Sirje Liemola kasvoi neuvostoliiton alaisessa Virossa, jonka synkät varjot hän ymmärsi vasta aikuisena - ”Se ei satuta, mitä ei tiedä”
Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli Sirje Liemolalle hirveä pettymys, mutta ei yllätys. Elämä neuvostovallan alaisessa Virossa opetti jo varhain, että itänaapurin kanssa on oltava aina vähän varullaan.
"Piipahdamme täällä todella lyhyen ajan. Ehkä senkin takia kannattaa miettiä joka päivä, että jättäisimme joka hetki edes jollain tavalla mukavan jalanjäljen”, Sirje Liemola sanoo Tallinnassa vanhan kotinsa portinpielessä.
On turha miettiä, mitä perusteita sodalle esitetään. Näin ajattelee Sirje Liemola, koska perusteilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.
”Eihän mitään järkeä ollut valtavalla terrorilla Stalininkaan aikaan eikä sillä saavutettukaan mitään kestävää. Pelko nujersi ihmiset hetkeksi, he oppivat katsomaan sivuille ja miettimään, että toivottavasti vain naapurin ovi kävi ja sieltä vietiin. Pitkän päälle niin ei kuitenkaan kukaan voi elää”, Sirje Liemola sanoo.
On kenties turha spekuloida sitäkään, mitä tapahtuu seuraavaksi.
”Uhkakuva voi olla sekin, että ’jos minä lähden, vien mahdollisimman monta mukana’.”
Kokemus on osoittanut, ettei Venäjän kanssa solmittuihin sopimuksiin välttämättä ole ollut luottamista.
”Se nähtiin Viron miehityksen aikana. Sopimuksia allekirjoitettiin ja niihin luotettiin, mutta seuraavaksi oltiinkin karjavaunussa matkalla Siperiaan.”
Kansanvihollisen leima tuntui Suomessa
Sirje Liemola muutti Suomeen maaliskuussa 1982 mentyään naimisiin Lasse Liemolan kanssa. Lähtö neuvostovallan alaisesta Virosta löi häneen maan silloisten hallitsijoiden silmissä kansanvihollisen leiman. Hän ei saanut enää edes yöpyä lapsuudenkodissaan vieraillessaan vanhempiensa luona. Hotellissa Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB saattoi kuunnella käytyjä keskusteluja.
Helppo ei ollut alku uudessa kotimaassa Suomessakaan. Epäluulot rautaesiripun takaa tullutta kohtaan olivat suuret ja syvällä.
Sirje ei antanut periksi. Hän juurtui uuteen kotimaahan setukaisten sitkeydellä.
Mutta keitä ovat setukaiset, joita ”Viron karjalaisiksikin” on kutsuttu? Ja minkälaisen perinnön Setumaa antoi – hyvässä ja pahassa?
Viron Setumaa on kuin Suomen Karjala
Sirjen isovanhemmat olivat kotoisin Kaakkois-Virossa sijaitsevasta Setumaan maakunnasta. Sieltä tie vei Tallinnaan, missä hän vaimonsa kanssa pyöritti teehuonetta. Kun isoisällä todettiin keuhkotauti, hän halusi palata synnyinseudulleen. Ehkä tuohon aikaan ilmastonvaihdosta myös suositeltiin hoidoksi sairauteen.
Omaisuus myytiin ja uusi koti ostettiin Koshelkin kylästä. Perhe oli tuskin ehtinyt asettua aloilleen taloonsa, kun isoisä kuoli.
”Mamma jäi sinne loukkuun kolmen lapsen yksinhuoltajana”, Sirje kertoo.
Sitten alkoi toinen maailmansota.
Setumaan maakunnan historia on pitkä ja vaiherikas. Se kuului Venäjään, kunnes liitettiin itsenäistyneen Viron tasavallan osaksi Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920.
Kun Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa miehitti Viron, Setumaa jaettiin. Vuonna 1944 piirretyn rajan mukaan yli kaksi kolmasosaa Setumaasta jäi Venäjän ja vajaa kolmasosa Viron neuvostotasavallan puolelle.
”Rajan taakse jääneestä Setumaasta tuli kuin menetetty Karjala. Koulut suljettiin ja vironkielinen opetus lopetettiin”, Sirje sanoo.
Tuohon aikaan setukaisia sukujuuria ei mielellään tuotu esille. Niistä tuli ylpeyden aihe vasta Viron itsenäistyttyä vuonna 1991.
”Silloin huomattiin, että Setumaa on pysynyt alkuperäisenä ja erilaisena. Siellä on oma kieli sekä omaleimainen ja vahva kulttuuri, jonka voimahahmoja ovat naiset. Karjalaisten tavoin myös setukaiset ovat ortodokseja.”
Sirje syntyi ja vietti ensimmäiset elinvuotensa Setumaalla. Siellä hän oppi kävelemään ja puhumaan setunkieltä, jota edelleen taitaa. Häntä hoivanneelta isoäidiltä periytyi vahvan, selviytyvän naisen malli.
”Mamma solmi uuden avioliiton komean, kymmenen vuotta itseään nuoremman miehen kanssa piittaamatta siitä, että se aiheutti kylällä ison skandaalin. Hän meni elämässään eteenpäin ja säilytti positiivisuutensa huolimatta menetyksistä ja vaikeuksista.”
Vasta jälkeenpäin Sirje on tajunnut, kuinka suuria vaikeuksia mamma kohtasi.
Mamma suojeli metsäveljiä KGB:n vainosta huolimatta
Sirjen eno, äidin isoveli, ei hyväksynyt neuvostovaltaa eikä halunnut palvella neuvostoarmeijassa. Hän liittyi metsäveljiin, joiden tavoitteena oli Viron itsenäisyyden palauttaminen. Sen seurauksena koko perhe joutui KGB:n jatkuvan tarkkailun, piiritysten ja hyökkäysten kohteeksi.
Metsäveljet piileskelivät nimensä mukaisesti metsissä. Aikuisena Sirje sai tietää, että yksi yhteyshenkilöistä oli mamma, joka muun muassa toimitti heille ruokaa.
”Metsäveljistä ei puhuttu. Vasta jälkeenpäin mamma kertoi joitain muistojaan väijytyksistä ja enon kätköpaikoista.”
Elämä KGB:n luoman pelon alla ei ollut helppoa Sirjen äidillekään, joka niin ikään joutui toistuvasti kuulusteltavaksi. Hän muutti Setumaalta Tallinnaan, koska kuvitteli pääsevänsä pakoon piinaajiaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Tallinnan vanhassakaupungissa, Pagari-katu 1:n kellareissa toimi yksi neuvostoajan pelätyimmistä tutkintavankiloista. © Tommi Tuomi
”Äiti joutui siellä varsinaisen KGB:n suuhun. Setumaan paikallinen poliisi tunsi edes jollain tavalla alueen asukkaat, mutta Tallinnassa äiti oli vain yksi kuulusteltava muiden joukossa.”
Sirjen äitiä koeteltiin usein pahamaineisessa, Pagari-katu 1:n kellarissa sijainneessa tutkintavankilassa. Hän ei koskaan kertonut, mitä siellä koki.
”Äiti sai hepulin vielä viimeisinä elinvuosinaan, jos puhe kääntyi politiikkaan. ’Älä puhu, älä puhu’, hän sanoi, vaikka isäkin vakuutti, ettei kukaan enää kuuntele.”
Äiti halusi Sirjelle kaiken, mitä ei itse saanut
Sirjen äiti oli kunnianhimoinen, mutta metsäveli vei häneltä mahdollisuuden opiskella.
”Äidin papereiden päälle vedettiin henkselit”, sanoo Sirje.
Äiti teki lopulta elämäntyönsä räätälinä.
Kun oli Sirjen aika valita ammattiaan, hän ei keksinyt muuta kuin lentoemännän työn. Siihen äiti ei suostunut.
”Hän sanoi, että ’toisten oksennuksia et mene siivoamaan’. Hänen mielestä ainoa vaihtoehtoni oli opiskelu yliopistossa eikä tippaakaan vähempää.”
Äidin toiveesta Sirje myös jo lapsena pelasi tennistä, kävi balettikoulua ja opiskeli englantia.
”Ehkä minun piti tehdä kaikki se, mikä hänen elämästään jäi puuttumaan. Hän halusi minulle kaiken, mitä ei itse saanut.”
”Se ei satuta, mitä ei tiedä”
Entä Sirjen isä? Hän opiskeli Tarton yliopistossa ryhtyessään puolustamaan yhdessä muiden nuorukaisten kanssa Tallinnassa olevaa patsasta, jonka Venäjän joukot halusivat hävittää. Isä joutui työsiirtolaan, mutta sai jatkaa opintojaan 1960-luvulla saamansa armahduksen jälkeen, ja valmistui historian opettajaksi.
Sirje sai tietää vanhempiensa menneisyydestä vasta aikuisena.
”Ei lapselle haluttu kertoa, ettei äiti voinut opiskella, koska eno oli ollut väärässä metsässä keräämässä vääriä marjoja. Tai että isä on pikkurikollisena istunut työleirillä. Minulle kerrottiin todellisuutta kauniimpaa tarinaa.”
Hän ei kärsinyt vanhempiensa menneisyydestä lapsena.
”Se ei satuta, mitä ei tiedä. Vasta aikuisena moni asia kolahti paikalleen ja mietin, miksi heidän elämänsä meni niin.”
Oman osansa neuvostovallasta Sirje sai, kun rakastui suomalaiseen mieheen.
”Virossa elettiin tuolloin monessa asiassa veitsenterällä, jota täällä normaalissa, vapaassa maailmassa ei varmasti tullut ajatelleeksi.”
Sirje Liemola ja Erika muuttivat Helsinkiin maaliskuussa 1982 Lasse Liemolan luokse. © Museovirasto
Sulhasen aamulenkkejä tarkkailtiin Ladasta käsin
Sirje ja Lasse Liemola kohtasivat Tallinnassa järjestetyn purjehdusregatassa heinäkuussa 1981 ja heidät vihittiin puolen vuoden kuluttua joulukuussa. Vaikka seurusteluaika oli lyhyt, se huomioitiin.
Joka aamu lenkille lähtiessään Helsingin Kulosaaressa asunut Lasse näki saman Ladan pysäköitynä talonsa läheisyydessä. Sirje puolestaan kutsuttiin Tallinnassa juttutuokioon, jossa kysyttiin, onko tuleva mies urheilija.
Vihkipapin löytäminen teetti töitä. Tehtävään suostui lopulta kirkkoherra Jaan Kiivit.
”Hän sanoi taustansa olevan valmiiksi niin epämääräinen, ettei ollut enää mitään menetettävää.”
Viron itsenäistyttyä Jaan Kiivit valittiin Viron kirkon arkkipiispaksi.
Häiden jälkeen Sirje jäi Tallinnaan odottamaan viisumia, joka sallisi hänen muuttaa aviomiehensä luokse Suomeen. Hän sai sen yllättävän nopeasti, kolmessa kuukaudessa.
”Asuin vanhempieni luona ja eräänä iltana ovikelloa soitti mies, joka oli ollut isän opiskelukaveri Tarton yliopistossa. Kävi ilmi, että hän oli valinnut uran KGB:ssä ja ottanut asiakseen minua koskevien lisäselvitysten tekemisen.”
Hän totesi, että jos Sirje todella halusi lähteä, asia olisi turvallisuuspoliisin puolesta kunnossa.
”Hänellä ei ollut mitään hampaankolossa isää vastaan, joten paperini liikkuivat tavallista nopeammin.”
Osansa oli ehkä poliittisella tilanteellakin.
”Leonid Breznev oli heikko, mutta vielä vallassa. Hänen kuolemansa jälkeen valtaan tuli Juri Andropov ja sen jälkeen parin vuoden ajan viisumit olivat todella tiukassa. Silloin en saanut yöpyä lapsuudenkodissani, kun kävin vanhempieni luona, vaan piti olla hotellissa. Kirjeenvaihto kavereidenkin kanssa oli lopetettava.”
Kun posti toi viisumin, Sirjelle annettiin kymmenen päivää aikaa poistua maasta. Hän sai ottaa mukaansa kaksi matkalaukullista tavaraa ja vaihtaa pienen summan valuuttaa. Opinto- ja työtodistuksetkin piti jättää ja anoa niitä myöhemmin Neuvostoliiton suurlähetystön kautta.
”Minun piti rakentaa Suomessa kokonaan uusi elämä täysin puhtaalta pöydältä. En tuntenut muita kuin Lassen. Vanhemmat, sukulaiset ja ystävät jäivät rajan taakse. Minuun suhtauduttiin epäluuloisesti ja sain kuulla ryssittelyä. Yhtenä aamuna herätessä ajattelin, että voi helvetti, en kestä tätä. Ja kuitenkin minussa eli se vahva pieni piru, joka ei antanut periksi.”
Se, jota setukaismamma oli esimerkillään ruokkinut.
Lasse ja Sirje Liemola Tallinnassa tammikuussa 2022.
Mamman muisto elää ja kuolee Sirjen mukana
Setumaalla asuu enää Sirjen kaukaisimpia sukulaisia. Kylä, jossa Sirje syntyi, on Venäjän puolella. Siellä vierailu vaatii viisumin. Sirje on käynyt siellä Suomessa asuessaan kerran yhdessä tyttärensä kanssa, mamman haudalla, katsomassa ensimmäisten ikävuosiensa kotitaloa ja kertomassa juuristaan. Sen jälkeen sinne ei ole tehnyt mieli palata.
”Onko parempi pitää muistot, kun kaikki, mistä pidin, on hajonnut? Tulen vain haikeaksi, kun näen ihanan lammikkoni kuivuneena, talot ja aidat kaatuneena.”
Mamman muistoa hän vaalii mielessään.
”Elämme niin kauan kuin joku muistaa meidät. Kun minä kuolen, myös mamma kuolee, koska sen jälkeen kukaan ei voi enää kuvata, kuinka hän nauroi, käveli, keräsi yrttejä ja kertoi loitsuja. Vaikka kertoisin hänestä lapsenlapsille, se olisi vain kaukainen tarina, ei muisto elävästä ihmisestä.”
Miete laajenee.
”Piipahdamme täällä todella lyhyen ajan. Ehkä senkin takia kannattaa miettiä joka päivä, että jättäisimme joka hetki edes jollain tavalla mukavan jalanjäljen.”
Sirje Liemola on toiminut lautamiehenä Helsingin käräjäoikeudessa 28 vuotta. Nyt hän on saanut herastuomarin arvonimen. © Tommi Tuomi