Teksti:
Juha Vuorinen

Kirjanpitäjä-äitini jätti minulle yhden erityisen arvokkaan perinnön. Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on tehdä elämässään ajoittain välitilinpäätöksiä, sillä se on varmin konsti karttaa taloudellinen, henkinen tai fyysinen konkurssi ja korjata kurssi oikeaan suuntaan.

Äitini oppeja noudattaen selasin viime vuoden kirjatilastojani ja pääsin hajulle, mitkä vanhoista kirjasarjoistani olivat saaneet äänikirjojen myötä uuden elämän. Sen seurauksena päässäni jauhavat jo ideat tuoreista jatko-osista, sillä lukijoideni palvelijana haluan tehdä sitä, mille kansa on antanut siunauksensa.

Toinen mielenkiintoinen datapankki löytyi, kun aloin perata kolumnipenkistäni teemoja, jotka ovat kantaneet runsainta lukijasatoa. Sadan viimeisimmän kolumnini klikkikuningattariksi nousivat ylitse muiden Maisa Torppa ja Sofia Belórf, jotka ovat aiheena kolmessa neljästä luetuimmasta kolumnistani. Liekö tekstien suosion syynä se, että ne oli julkaistu aikana, jolloin nämä somekaunottaret olivat enemmän ja vähemmän solmineet asiansa umpeen. Mutta käsi juorulehtipinon kannella voin vannoa, etten käynyt kummankaan umpisolmun kimppuun naarauskoukku kourassa, vaan yritin avata, miksi he eivät kääntäneet kasvojaan pois, kun paskaa alkoi osua fööniin. Hämmentävää on, että pienikin lupaus jonkun mustamaalaamisesta imee lukijoita kuin Jallu-lehden lukijamatka aikamiespoikia Thaimaahan 80-luvulla.

Olen usein pohtinut, miksi etenkin tietyt somepersoonat saavat eri keskustelu- ja kommentointipalstoilla kullan sijaan kuraa niskaansa. Teoriani mukaan rakentaapa somessa ympärilleen millaiset kulissit tahansa, tarkkasilmäisimmät osaavat kurkistaa niiden taakse, ja jos näky on täydellisessä ristiriidassa kuorien kanssa, syntyy vastareaktio. Kun komea kärry paljastuukin rahoitusyhtiön omaisuudeksi tai uskomattomaksi kuvailtu bisnes tahkoaakin todellisuudessa vain tappiota, ollaan kadonneen jäljillä. Nimittäin uskottavuuden. Nykyään ei tarvitse olla edes kirjanpitäjän poika löytääkseen netistä faktaa siitä, miten monen asiat oikeasti ovat. Esimerkkejä falskaavista someprofiileista löytyy paljon, mutta Yhdysvaltain väkisin väistyvä presidentti lienee traagisin esimerkki ihmisestä, joka ei koskaan pääse loistamaan, koska elää jääräpäisesti luomassaan varjotodellisuudessa, joka on yhtä totta kuin Jallu-lehden ”Lukijan kynästä” -palstan kirjoitus.

Sievistelemätön tilinpäätös omasta vuodestani 2020 ei ollutkaan lopulta niin lohduton kuin pelkäsin. Se on myönnettävä, että jos kaikki olisi mennyt kuten olimme perheeni kanssa somasti suunnitelleet, olisimme aloittaneet nyt kahdeksannen uuden vuoden ulkomailla, mutta maaliskuussa mieleeni kyhäämäni unelmatehtaan luukulle lyötiin lakkovaroitus. Nyt täällä pannaan hommat seis ja on syytä alkaa suunnitella kokonaan toisenlaista tuotantoa. Korona oli samalla leukapielissäni jysähtävä muistutus, etteivät minunkaan maailmassani ohjakset ole aina omissa hyppysissäni, vaikka olisi kuvitellut taivuttaneensa elämänsä ympärille millaiset turvakaaret tahansa. Oli se sellainen alakoukku, että Suomeen palattuamme sain laukata koko kevään ja kesän vuoroin hammaslääkärillä ja hierojalla, kun alitajuntani käsitteli öisin omalla purevalla tavallaan todellisuutta, jota en päivisin suostunut uskomaan todeksi.

Onneksi jossain siellä yöleukojeni ohjauskeskuksessa on myös sellainen toiminto, joka on opettanut päästämään irti. Helppoa se ei ole ollut koskaan, koska se on aina vaatinut, että minun on pitänyt kyllästyä itseeni, vaikka olisi niin paljon palkitsevampaa löytää ulkopuolinen syypää omaan pahaan oloon. Myönnänkin olevani vähän kuin se tarinan sammakko, joka on pudonnut kirnuun eikä pääse sieltä pois ennen kuin on lätkyttänyt takajaloillaan kerman voiksi. Mutta vaikka pureskelisin öisin leukani sijoiltaan, niin sille tosiasialle en minäkään mahda mitään, että maailmassa on jallumaisen kiinnostavia kirnuja.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!

X