”Tunnen saapuneeni kotiin” – Näin sujui rintamamiestaloon Etelä-Pohjanmaalle muuttaneen helsinkiläisperheen ensimmäinen vuosi

Wau! Suustani pääsee tahaton ihmetyksen ääni, kun astun ulos muuttoautosta ja katsahdan taivaalle. Näyttää kuin tähtiä olisi mustalla alkuyön taivaalla enemmän ja laajemmin kuin koskaan.

Helsingin yötaivaan valosaaste on poissa. En ole vuosikausiin nähnyt yhtä kirkasta ja kaunista tähtitaivasta. Tämän alla on varmasti hyvä elää.

Muutto maalle toteutui tammikuussa

Eletään tammikuun 2022 viimeisiä päiviä. Olen juuri ajanut perheemme viimeiset muuttolaatikot Helsingistä Kortekylään Alajärvelle Etelä-Pohjanmaalle, muu perhe on asettunut taloksi jo päivää aiemmin.

Helsingin-kodin oven sulkeminen viimeisen kerran tuntui ennen kaikkea helpottavalta, sillä nyt jäljellä oli enää asettautuminen uuteen kotiin.

Minun, avopuolisoni Elinan ja lastemme uusi koti on meille ennalta hyvin tuttu talo, tyhjilleen jäänyt puolisoni vanha mummola, joka on tyypillinen rintamamiestalo. Nyt talon omistaa puolisoni setä Mauri.

Tämän talon pihalla puolisoni on lapsena leikkinyt serkkujensa kanssa. Pian omat lapsemme hiihtävät ja pulkkailevat samalla pihalla. Matkaa Alajärven keskustaan päiväkodin, ruokakauppojen ja muiden palveluiden pariin on neljätoista kilometriä.

Kevättalven aikana tulen useana iltana ulos poikani kanssa makaamaan lumeen ja katsomaan yötaivaalle.

”Tuo on Otava, tuo Sirius, tuo Pohjantähti”, kertaamme yhdessä.

Pötkötellessämme mietin kaikkia tämän kylän ja poikani suvun sukupolvia, jotka ovat olleet täällä minua ennen ja nähneet nämä samat tähdet. Tuntuu merkitykselliseltä nähdä universumin tuike poikani kanssa.

Kaipuu maaseudulle

Puolisoni tavoin minäkin olen maaseudulta kotoisin. Ajatus maalle paluusta kyti jokseenkin siitä saakka, kun esikoisemme syntyi.

Omassa lapsuudessani oli paljon samaa kuin meillä nyt. Oman pihan vapaus ja turva, seikkailut viereisessä metsässä, läheinen jännittävä joki. Hiihtoa ja pulkkailua heti oven ulkopuolella.

Emme ole maallemuuttohaaveinemme yksin. Viime vuosien aikana yhä useampi suurien kaupunkien asukas on alkanut sitä harkita.

Tänä vuonna valmistuneen tutkimuksen mukaan kaikista vastaajista 44 prosenttia haluaa asua maaseudulla, heistä vakavimmin muuttoa suunnittelevat 30–54-vuotiaat. Neljä vuotta aikaisemmin maalle halusi muuttaa 41 prosenttia. Tutkimuksen teettivät Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK, Maaseudun Tulevaisuus -lehti sekä Suomen Kylät ry.

Maallemuuton halukkuuden kasvun tärkeimpinä syinä on pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Koko 2000-lukua tarkasteltaessa pandemia aiheut­ti selvän piikin, ja siinä korostui 25–44-vuotiaiden ikäryhmä.

Kiinnostusta maaseudulle muuttoon oli kuitenkin jo ennen pandemiaa. Syyt ovat säilyneet samoina: luonto, mahdollisuus omaan taloon, turvallisuus, yhteisöllisyys.

Asuin eri puolilla Helsinkiä kuusitoista vuotta. En kokenut oloani koskaan turvattomaksi, mutta kaiken aikaa kasvoi huoli siitä, voinko taata lapsille tulevaisuudessa elin- ja opiskelurauhan pääkaupungin sykkeessä.

Kortekylä on Alajärven syvää maaseutua, jonka maisemaa pellot hallitsevat. © Juha Harju

Onnen huumaa

Ensimmäiset päivät Alajärvellä menevät onnen huumassa. Laitan sosiaaliseen mediaan kuvan itsestäni pihallamme. Seison siinä käsivarret levitettynä kuin valmiina halaamaan katsojaa. Takanani näkyy muutama kilometri lumista peltomaisemaa. Tekstissä kerron Helsingin vaihtuneen Alajärveen.

Kuva aiheuttaa suurta innostusta. Tykkäyksiä ja mukavia kommentteja satelee pari päivää.

Postaus leviää myös alajärveläiseen Facebook-ryhmään ja poikii kaikenlaisia yhteydenottoja kaupunkia ja urheiluseuroja myöten. Tuntuu, että meidät otetaan heti avosylin vastaan.

Tärkeintä on kuitenkin se, miten lapsemme viihtyvät uudessa päiväkodissaan. Helsingissä henkilökunnan vaihtuvuus alkoi etenkin loppuvaiheessa olla suurta ja yleistunnelma melko rauhaton.

Alajärvellä on toisin. Lasten päivät ovat täynnä monipuolista ohjelmaa. He ulkoilevat runsaasti, ja saamme päivien kulusta usein kuvaviestejä puhelimeen. Toistenkin ryhmien aikuiset tuntevat lapsemme nimeltä. Päiväkoti tuntuu paikalta, jonne kalleimmat aarteensa voi jättää hyvin ja turvallisin mielin.

Vanhempi lapseni aloittaa muutamissa urheilukerhoissa ja saa uusia kavereita, minne vain meneekin. Se tuntuu minusta ihanalta.

Tekemistä riittää

Työnteko Alajärvellä sujuu kuten edeltävät kaksi vuotta Helsingissä – etänä. Arkemme perusrakennekaan ei muutu. Aamulla lapset viedään päiväkotiin, sitten aloitetaan työt, työpäivän jälkeen lapset haetaan kotiin ja ilta vietetään perheen parissa. Välillä käydään uimahallissa, kirjastossa tai elokuvissa.

”Onko sinulla maalla mitään tekemistä”, eräs kaupunkilaisystäväni kysyy.

Totta kai on, vastaan. Kun on pienet lapset, vanha talo ja siinä piha, tekeminen ei lopu koskaan.

En perhearjen lisäksi edes kaipaa muuta kuin välillä lenkillä käymistä ja Netflixin katselua. En ole vuosiin ollut ihminen, joka käy niin sanotussa yöelämässä, enkä osaa millään lailla kaivata sitä.

Alajärvi on noin 10 000 asukkaan kaupunki Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Naapureitamme ovat muun muassa Kuortane, Alavus ja Ähtäri. Alajärvi tunnetaan urheiluseura Ankkureista, etenkin pesäpallosta, ja keväällä The Voice of Finland -laulukilpailun voittaneesta Onni Kivipellosta. Pesis näkyy meilläkin, kun hankin kausikortin Ankkureiden peleihin ja poika menee pesiskerhoon.

Elämä saa kuitenkin synkkiä sävyjä helmikuun lopussa 2022, kun Venäjä aloittaa hyökkäyssodan Ukrainassa. Olen sydänjuuriani myöten tyrmistynyt.

Sota saa minut lähestulkoon suunniltani.

Tunnen vatsaa vääntävää huolta omasta perheestäni. Näen painajaisia kotiimme tunkeutuvista sotilaista.

Oloa helpottaa tietoisuus siitä, että maantieteellisesti olemme jokseenkin niin turvassa kuin Suomessa on mahdollista.

Ympärilläni elävät maaseudun miehet vaikuttavat kylmähermoisilta ja karskeilta äijiltä, jotka ovat koko elämänsä hiihtäneet seutukunnan metsissä ja tottuneet ampumaan hirviä, lintuja ja jäniksiä. Minä olen erilainen, edelleen pullamössöinen kaupunkilainen, jonka erätaidot häviävät luultavasti kenelle tahansa kahdeksanvuotiaalle partiolaiselle.

Kesän lähestyessä sotaan liittyvät pelkoni hieman helpottuvat.

Sitten tulevat hiiret.

Siemenperunat istutettiin sekä omalle kasvimaalle että viereiselle pellolle. Itse kasvatettu ruoka on ollut perheelle ylpeydenaihe. © Juha Harju

Voitto jyrsijöistä

Kellarin puuvarastossa asustaa muutamia hiiriä. Käyn omaan sotaani niitä vastaan, sillä pelkään hiirien jyrsivän jotain pilalle. Nähdessäni hiiren kellarissa ensi kertaa tunnen enemmän sympatiaa kuin inhoa.

Yhtenä aamuna löydän hiiren syvästä metallisangosta, mutta koska en tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä, heitän hiiren ulos ovesta lumihangelle. Se juoksee karkuun, onneksi talostamme poispäin.

Viritän pari vanhaa hiirenloukkua, mutta aina aamuisin syötit ovat kadonneet ja loukut tyhjiä.

Hiiret uunottavat minua monta kertaa, kunnes monenlaisten syöttikokeilujen jälkeen ostan uudet loukut. Pian kummassakin on henkensä menettänyt jyrsijä, seuraavana aamuna jälleen uudet kaksi.

Pian kykenen lyömään hiiret lopullisesti, mutta en vielä aavista joutuvani uuteen taistoon luonnon kanssa.

Kastemadot, muurahaiset, koppakuoriaiset ja muut mönkijät ovat osa pihan jännittävää elämää. © Juha Harju

Ystäväni Mauri-setä

”Olen vielä nuori ihminen, joten totta kai osallistun uinti- ja pyöräilyhaasteisiin”, nauraa talon omistaja Mauri-setä eräänä päivänä.

Mauri on 70-vuotias, ja kestävyysliikunta on ollut hänelle sydämen asia koko elämän ajan. Hän näyttää ikäistään nuoremmalta ja pukeutuu kesäisin kuin olisi juuri marjametsälle tai talvisin pilkille lähdössä.

Ajan myötä tutustun häneen yhä paremmin. Maailmankatsomukseltaan hän on koti-, uskonto- ja isänmaahenkinen, jota itse en välttämättä voi sanoa täysin olevani. Totta kai perhe on minullekin tärkeä, mutta olen myös individualistinen pasifisti.

Mutta olen avarakatseinen, ja samaa voin sanoa Maurista. Olemme kummatkin valmiita kyselemään, vastaamaan ja kuuntelemaan.

”Onhan se noinkin, mutta oletko ajatellut asiaa siltä kannalta, että…”, kierrämme väittelyt.

Saunomme yhdessä hänen pihasaunassaan. Löylyt ovat lempeät ja kiireettömät. Pääpaino saunassakin on keskustelussa kuumuuden sijaan.

”Heitänkö vielä”, hän kysyy ennen kuin paiskaa puulämmitteiselle kiukaalle vielä yhden kauhallisen.

Keväällä hän auttaa minua rakentamaan puiset kasvatuslaatikot kasvimaallemme. Istutan yhdessä Maurin ja poikani kanssa perunoita.

Käyn Maurin kanssa marjassa. Olen kaikenlaisessa metsässä liikkumisessa aivan aloittelija, mutta yritän parhaani mukaan olla kuin ymmärtäisin metsästä paljonkin, etten vaikuttaisi liian kaupunkilaiselta. Pidättäydyn valittamasta hyttysistä tai siitä, että suonsilmässä saappaani varresta holahtaa sisään pari litraa vettä.

Puhumme paljon. Aiheina liikkuvat niin Venäjän kuin Kiinankin aikeet, mutta myös Järviseudun kunnallispolitiikan asiat. Kannattiko Lehtimäelle rakentaa niin suuri kunnantalo. Ei kannattanut.

Talven tullessa Mauri lainaa uudehkot punamustat murtomaasukset ja sopivat monot. Ennen ensimmäistä hiihtolenkkiäni hän jopa voitelee sukset, totta kai, sillä hänen autotallinsa on kuin pieni suksihuoltamo.

Vuoden aikana huomaan pitäväni pihatöistä kuten haravoinnista, ruohonleikkuusta ja lumenluonnista. Mauri-setä auttaa monessa käänteessä.

Kun haravointini lopputuloksena autotallin takana on iso kostea kasa oksia ja lehtiä, hän hoitaa kasan pois traktorillaan. Kun ruohonleikkuri ei meinaa käynnistyä, hän esittelee minulle laitteen ryypyn toimintaa. Lumia varten hän kaivaa varastosta esiin lumikolat minulle ja pojalle. Kun lunta tulee enemmän, hän saapuu paikalle jälleen traktorillaan ja hoitaa tilanteen.

”Tulen vartin päästä”, hän vastaa aina, kun viestitän jostain kohtaamastani haasteesta.

Hän on yhtä aikaa sekä kaveri että talonmies. Jotain vastaavaa olen viimeksi kokenut teini-ikäisenä isän kanssa saman katon alla.

Tutustun muihinkin Alajärven ihmisiin. He ovat ystävällisiä eivätkä millään muotoa vastaa ennakkoluuloista käsitystä juroista pohjalaisista.

Pois pihalta

Keskikesällä saapuvat hyttyset.

Vaikka seuraamme tiukkaa järjestystä ovien ja ikkunoiden kiinnipitämisessä, hyttysiä tunkee sisään kymmenittäin vanhan talon raoista.

Joudumme ostamaan hyttysverkon pienemmän lapsen pinnasängyn ympärille, jottei hän koko ajan heräilisi hyttysten pistoihin. Verkko auttaa hieman, mutta pahimmassa vaiheessa hänen kasvojensa pehmeä iho on täynnä punaisia paukamia.

Alajärven keskustassa hyttysiä on vain vähän, joten monena päivänä lähden lapsien kanssa jäätelökioskille vain siksi, jotta saisimme hetken tauon inisijöistä.

Asumme joen ja metsän vieressä, mikä tuntuu olevan mitä parhainta maastoa hyttysille. Noin kuukauden ajan hyttysten runsaus aiheuttaa sen, ettei pihalla viitsi juuri ylimääräistä aikaa viettää.

Puolisoni tosin hoitaa urhoollisesti päivittäin kasvimaata ja vihjailee, että olen hyttyskammoni kanssa kuin tyypillinen uusavuton kaupunkilainen.

Kasvimaan kasvatus­laatikot tuottavat kesällä muun muassa kesäkurpitsaa ja salaattia. © Juha Harju

Puuhommien noviisi

Kun syksymme Alajärvellä vaihtuu talveksi, Suomessa ryhdytään puhumaan myös energiasta ja sen hinnoista.

Mekin päätämme säästää.

Napsautan sähkölämmitteisen veden pois pattereistamme ja vesihanoistamme. Talomme lämmitys on useamman kuukauden ilmalämpöpumpun sekä polttopuilla toimivien lämmityskattilan ja tuvan hellan varassa. Ne toimivat mainiosti, ja välillä puuhellalla valmistetaan ohrapuuroa, kalakeittoa ja espressoa.

On valtava taloudellinen etu, että appiukkoni kuskaa varastoistaan meille polttopuuta peräkärryllisen toisensa perään. Mutta kyse on enemmästäkin kuin vain rahasta. Tiedämme, että vaikka sähköt jostain syystä katkeaisivat pidemmäksikin aikaa, talo pysyisi lämpimänä.

Kellarin lämmitys­kattilalla voi korvata sähkön pattereiden ja veden lämmittäjänä. © Juha Harju

Huomaamme osallistuvamme kaikkeen, mitä seutukunnalla keksitään järjestää. Helsingissä olin valikoivampi, mutta täällä lähden ilolla mukaan kaikkeen.

Osallistun kansalaisopiston puutyökurssillekin täynnä intoa. Ensin rakennan kaksi yksinkertaista hyllyä. Vähän sahaamista, höyläämistä ja ruuvaamista. Ei mitään erikoista, mutta ajavat asiansa täysin.

Teen vielä neljä linnunpönttöä, jotka eivät ole pönttöyksilöiden valioita, mutta kurssin vetäjä sanoo, että ”aivan varmasti niihin joku tirppa muuttaa”.

Huhtikuussa kiinnitämme poikani kanssa pöntöt pihan koivuihin ja mäntyihin. Näen lintujen kevätmuutossa rakentamiini pönttöihin jotain samaa kuin omassa muutossamme maaseudun rauhaan.

Linnunpöntöt valmistuivat puutyökurssilla, ja nyt perhe seurailee lintukirjan kanssa, minkälaisia visertäjiä pönttöihin muuttaa. © Juha Harju

Nopea juurtuminen

Olen varma, että muutto maalle oli perheellemme pelkästään hyvä asia. Tunnen saapuneeni kuin kotiin, ja niinhän tietysti aivan konkreettisesti olenkin.

Katson Suomea tätä nykyä laajemmasta näkökulmasta. Kun joku puhuu maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelusta, tunnen puristusta sielussani, sillä itse olen yhtä aikaa sekä kaupunkilainen että maalainen.

Elämä Alajärvellä on ollut parempaa kuin uskalsin toivoa. Perheemme juuret kasvoivat kiinni Kortekylään nopeammin ja syvemmälle kuin odotin.

Epävarmassa maailmassa tuntuu, että täällä, polttopuuvarastojemme ja sukulaisverkostojemme keskellä, olemme paremmassa turvassa kuin suuren kaupungin kerrostalossa, jossa polttopuu on hyödytön esine ja naapuri ei tunne toistaan.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä, miten elämä heittelee ja mitä mistäkin seuraa. Pandemia teki etätyön tutuksi massoille, ja etätyö mahdollisti muuttomme tänne. Nähtäväksi jää, miten tulevaisuudessa Suomessa suhtaudutaan etätyöhön ja voimmeko yhä asua pellon reunalla.

Juuri nyt en osaa kuvitella perheellemme Alajärveä parempaa paikkaa. Meillä ei todellakaan ole mikään kiire pois maaseudulta.

Perhe on pitänyt erityisesti siitä, että toisin kuin kerrostalossa asuessa lapset voi nyt päästää itsekseen pihalle leikkimään. © Juha Harju