli ja parkkeerata itsensä naapurin terassille lasioven taakse. Olen saanut todistusaineistona kuvan koiramme kärsivällisyydestä. Maistiaisia odotellessa Viljon kuonon päälle oli ehtinyt kertyä pieni kinos lunta. Hennossa lumisateessa se tarkoitti, että päivystysvuoro oli kestänyt joulun hengen mukaan hartaan kauan. Viljo oli väriltään varsin vaalea, joten joulusiivousta tehdessään naapurinrouva oli yhtäkkiä erottanut kolme tummaa pistettä heidän terassinovessaan. Vähän kuin joku olisi iskenyt siihen vanhan kunnon puhelinpistokkeen. Kaksi silmää ja yksi musta kuono. Rouva jäi henkiin, ja Viljo jäi henkiin, mutta kinkun kohtalo oli kovempi. Siitä sahattiin mehevä kantapala palkinnoksi hartaalle odottajalle.
Muutama viikko sitten tämä samainen naapuri kysyi, voisiko hän varastoida pariksi päiväksi Tuusulan-kotimme tyhjään jääkaappiin lasten jalkapalloturnausta varten hankitut 150 kiloa makkaraa. Annoin luvan, sillä se oli vähintä mitä saatoin nuorisojalkapallon eteen tehdä.
Minä uskon sielunvaellukseen, ja se koskee kaikkia elollisia olentoja. Vielä eläessään Viljo oli joutunut kaivamaan aitojen alusia, hyppimään niiden yli kuin estehevonen ja kyttäämään, milloin joku omista tai naapurin lapsista jättää portin sen verran raolleen, että hän pääsee verottamaan muutaman ohuen viipaleen kinkkua tai kalkkunaa naapurin jääkaapista. Siksi pidän enemmänkin itsestäänselvyytenä, että kun naapurimme jääkaappiamme ladatessaan vilkaisi keittiömme ikkunasta yksinäistä tuijapuuta, hän tunsi lämpimän läähätyksen korvansa juuressa ja kuuli selvällä koirankielellä lipaistuna: ”Siis toitko sä jumalauta just 150 kiloa makkaraa mun ikiomaan jääkaappiin?”
MAINOS Nyt saat ilmaisen tutustumiskuukauden Storytelin palveluun, jossa on tarjolla ensimmäinen kausi Storytel Original -sarjasta Vuorisen vieraana sekä uutuutena koko Kristian-sarja äänikirjoina! Palveluun pääset tästä.