Lännenelokuva elää yhä – Kuukauden westerninä nähdään Ratsuväen urhot

Kuukauden westerninä nähdään John Fordin Ratsuväen urhot vuodelta 1959. Yhdysvaltojen sisällissodan päiviin sijoittuva elokuva ei ole Fordin parhaita; vanha mestari tuntuu käyvän siinä läpi aiempien elokuviensa teemoja ja tunnelmia innottomasti ja laimeasti.

Suhteellisen vähän aikaa sitten viimeksi esitetty Ratsuväen urhot on myös hyvä esimerkki siitä, millaiseksi Kuukauden western -sarja on henkiin herättämisensä jälkeen muotoutunut. Vuosia sitten kun westernsarjaa alettiin ensiksi esittää, siinä näytettiin enimmäkseen harvinaisia, teemoiltaan hyvinkin kiinnostavia lännenelokuvia. Nyt teeman alla kierrätetään pääosin usein esitettyjä ja tunnettuja elokuvia, jotkut siis jopa suhteellisen lyhyin väliajoin.

Historiaa ja myyttejä

Westernit ovat historiallista elokuvaa, mutta kyse ei ole todellisesta vaan myyttisestä historiasta. Näin on usein silloinkin, kun henkilöt ovat todellisia historian hahmoja ja tapahtumat oikeasti sattuneita. Westernit ovat myyttisiä kertomuksia Yhdysvaltojen luomisesta: siitä, kuinka kesyttömään erämaahan tuotiin suurin ponnistuksin ja uhrauksin sivilisaatio. Westernien perusteema, vapauden ja sivilisaation välinen rajamaa ja konflikti, vaikuttavat amerikkalaiseen ajatteluun ja amerikkalaisiin asenteisiin yhä, niin politiikassa kuin kulttuurissakin, vaikka itse western onkin elokuvan lajityyppinä nykyään hieman pait­siossa.

Ei ole ihme, että lännenelokuvien myyttistä maailmaa alettiin rakentaa jo silloin kun villi länsi oli vielä jotenkin voimissaan. Edwin S. Porterin Suuri junanryöstö, lännenelokuvista ensimmäinen, valmistui 1903. Siitä eteenpäin westernejä tehtiin tasaisesti aina 1970-luvulle asti. Silloin lännenelokuva alkoi kuihtua, ja joitakin pirteimpiä kausia lukuun ottamatta se ei ole saavuttanut enää entistä asemaansa.

Westernien auringonlasku

Nykyään westernejä kyllä yhä tehdään, mutta suurin osa niistä on pienen budjetin elokuvia, joiden levikki ei ole kovin laaja. Ne päätyvät ennemmin televisioon, dvd:lle ja suoratoistopalveluihin kuin valkokankaalle. Monet niistä ilmentävät tekijöidensä rakkautta lajityyppiä kohtaan, mutta usein ne ovat, joko budjettisyistä tai taidon puutteesta, teknisiltä arvoiltaan vaatimattomia.

Western on sementoinut mytologiaan hahmoja, jotka ehkä muuten olisivat unohtuneet. Sellaiset nimet kuin Jesse James, Billy the Kid, Wyatt Earp, Doc Holliday ja Clantonin veljekset ovat jääneet elämään pitkälti juuri lännenelokuvien ja muun lännenviihteen kautta. Heistä on tehty lukemattomia elokuvia, ja vain harvat niistä ovat kertoneet heistä totuuden.

Totuus sinänsä on Yhdysvaltojen lännen henkilöhistoriassa veteen piirretty viiva, sillä legendojen, puolitotuuksien ja suoranaisten valheiden kertominen alkoi jo henkilöiden elinaikana tai viimeistään heti heidän kuoltuaan. Niitä levittivät sekä yksityishenkilöt että halpoja lukemistoja tehtailleet kynäilijät – ja myöhemmin elokuvat. Siksi Villin lännen henkilöhistoriasta on toisinaan hankala kaivaa esiin faktoja. Tämä on toki antanut elokuvantekijöille vapaat kädet kaikenlaisiin fantasioihin.

Lännenelokuvan historiasta nousee joukko muita merkittävämpiä ohjaajia, joiden tuotannosta suuri osa on westernejä. Hollywoodin kulta-ajoilta tulevat vanhat mestarit John Ford ja Howard Hawks, 1950-luvulta lajityyppiä uudistaneet Anthony Mann, Budd Boetticher ja Delmer Daves ja 1960-luvulta Sam Peckinpah sekä italowesternin keskeiset tekijät Sergiot Leone, Corbucci ja Sollima.

Myös sellaiset runsaasti lännenelokuvia tehneet ohjaajat kuten Burt Kennedy, Andrew V. McLaglen ja Henry Hathaway ansaitsevat maininnan genren ylläpitäjinä, vaikka harva heidän teoksistaan on westernin kaanonissa merkittävä.

Kohti tarkempaa historiakäsitystä

1970-luvulta lähtien westerneissä on pyritty tarkempaan historialliseen ja kulttuurihistorialliseen tarkkuuteen. Villin lännen romanttisia myyttejä on purettu jopa niin, että usein 1800-luvun loppupuolen länsi on nähty hyvinkin raadollisena paikkana. Esimerkkinä tästä käy Deadwood-televisiosarja, oikeastaan ainoa draamallinen esitys, jossa on ruodittu myös villin lännen taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä.

Myös entisaikojen lännenelokuvien usein rasistisesti nähdyt intiaanit ja tyystin unohdetut mustat ovat nykypäivän westerneissä saaneet sekä isomman roolin että asiallisemman suhtautumisen.

Mikä sitten on pudottanut lännenelokuvan ja lännenromaanit romanttisen viihteen huipulta? Ehkä eräänlainen ristiriita. Vaikka villin lännen vanhanaikainen, romantisoitu kuvaus on tuntunut aikansa eläneeltä, ei suuri yleisö ole ollut oikein valmis hyväksymään naturalistisempaakaan lännen käsittelyä. Myös yksinkertaisesti aikojen ja maailman muut­- tuminen viimeisten vuosikymmenien aikana on vaikuttanut Villin lännen tarinoiden suosioon. Digitalisaatio ja cowboy ei ehkä ole kovin luonteva yhdistelmä.

Lännenelokuvaa on yritetty 2000-luvulla piristää myös kaikenlaisilla hybrideillä. Perinteiseen westerntarinaan on yhdistelty kauhu- ja tieteistarinoiden aineksia – melko unohdettavin tuloksin.

Mutta niin kauan, kun amerikkalaisessa mytologiassa säilyy vapauden ja oman onnensa luomisen ihanne, western säilynee elokuvan lajityyppinä, vaikka sitten marginaalissa.