Suomi ei ole saavuttanut kaksissa viime olympialaisissa yhtäkään yleisurheilumitalia. Senni Salminen karsiutui sentin erolla kolmiloikan loppukilpailusta Tokion olympialaisissa vuonna 2021.

Miksi Suomi ei pärjää?

Jaa artikkeli
Suomi on urheilun entinen suurvalta, nykyinen kehitysmaa. Seura selvitti, että tunnelin päässä on kuitenkin näkyvissä valoa.

Viime kesänä pohjoismaisia huippu-urheilun ystäviä hemmoteltiin Tokion olympialaisissa.

Jo Norjan Karsten Warholmin valmistautuminen 400 metrin aitajuoksun loppukilpailuun oli unohtumaton. Hän läpsi säälittä reisiään, rintakehäänsä ja poskiaan, murisi ja karjui. Ylitettyään maalilinjan sensaatiomaisessa ME-ajassa 45,94 hän loihti kasvoilleen ilmeen, joka oli kuin maanmiehensä Edvard Munchin klassikkomaalauksesta Huuto. Ja repi paitansa rikki.

Norja sai Tokiosta 8 mitalia.

Daniel Ståhl ja Simon Pettersson ottivat kiekonheitossa kaksoisvoiton Ruotsille. Ylen haastattelussa Ståhl lähetti terveiset suomalaiselle mummilleen, mutta parhaiten hänen tuntonsa kiteytti riemunhuuto: ”Olen ruotsalainen viikinki!”.

Ruotsi sai Tokiosta 9 mitalia.

Kun Viktor Axelsenin voittolyönti oli pudonnut kenttään sulkapallon olympiafinaalissa, hän tiputti mailan kädestään ja puhkesi vuolaaseen itkuun. Myös hallin muut tanskalaiset olivat liikuttuneita kullasta ankarasti kilpaillussa aasialaisten hallitsemassa lajissa.

Tanska sai Tokiosta 11 mitalia.

Tokion olympialaisissa koettiin useita sykähdyttäviä pohjoismaisia urheiluhetkiä. Viktor Axelsen maistelee kultamitalia, Simon Pettersson ja Daniel Ståhl juhlivat kaksoisvoittoa, Karsten Warholm ei ole uskoa ME-aikaansa.

Entä Suomi? Mitaleja tuli kaksi, nekin pronssisia.

Uimari Matti Mattssonin ja nyrkkeilijä Mira Potkosen palkintosijat olivat kovia suorituksia. Muiden suomalaisten eväät eivät riittäneet palkinnoille.

Mitalimäärän perusteella Suomi oli 66:nneksi paras maa. EU-valtioista taakse jäivät vain Kypros ja Malta.

Kun mitalimäärä suhteutetaan maan väkilukuun, Suomi kipuaa tilastossa hitusen, sijalle 58. Sekään ei ole mainittava saavutus maalle, joka oli tällä mittarilla kesäolympialaisten kaikkien aikojen menestynein maa ennen Tokion kisoja.

”Suomen joukkue onnistui erinomaisesti”

”Suomen joukkue onnistui erinomaisesti”, arvioi sen johtaja Mika Lehtimäki Tokion kisojen jälkeen.

”Suomalaiset urheilivat pirteästi”, kirjoitti Helsingin Sanomat. ”Olympiajoukkue ylitti odotukset”, säesti Yle.

Arvioista on vaikea olla eri mieltä. Useat suomalaiset ylittivät Tokiossa perustasonsa. Kahdeksan urheilijaa sijoittui lajissaan kahdeksan parhaan joukkoon, kun edellisissä Rion olympialaisissa samaan ylsi vain neljä.

Ilo juonsi juurensa olemattomien odotusten ylittämisestä. Ja siitä, että 2016 oli mennyt vielä huonommin.

Olympiakomitean tiedotteessa Lehtimäki arvioi urheilijoiden venyneen, koska ilmapiiri oli armollinen:

”Suomen joukkueeseen on kisan jälkeen aina turvallista palata, lukipa tulostaululla mitä tahansa. Joukkueessamme urheilijan mittarina ei ole menestys, vaan se että uskaltaa rohkeasti olla oma paras itsensä.”

Osa urheilun seuraajista epäili, että kauniilla sanoilla yritettiin siirtää ihmisten huomio pois tuloksesta.

”Kukaan ei halua takaisin ahdistuksen vuosiin, kun kisoissa epäonnistunut urheilija sai vihapostin vyöryn. Mutta huippu-urheilu on kilpailu, jonka ytimeen kuuluu voiton tavoittelu”, Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimies Vesa Rantanen huomautti.

Jo pistesija olympialaisissa on kivikova saavutus, mutta kun naapurit kahmivat mitaleita, tappiot sattuvat.

”Jos Ylen asiantuntija itkee, kun suomalainen juoksija rikkoo haamurajan, mutta ei yllä sillä edes finaaliin, niin on tultu kauas siitä, kun asiantuntijan sai itkemään vain Pasilasta pyydetty Porilaisten marssi”, Rantanen jatkoi  vallitsevan suhtautumistavan ruotimista.

Hän taisi kiteyttää monen suomalaisen tunnot. Jokainen huippu-urheilua seuraava tietää, että nykyään jo pistesija olympialaisissa on kivikova saavutus, mutta kun naapurit kahmivat mitaleita, tappiot sattuvat.

Miten Suomesta tuli maa, jossa penkkiurheilijan on riemuittava, vaikka väkisin, pelkästä loppukilpailupaikasta?

Ruotsin jalkapalloilijat juhlivat puolivälieräottelussa Japania vastaan mitaleille vienyttä 3-1 -maalia Saitaman stadionilla.

Selitykset ontuvat

Usein kuullun selityksen mukaan suomalaiset eivät menesty huippu-urheilussa siksi, että maata ei enää tarvitse, toisin kuin 1900-luvun alussa, juosta maailmankartalle. Hyvinvoiva ja onnellinen kansa pärjää muutenkin.

Selitys ontuu. Pienempikin maa voi menestyä urheilussa, vaikka sillä ei ole polttavaa tarvetta tehdä itseään tunnetuksi. Keskiajalla itsenäistynyt Hollanti saavutti Tokiossa 36 mitalia, vauras Uusi-Seelanti 20.

Sitä paitsi suomalaiset janoavat menestystä.

Vuonna 2016 tehdyssä kuuden maan vertailututkimuksessa Suomessa oli toiseksi eniten, 38 prosenttia väestöstä, innokkaita urheilufaneja. Taakse jäivät muiden muassa Belgia ja Hollanti. Omien urheilijoiden kilpailukyvystä kiinnostuneimpia olivat suomalaiset.

Menestys – tai edes sen mahdollisuus – maistuu suomalaisille. Kun Suomi pääsi vuosikymmenten tauon jälkeen lentopallon MM-lopputurnaukseen vuonna 2014, Puolan Katowiceen matkusti 5000 suomalaisfania. LEHTIKUVA / VESA MOILANEN

Yksi selitys Suomen vähäiseen mitalisatoon on se, että jääkiekko imee lahjakkuudet muilta lajeilta, mutta tuottaa arvokisoista enintään kaksi palkintosijaa.

Jääkiekon soimaajilta unohtuu kuitenkin se, että kaikissa muissakin maissa on samanlainen suosikkilaji. Muualla se on jalkapallo.

Myös kansallispeli pesäpalloa syytetään harrastajien sitomisesta vailla vastaavaa hyötyä. Jostain syystä australialainen jalkapallo ei ole kuitenkaan estänyt Australian eikä korfball Hollannin olympiamenestystä.

Myös nuorilla ollut niukasti menestystä

Toisinaan väitetään, että suomalaiset pärjäävät kyllä juniorisarjoissa, mutta eivät enää aikuisten arvokisoissa. Kyse on luultavasti perspektiiviharhasta. Nuorten mitaleista kamppailee yleensä kaksi ikäluokkaa, aikuisissa toistakymmentä. Urheilijan on missä tahansa maassa vaikea siirtyä menestyksekkäästi aikuisten sarjoihin.

Joissakin maissa siirtymät voivat onnistua paremmin kuin toisissa, mutta asiasta on niukasti tutkittua tietoa.

Seura selvitti pistokokeen omaisesti Suomen menestystä kahdentoista vahvan suomalaislajin nuorten MM-kisoissa vuonna 2012. Niissä jaettiin yhteensä 449 mitalia, joista suomalaisille herui vain neljä. Ainoa sinivalkoinen mestari oli alppihiihtäjä Santeri Paloniemi.

Suomi ei siis ollut kovin vahva silloinkaan, kun nykyiset aikuisurheilijat olivat juniori-ikäisiä.

Tyypillinen suomalainen maajoukkueurheilija ei ole edes puoliammattilainen.

Varmuuden vuoksi teimme toisenkin vertailun.

Neljä suurta pohjoismaata saavutti yhteensä kahdeksan yleisurheilumitalia niin nuorten MM-kisoissa 2008-2012 kuin aikuisten MM-kisoissa 2015-2019.

Ruotsi sai nuorten kisoissa neljä palkintosijaa. Kun sama sukupolvi kilpaili aikuisten mestaruuksista, ruotsalaisten saalis oli jälleen neljä mitalia. Suomi taas sai yhden mitalin sekä nuorten että aikuisten kisoista.

Vaikuttaisi siis siltä, että maan pärjääminen nuorten kisoissa ennustaa hyvin sen menestystä aikuisten arvokilpailuissa. Ja että Suomen ongelma ei ole ollut nuorten urheilijoiden siirtymä aikuisten sarjoihin, vaan se, että he ovat jääneet jo valmiiksi jälkeen muista.

Santeri Paloniemi pujotteli nuorten maailmanmestariksi vuonna 2012. Hänen uransa päättyi varhain, koska keho ei kestänyt huippu-urheilun rasituksia. PRIMOZ JERONCIC / LEHTIKUVA

Liian vähän osaavia valmentajia

Vuonna 2018 eläköityneen urheilumanageri Jukka Härkösen tallin yleisurheilijat voittivat yli sata arvokisamitalia. Lisäksi hän valmensi naisten kolmiloikan kamerunilaista olympiavoittajaa Françoise Mbango Etonea ja miesten pituuden eteläafrikkalaista olympiakakkosta Godfrey Khotso Mokoenaa.

Jos hän tietäisi, mikä Suomessa ei toimi?

Härkösen mukaan ongelmat alkavat koulusta, jossa on liian vähän liikuntaa. Ja jatkuvat urheiluseuroissa, joiden valmentajien osaaminen on vajavaista.

”Mitä nuorempi urheilija, sitä parempi pitäisi valmentajan olla. Tekniset taidot pitää opettaa, kun lapsella on herkkyyskausi. Niiden päälle on sitten helppo rakentaa fyysisiä ominaisuuksia. Murrosikäisenä tekniikoiden oppiminen on jo paljon hankalampaa.”

”Karismaattisia, osaavia valmentajia on Suomessa liian vähän. Heitä olisi enemmän, jos useammat huipulle päässeet urheilijat päättäisivät kouluttautua alalle. Mutta se on pitkä tie”, Härkönen sanoo.

Suomen ainoat ammattimaiset lajit ovat hänen mukaansa jalkapallo ja jääkiekko, joissa jo B-junioreiden valmentajille maksetaan palkkaa.

”Etenkin jääkiekossa järjestelmä toimii. Se tuottaa kymmeniä huippupelaajia joka vuosi.”

Kun Härkönen aloitti managerina vuonna 1990, hän järjesti ensimmäisen suojattinsa, namibialaisen pikajuoksijan Frankie Fredericksin Britannian tähden Linford Christien harjoitusryhmään. Porukka leireili eri puolilla maailmaa ja kiritti toinen toisiaan.

”Ryhmässä on kymmenen jänistä joka harjoituksessa. Yksin on mahdotonta nostaa tehoja samalle tasolle.”

Fredericks saavutti kahdeksan mitalia arvokisoissa.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin intohimo”

Jukka Härkösen mukaan myös Jamaikan ja Kenian juoksumenestykset perustuvat ryhmäharjoitteluun.

Menetelmä on suosiossa myös Norjassa, jonka lukuisat hiihtotallit pärjäisivät mainiosti useimpia maajoukkueita vastaan. Vuosia maassa harjoitellut suomalainen Heikki Korpela on kertonut, että ryhmissä jaetaan auliisti treenivinkkejä, mutta norjalaiset hiihtäjät päättävät itse harjoittelustaan jo nuoresta pitäen.

Myös Härkösen mielestä puurtaminen ryhmän jäsenenä, mutta omalla vastuulla on urheilijalle eduksi.

”Se kehittää fyysisesti ja henkisesti. Jos urheilijalle tehdään kaikki valmiiksi, menestyksen nälkä ei kasva. Mikään ei ole niin tärkeää kuin urheilijan intohimo.”

Lisää valmennusryhmiä

Suomessa on perinteisesti uskottu henkilökohtaisiin valmentajiin, joskin viime aikoina valmennusryhmiä on tullut lisää.

Yksi tunnetuimmista on jyväskyläläinen Sprinttitalli, jonka johtajan Marko Malvelan uimarit ovat saavuttaneet arvokisamitaleja neljällä eri vuosikymmenellä. Se ei ole Uimaliiton jäsenseura, vaan nimenomaisesti valmennusryhmä maailman huipulle tähtääville.

Sprinttitalli on herättänyt uintipiireissä närää.

”Sen katsottiin varastavan uimarit kasvattajaseuroistaan. Suomessa urheilijat edustavat liian usein kotiseuraansa rakkaudesta, vaikka se ei tukisi riittävästi. Jääkiekossa sentään hyväksytään se, että puoli maata kasvattaa pelaajia Oulun Kärpille”, Härkönen sanoo.

Hänen mukaansa Suomessa on muitakin ajatusvinoumia. Kuten se, että huipulle olisi lähes mahdotonta nousta nuorena. Tämä näkyy tuloksissa: 2000-luvun kesäolympialaisissa yhteensä 18 suomalaista on voittanut mitalin, mutta heistä vain yksi, purjehtija Mikaela Wulff, oli palkintopallille noustessaan alle 25-vuotias.

Toisinkin voisi olla. Esimerkiksi Norjan ja Ruotsin nuoret olympiasankarit, juoksija Jakob Ingebrigtsen ja seiväshyppääjä Armand Duplantis, voittivat lajiensa Euroopan mestaruudet jo 17- ja 18-vuotiaina.

Härkösen mukaan kunnia heidän menestyksestään kuuluu ennen kaikkea urheilijoiden perheille.

”He ovat kulkeneet omia polkujaan. Esimerkiksi valmentajaisä Gert Ingebrigtseniä on moni oudoksunut.”

Yksi harvoista viime vuosikymmenen nuorista suomalaisista menestyjistä on hiihtäjä Iivo Niskanen, joka voitti 2014 parisprintin olympiakullan 22-vuotiaana.

”Hän on saanut kotoaan valtavan tuen, joka mahdollisti täyden panostamisen huippu-urheiluun.”

Intohimoisia urheiluihmisiä ja -perheitä on kuitenkin niin harvassa, ettei yksikään maa voi rakentaa menestystä niiden varaan. Tarvitaan järjestelmä.

Naapureilla isommat sponsorirahat

”Perkele poika, minkä teit”, valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen onnitteli suorassa tv-lähetyksessä Mikko Kolehmaista, joka oli juuri voittanut kajakkimelonnan olympiakullan Barcelonassa 1992.

”Vittu, ei pysty”, ähkäisi puolestaan Jyri Kjäll tajuttuaan nyrkkeilyn 63,5-kiloisten välierän tauolla, että hän häviää Kuuban Héctor Vinentille ja jää pronssille.

Niistä tuli aikansa lentäviä lauseita. Sellaisia ei synny alkuerissä.

Barcelonassa palkinnoille pääsivät myös keihäänheittäjä Seppo Räty, uimari Antti Kasvio ja miesten jousiammuntajoukkue. Suomi sai yhteensä viisi mitalia. Samaan ei ole sen jälkeen kesäkisoissa ylletty.

Erikoistutkija Jarmo Mäkinen Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksesta (Kihu) sanoo, että vuoden 1992 olympialaiset merkitsivät käännekohtaa huippu-urheilussa. Sekä valtiot että yksityiset sponsorit alkoivat niihin aikoihin lisätä urheilun rahoitusta. Valmentajien osaaminen kehittyi ja urheilijoilta ryhdyttiin vaatimaan enemmän.

Suomessa urheilujärjestelmä romahti.

Taloutensa sotkeneen Suomen Valtakunnan Urheiluliiton toiminta ajettiin alas. Vuonna 1993 sen tilalle uudeksi keskusjärjestöksi perustettiin Suomen Liikunta ja Urheilu, jolle ei kuitenkaan annettu selkeää mandaattia johtaa huippu-urheilua.

Samaan aikaan anglosaksiset maat perustivat valtiollisia huippu-urheilun yksiköitä. Tanskassa ja Norjassa päätöksentekoa oli keskitetty jo aiemmin.

”Huippu-urheilu edellyttää kansallisen tason koordinointia. Jonkun on päätettävä, miten rajalliset resurssit kohdennetaan. Ne maat, jotka keskittivät toimintaansa, saivat selvän kilpailuedun”, Mäkinen sanoo.

Viime vuosikymmenen alkaessa Suomi oli jäänyt selvästi jälkeen verrokkimaistaan huippu-urheilun rahoituksessa. Sittemmin Suomikin lähti muutosten tielle.

Olympiakomitea on vuodesta 2013 johtanut suomalaista liikuntaa ja jakanut osan huippu-urheilun rahoista. Vuosien 2016 ja 2020 välillä se pudotti – ilmeisesti Tanskan onnistuneen priorisoinnin innoittamana – tehostamistukilajiensa määrän 59:stä 48:een.

Mäkisen mielestä tilanne ei silti ole täydellinen.

”Suomessa olisi aikanaan pitänyt omaksua valtiojohtoinen malli, koska meiltä katosi urheiluliikkeen huippu. Olympiakomitea on irrallaan niin urheiluliikkeestä kuin valtiosta, jolta rahat tulevat. Voidaan perustellusti kysyä, mikä on sen aseman oikeutus.”

”Olen vakuuttunut siitä, että järjestelmää pitää muuttaa”

Järjestelmä ei myöskään ole niin tehokas kuin se voisi olla. Olympiakomitealla ei ole oikein sananvaltaa valmennuskeskusten tai urheiluakatemioiden asioihin. Niitä hallinnoi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

”Toimintamallimme on verkosto. Lajiliitotkaan eivät aina tottele Olympiakomiteaa. Olen vakuuttunut siitä, että järjestelmää pitää muuttaa”, Mäkinen sanoo.

Muutosehdotuksia on muillakin. Pöytätennisliiton puheenjohtaja Esko Heikkinen teki työuransa terveysalalla ja seurasi tiiviisti liikuntalääketieteen kehitystä. Se pisti hänet pohtimaan Jyväskylässä sijaitsevien liikuntatieteellisen tiedekunnan ja Kihun merkitystä.

”Ne ovat kaukana paitsi urheilijoista, myös lääketieteellisistä tiedekunnista. Niiltä puuttuvat myös muut luontaiset tieteelliset kumppanit, kuten teknilliset yliopistot. Ja koska ne ovat alansa ainoita toimijoita, niillä ei ole myöskään kilpailijoita kirittämässä”, hän sanoo.

Huippu-urheilun rahoituksessa Suomi on sentään tavoittanut muita. Kun valtion panostus vuonna 2010 oli 15 miljoonaa euroa, nykyään se on noin 30 miljoonaa euroa. Tosin väkimäärältään yhtä suuret Tanska ja Uusi-Seelanti käyttävät samaan kumpikin noin 40 miljoonaa euroa vuodessa.Näin valtio rahoittaaa huippu-urheilua

Suurimman tasoituksen Suomi antaa naapureilleen sponsoroinnissa. Tutkimusyhtiö Sponsor Insightin mukaan vuonna 2019 suomalaiseen urheiluun virtasi 162 miljoonaa euroa yksityistä rahaa. Norjan lukema oli 375 miljoona euroa, Ruotsin 520 miljoonaa euroa.

Ilmiön havaitsee kansainvälisissä kisoissa. Naapurimaiden urheilijoiden paidoissa on enemmän mainoksia kuin suomalaisten.

Koska rahaa on Suomessa niukemmin kuin kilpailijoilla, myös ammattivalmentajia on vähemmän ja urheilijoiden tuet jäävät pieniksi. Suomalainen maajoukkueurheilija saa urheilusta keskimäärin vain 30 prosenttia tuloistaan. Eli ei ole edes puoliammattilainen.

Suomessa puurretaan yksin

Palataan vielä ruohonjuuritasolle. Tai oikeammin altaan reunalle. Olympiamitalisti Matti Mattssonin valmentaja Eetu Karvonen, itsekin entinen arvokisauimari, valmistelee väitöskirjaa huippu-urheilijoiden peräänantamattomuudesta. Miten hän selittää suomalaisten heikon pärjäämisen?

”Yksi syy on se, että toiminta on liian pirstaloitunutta. Kun täytät 20 vuotta, huomaat harjoittelevasi yksin samassa hallissa lasten kanssa.”

Aktiiviurallaan Karvonen käväisi harjoittelemassa Olympiatoppenissa, Oslossa sijaitsevassa Norjan huippu-urheilun pyhätössä, jossa eri lajien tähdet ja lupaukset innostavat toisiaan entistä parempiin suorituksiin. Tukenaan heillä on maan parhaat asiantuntijat.

”Harjoittelin olympiakakkosen kanssa. [Keihäänheittäjä Andreas] Thorkildsen oli samalla puntilla. Myös [hiihtolegenda Björn] Dählie oli systeemin piirissä. Se oli aivan erilaista verrattuna siihen, kun treenasin yksin Tampereella.”

Valmentajana Karvonen on järjestänyt suojattinsa Mattssonin harjoittelemaan Ruotsiin.

”Olihan se erikoista nähdä toistakymmentä aikuista kilpauimaria samaan aikaan hallissa. Siellä ei tarvitse tapella ratavuoroista niin kuin usein Suomessa.”

Vaikka aikuishuippujen valmentaminen olisi periaatteessa täysipäiväinen työ, Karvonen voi käyttää siihen vain 20 tuntia viikossa. Toinen mokoma kuluu Porin uimaseuran junioreiden opastamiseen.

Ja jotta Karvonen saisi asialliset tulot, hän valmentaa myös yksityisasiakkaita. Töitä on 60 tuntia viikossa.

”Kun on pieni vauva kotona, vähempikin riittäisi.”

Menestysreseptiä on vaikea monistaa

Kun Matti Mattsson kysyi Eetu Karvosta avukseen, tämä jätti empimättä hyväpalkkaisen työnsä Arabiemiraateissa.

”Mahdollisuus voittaa olympialaiset vei minut Poriin. Tämä on intohimotyö, jossa voi joutua elämään selvästi köyhyysrajan alapuolella. Helpommalla pääsisi, jos opiskelisi ammatin ja menisi tavallisiin töihin.”

Kaksikon menestysreseptiä on vaikea monistaa.

”Aika harva on yhtä hullu kuin Matti ja minä.”

Mutta mikä on perimmäinen syy suomalaisen huippu-urheilun ankeuteen?

”Yhteiskunnallisen arvostuksen puute. Kun itse olin aktiivi, en saanut lainkaan rahallista tukea. Ihmiset ihmettelivät tämän tästä, miksi oikein huippu-urheilin.”

Hyvin harva haluaa tukea urheilijoita omilla rahoillaan. Vuonna 2019 toimintansa aloitti Olympiakomitean rahasto, joka pyrkii keräämään kansalaisilta ja yrityksiltä 20 miljoonaa euroa huippu-urheilun tueksi. Valtio on luvannut tuplata varat, kun summa on täynnä.

Siihen on vielä pitkä matka. Suurelta yleisöltä on herunut toistaiseksi hieman yli miljoona euroa.

 
X