Puljun erämaa Lapissa
Puljun erämaassa koittaa ennen auringon­laskua koittaa kultainen hetki.

Puljun rauhaisa erämaa

Jaa artikkeli
Vietimme vuorokauden Puljun erämaassa Lapissa. Millaista on elämä vuoden pimeimpään aikaan keskellä-ei-mitään?

Aavaa jänkää, kaukaisia vaaroja, hentoja pilviä taivaalla – ja ympärillä hiljaisuus. Lumi peittää kaikki äänet.

Olemme Kittilän pohjoispuolella matkalla Puljun erämaan uumeniin, mutta eteneminen on hidasta ja hengästyttävää. Rinkka tuntuu loppumattomassa ylämäessä painavalta.

Narkivaara-tunturin rinteeltä avautuvat näkymät ovat jylhät, mutta hetken ihastelun jälkeen katse on luotava taas alas tunturisuksiin. Umpihangessa hiihtäminen on pikemminkin kävelyä, ja esteitäkin riittää. Täytyy kiertää risuja, kaatuneita puita ja lumen alas painamia oksia. Ryteikössä taivaltaminen on yhtä kiemurtelua ja kaukana valmiilla ladulla liitämisestä.

Keskellä synkintä marraskuuta valoa sentään on, vielä. Vilkaisu urheilukelloon saa kauhistumaan: tunnin taivalluksen jälkeen olemme edenneet vasta kaksi kilometriä! Vauhti on moninkertaisesti kävelyäkin hitaampaa. Epätoivo hiipii ajatuksiin, sillä auringonlaskuun on enää kolme tuntia.

Mitähän tästä tulee?

Puljun erämaassa riittää laajoja suoalueita, joilla kasvaa tunturikoivuja. © Otto Ponto

Puljun erämaassa riittää laajoja suoalueita, joilla kasvaa tunturikoivuja.

Puljun alueella on useita lähteitä, joiden vesi on juomakelpoista. Tällä lähteellä on jäljistä päätellen käynyt hirvi sammuttamassa janoaan. © Otto Ponto

Puljun alueella on useita lähteitä, joiden vesi on juomakelpoista. Tällä lähteellä on jäljistä päätellen käynyt hirvi sammuttamassa janoaan.

Seikkailu alkakoon

Palataanpa ajassa tunti taaksepäin. Vielä lähtöhetkellä mieli on toiveikas. Aurinko paistaa kirkkaana ja sää on pari astetta pakkasen puolella, siis lähes täydellinen hiihtosää. Kaivamme sukset esiin auton takakontista ja aloitamme noin 15 kilometrin matkan Puljun erämaan ainoaan autiotupaan Korsatupaan, joka tunnetaan poromiesten kohtauspaikkana.

Suorinta reittiä perille pääsisi Nunnasen kylän läheltä poroaitaa seuraamalla, mutta olemme jättäneet auton Puljuntien varteen Hillavaaran eteläpuolelle, ja otamme nyt kompassista suunnan kohti koillista. Etukäteen olemme suunnitelleet kulkevamme tuntureiden rinteitä pitkin, koska suot saattavat vielä tähän aikaan vuodesta olla vetisiä.

Edessä pelkkää umpihankea, ilmassa seikkailun tuntua!

Alkumatka on tasaista. Viikko sitten satoi vettä ja lumi ehti sulaa, mutta nyt hanki on kuin pehmeää puuteria, jonka alla on kerros kovempaa lunta.

Hiihdämme pienen lammen yli, aluksi varovaisemmin sompasauvoilla pintaa koputellen, sitten varmemmin. Jää kestää jo. Kun kapuamme ensimmäisen pienen vaaran päälle, tulee kuuma. Toinen takki on sittenkin liikaa. Vaaran päällä lumen seasta pilkottaa puolukoita ja variksenmarjoja, puissa kasvaa naavaa. Kelopuu seisoo yksinäisenä sinistä taivasta vasten.

Puljun erämaa-alue on osa Suomen Natura 2000 -verkkoa

Pulju on yksi Suomen 12 erämaa-alueesta, jotka perustettiin vuonna 1991. Nykyään ne ovat osa Suomen Natura 2000 -verkkoa. Erämaalla tarkoitetaan tietöntä, laaja-alaista, asumatonta ja syrjäistä seutua. Määritelmät täyttyvät jo alkumetreillä: ei tarvitse mennä kovin kauas tiestä, kun kaikki äänet vaimenevat. Kuuluu vain omien suksien narina.

Hangessa näkyy ketun- ja poronjälkiä. Erämaa on porojen valtakuntaa, ja ennen Puljun kylää näimme kaksi poroa, mutta nyt eläimet ovat toisaalla.

Hanki kimaltelee laskevassa auringossa. Tässä vaiheessa talvipäivää maisemia ei ole enää aikaa ihailla, sillä kulku vaikeutuu pimeän tullessa. © Otto Ponto

Hanki kimaltelee laskevassa auringossa. Tässä vaiheessa talvipäivää maisemia ei ole enää aikaa ihailla, sillä kulku vaikeutuu pimeän tullessa.

Värikäs kaamos

Tuntureilla tuulen humina voimistuu, mitä ylemmäs nousemme. Kahden kilometrin jälkeen sydän tykyttää ja pipo on riisuttava. Pysähdymme tutkimaan karttaa ja tekemään päätöksiä.

Jatkaako rinteillä vai uskaltautuako suolle silläkin uhalla, että sukset kastuvat? Soita pitkin pääsisimme suorinta reittiä Vietkajoelle, jonka ylityksen jälkeen olisi enää muutama kilometri perille.

Tuntureilla eteneminen on niin hidasta, että päätämme ainakin laskeutua jänkälle katsomaan, onko maa jo jäässä. Rinnettä alas rymytessä on niin risukkoista, että sieltä pois pääseminen tuntuu hyvältä. Heti suon reunalla iskee helpotus: suo kantaa. Hiihtäminen on tasaisella huomattavasti helpompaa ja risukkoa on harvassa, joten matka alkaa taittua nopeammin.

Avaralla suolla ehtii katsella myös ympärilleen suksiin tuijottelun sijaan. Laskevassa auringossa luonto on sykähdyttävän kaunis. Kaamos on täällä täysin toisenlainen kuin etelän harmaudessa, värikäs ja yltäkylläinen.

Maisema on maalautunut herkäksi pastelliksi ja lumi kimaltelee kuin seassa olisi timantteja. Ympärillä on äänetöntä, pysähtynyttä – edes puut eivät liiku. Kaikki näyttää ja tuntuu pehmeältä, elämä helpolta. Kuin aika olisi hetkeksi seisahtunut.

Harvakseltaan kasvavien mäntyjen välistä kulkee latu, joka on jo osittain lumen peittämä. Joku on liikkunut täällä vain päiviä aiemmin. Kenties metsästäjä? Kukaan ei eksy tänne sattumalta.

Maisema on maalautunut herkäksi pastelliksi ja lumi kimaltelee kuin seassa olisi timantteja. Ympärillä on äänetöntä, pysähtynyttä – edes puut eivät liiku. © Otto Ponto

Maisema on maalautunut herkäksi pastelliksi ja lumi kimaltelee kuin seassa olisi timantteja. Ympärillä on äänetöntä, pysähtynyttä – edes puut eivät liiku.

Joki on sula

Aurinko on yhdeltä iltapäivällä jo matalalla. Vaikka hiihdämme kilpaa hiljalleen hiipuvan valon kanssa, nyt on tauon paikka. Eväspatukat ja vesipullot esille.

Tekee hyvää saada energiaa ja olla hetki paikoillaan, antaa sydämenlyöntien tasaantua. Posket tuntuvat viileiltä, sillä aurinko ei enää lämmitä, ja maisema on kuin yhtä viilenevän ilman kanssa. Sävyt ovat sinisempiä ja kylmempiä.

Laajat puuttomat suot eli aapat seuraavat toisiaan, mutta viimein edessä alkaa metsäosuus. Sitä ennen tapahtuu se, mitä olemme pelänneet. Suossa on yhtäkkiä vetinen kohta, jota ylittäessä suksen pohjat kastuvat. Ei auta kuin kavuta kuivalle kummulle, riisua ripeästi sukset ja pyyhkiä märkä lumi puukolla pois. Onneksi lumi ei ehdi jäätyä kiinni pohjaan.

Sauvoimme suon jälkeen hetken metsässä mäntyjen varjossa. Naavaa kasvaa jo jokaisella oksalla. Koppelo lennähtää ilmaan ja toinen hurisee puiden latvoissa. Sitten on taas hiljaista.

Metsästä laskemme pienen mäen alas suolle. Kahdelta iltapäivällä takana on kahdeksan kilometriä. Taivas kellertää jo puiden takana.

Pian tulemme Vietkajoelle. Sen ylitys ei taida ollakaan niin helppoa kuin ajattelimme, sillä joki on tässä kohtaa monta metriä leveä ja vesi virtaa sulana. Veden pulina kaikuu kauas ja mieli mustenee hetkeksi.

Hiihdämme mutkittelevan joen vartta kohti pohjoista ja etsimme sopivaa ylityspaikkaa. Joen ympärillä hankea koristavat liikkuneiden eläinten jäljet. Tuosta on mennyt kettu, tuossa pikkulintu. Läheisten puiden runkoja on järsinyt hirvi.

Viimein joki kaventuu, ja löydämme sen yli kaatuneen koivun. Riisumme sukset ja rinkat ja kävelemme monot jalassa runkoa pitkin toiselle puolelle. Ylitys tuntuu yllättävän vaivattomalta.

Korsatuvan autiotuvan pihapiirissä on myös puulämmitteinen sauna. Tällä kertaa löylyt jäivät väliin. © Otto Ponto

Korsatuvan autiotuvan pihapiirissä on myös puulämmitteinen sauna. Tällä kertaa löylyt jäivät väliin.

Autiotuvan ainoat valon­lähteet ovat takka ja kynttilät. © Otto Ponto

Autiotuvan ainoat valon­lähteet ovat takka ja kynttilät.

Turvallinen pimeys

Aurinko on jo laskenut, ja lännessä taivas on vaalea, pilvet harmaat. Myös luonto ympärillä haalistuu ja himmenee värittömäksi. Riekkolauma lennähtää ilmaan, kun ohitamme suon laidalla olevan sulan lähteen, josta pulppua veden mukana hiekkaa pintaan. Hirvi on jälkien perusteella käynyt juomassa täällä.

Taivas on tummunut siniharmaaksi, kun edessämme häämöttää viimein luminen Korsatunturi. Viimeisen kilometrin kuljemme poroaidan viertä. On jo hämärää, kun saavumme Korsatupaan. Tuvan lisäksi pihapiirissä on sauna, puuliiteri ja huussi. Itse tuvan seinää koristavat poronsarvet ja kelkanhihna sekä etäisyyksiä osoittavat kyltit Pulju 18, Korsajärvi 1.

Paliskuntien raja menee poroaidalla, ja Korsatupa on ennen ollut poromiesten kokoontumispaikka. © Otto Ponto

Paliskuntien raja menee poroaidalla, ja Korsatupa on ennen ollut poromiesten kokoontumispaikka.

Sisällä tuvassa tuntuu lämpimältä ja tuoksuu savulta. Makuupaikkoja on viisi, lisäksi tuvassa on avotakka ja pieni pöytä. Takan vieressä on pino polttopuita, joita Metsähallitus toimittaa tänne. Piisi on korjattu kesällä, mutta puut palavat nopeasti ja lämpö karkaa piipun kautta ulos. Sytytämme tulet, alamme keittää juomavettä ja valmistaa retkipussipäivällistä.

Vieraskirja kertoo, että vain päivää aiemmin täällä on ollut joku. Ehkäpä sama ihminen, jonka ladun näimme reitin alkupäässä. Vieraskirjan mukaan ennen meitä ja edellispäivän yöpyjää täällä on majoituttu syyskuun lopussa, 1,5 kuukautta sitten. Erämaassa ei ole ruuhkaa.

Ulkona ei ole pimeää edes illalla, kun viimeinenkin auringonvalon pilkahdus on kadonnut. Erämaassa kaupungin valosaaste on etäinen muisto, mutta taivaalla tuikkivat tähdet valaisevat kirkkaasti ja utuinen linnunrata erottuu.

Myöhemmin taivaalle ilmestyy haalea vihreä revontulivyö. Tupaa ympäröi täysi hiljaisuus, mutta se tuntuu turvalliselta ja rauhoittavalta.

Erämaan pimeydessä valaisee tähtitaivas, ja jos tuuri käy, revontulet. © Otto Ponto

Erämaan pimeydessä valaisee tähtitaivas, ja jos tuuri käy, revontulet.

Ei jälkiä luontoon

Aamulla vesi kuksassa ei ole jäätynyt eli tuvan lämpötila on ollut plussan puolella, mutta ulkona pakkasta on yhä seitsemän astetta. Taivas hehkuu punaisena ennen auringonnousua. Sitten kuuluu pörinää ja tupaa lähestyy moottorikelkka.

Olemme sopineet tapaavamme tuvalla Nunnasessa asuvan poronhoitajan Nils-Heikki Maggan, 45. Hän pysäyttää kelkan tuvan eteen ja riisuu suopunkin kaulaltaan ja luhkan, saamelaisten perinteisen viitan, yltään.

Nils-Heikki käy Puljun erämaassa lähes päivittäin. Täällä lähes jokainen kivi on hänelle tuttu, sillä hän on kulkenut näitä maita lapsesta asti. Kaikki esi-isät ovat olleet poromiehiä eikä Nils-Heikkikään ole haaveillut muusta. Työssä hän nauttii eniten vapaudesta.

Myös kolme lasta, 6-vuotias poika ja 5- ja 3-vuotiaat tytöt, ovat kulkeneet isänsä matkassa poroja hoitamassa, kuten saamelaiskulttuuriin kuuluu.

”He kasvavat tähän niin kuin miekin.”

”Kyllä tässä saattaa olla toivoa. Poro on pärjännyt luonnossa iän kaiken”, Nils-Heikki pohtii. © Otto Ponto

”Kyllä tässä saattaa olla toivoa. Poro on pärjännyt luonnossa iän kaiken”, Nils-Heikki pohtii.

Poronhoitaja Nils-Heikki Magga on liikkunut Puljun erämaassa pienestä pitäen. Hän ottaa ajoittain myös omat lapset mukaan, mutta työ on silti enimmäkseen yksin olemista. © Otto Ponto

Poronhoitaja Nils-Heikki Magga on liikkunut Puljun erämaassa pienestä pitäen. Hän ottaa ajoittain myös omat lapset mukaan, mutta työ on silti enimmäkseen yksin olemista.

Mennään sisälle keittämään vettä kahvia varten. Nils-Heikki on käynyt Korsatuvassa useasti, sillä hänen poronsa viettävät talvensa tuvan lähellä. Tällä hetkellä porot ovat vielä 30 kilometrin päässä pohjoisessa, sillä erotuksia ei ole vielä aloitettu. Täytyy olla riittävästi lunta ja jäätä, jotta teurasporot voidaan ohjata Puljuntien varteen rekan luo.

Tänään Nils-Heikki on aloittamassa ettoa, porojen kokoamista erotusta varten. Sen jälkeen elämään jääneet porot siirtyvät tänne. Erämaassa porot sanelevat vuoden kiertokulun. Nils-Heikki käy erämaassa seitsemänä päivänä viikossa, sitten on viikko vapaata. Porojen liikkeitä hän voi seurata myös kotonaan gps-pantojen avulla.

Erämaalla on hänelle eri merkitys kuin etelän ihmisillä: täällä on porojen koti. Erämaa-alue-määritelmän tarkoituksena on säilyttää Puljun luonto entisellään sekä turvata saamelaiskulttuuri ja luontaiselinkeinot sekä luonnon monipuolinen käyttö. Sitä Nils-Heikkikin toivoo.

”En halua jättää luontoon mitään jälkiä vaan toivon, että kaikki säilyy erämaana.”

Nils-Heikki viettää myös vapaa-aikansa luonnossa ja käy kalassa ja marjassa. Ilmastonmuutos huolestuttaa häntä, sillä se näkyy erämaassakin. Kesät ovat kuumemmat ja lumi tulee syksyisin myöhemmin, räkkä kiusaa poroja kesäisin.

”Se on uusi ilmiö, että lumi tulee, ennen kuin maa on jäätynyt kunnolla. Jos maa on vielä sula lumen tullessa, maa voi homehtua.”

Puljun erämaassa

Ei niin synkkää

Vesi kiehuu, mutta Nils-Heikki kieltäytyy pikakahveista ja kaivaa sen sijaan oman termoskannun ja maitopullon kassistaan ja kaataa kahvia mukiin. Ilmastonmuutoksen lisäksi laidunrauha on häiriintynyt viime vuosina, kun paliskuntien päätökset eivät aina pidä. Kaikki eivät pidä sovituista laidunalueista kiinni.

Myös metsästyksestä on haittaa, sillä lintukoirat pelästyttävät poroja. Välillä poroja myös eksyy laumasta ja joutuu petojen raatelemaksi. Täällä petoja on joka puolella, etenkin karhuja, ahmoja ja kotkia.

Nils-Heikki ei pelkää petoja tai haavereitakaan. Kerran käsi meni sijoiltaan kelkalla kaatuessa, mutta hän pääsi silti ajamaan kotiin. Kännykät toimivat hyvin tälläkin alueella. Muutenkin Nils-Heikki suhtautuu erämaan tulevaisuuteen toiveikkaasti.

”Kyllä tässä saattaa olla toivoa. Poro on pärjännyt luonnossa iän kaiken.”

Kaamoskaan ei ole täällä niin pimeä kuin etelässä.

”Lumi, kuutamo ja tähdet näkyvät. Täällä ei ole niin synkkää kuin mitä voisi kuvitella.”

Nils-Heikki käy erämaassa seitsemänä päivänä viikossa, sitten on viikko vapaata. © Otto Ponto

Nils-Heikki käy erämaassa seitsemänä päivänä viikossa, sitten on viikko vapaata.

Vauhdikas paluu

Takassa viimeinkin hiillos on hiipunut. Nils-Heikki lähtee töihin ja meitä odottaa paluumatka. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja hiihtämään samoja latuja pitkin. Yön aikana lunta on satanut tuskin nimeksikään, joten latumme on yhä auki. Hyvä niin, sillä lähtiessä jalat tuntuvat raskailta ja varpaat jäisiltä.

Kuten aina, paluumatka tuntuu menomatkaa enemmän pelkältä suoritukselta. Ei ole enää mitään, mitä odottaa. Sauvomme eteenpäin kuin koneet, vailla turhia taukoja. Nyt ei tarvitse edes pysähtyä vilkuilemaan karttaa, voi vain keskittyä kuuntelemaan suksien suhinaa ja sompasauvojen kolahtelua. Äänet kuullessaan riekkolauma lennähtää lumen seasta ilmaan, kun olemme vielä kaukana.

Varpaat ovat pian lämpimät. Mieli tyhjenee kaikesta ylimääräisestä maisemia katsellessa. Miten kauniisti heinät ja vaivaiskoivut ovatkaan huurtuneet, ja kuinka toiveikkaana taivas kellertää! On tulossa kaunis pakkaspäivä.

Kilometrit taittuvat vauhdilla. Tällä kertaa myös Vietkajoen ylitys käy nopeasti, kun latu johtaa suoraan eilisen ylityspaikalle. Sukset sukkelasti jaloista ja rinkka selässä puunrunkoa pitkin toiselle puolelle. Sitten taas matkaan.

Muutaman tunnin kuluttua tulemme kohtaan, josta laskeuduimme edellisenä päivänä rinteiltä. Tällä kertaa emme lähde rämpimään rinteeseen, vaan jatkamme etelää kohti soita pitkin. Aurinko on nyt alhaalla ja värjää hangen kultaiseksi, varjot sinisiksi. Kaukana järvellä väreilee usva. Pakkanen on kiristynyt ja monot jäykistyneet. Kantapäätä hiertää, mutta on jatkettava matkaa.

Viimeiset kilometrit seuraamme ahkion jälkiä. Reittivalinta on niin hyvä, että tästä on selvästi kulkenut joku, joka on tiennyt, minne on menossa.

Ehdimme autolle juuri, kun aurinko on laskemassa. Mittari näyttää 11 pakkasastetta. Takana 30 hiihdettyä kilometriä. Raskas matka tuntuu kehossa, mutta olo on hyvä, jopa levollinen. Kaamoksen synkkyys sai väistyä unohtumattomia maisemia ihaillessa, ja mieli on nyt rauhaisa. Näillä muistoilla jaksaa taas hetken läpi pimeiden aikojen.

Erämaassa on lumoa.

”Erämaassa porot sanelevat vuoden kiertokulun.” © Otto Ponto

”Erämaassa porot sanelevat vuoden kiertokulun.”

X