Isän ja pojan tunteikas paluu tunturiin – Sähköpyörä vei elämysten pariin
Kiitos sähköpyörien, eläkeläinen isä ja heikkokuntoinen keski-ikäinen poika pääsivät vielä kerran valloittamaan Lappia kaksipyöräisillä. Koronan eristämät löysivät taas toisensa ja yhteisen maastossa liikkumisen ilon.
Sähköavusteinen pyörä ei ole mopo, polkematta se ei ylämäkeen nouse. Mutta sähkömoottori keventää pohkeiden ja nivelten rasitusta juuri sopivasti.
Näkymä edessämme on karu. Leveä joki, jossa vesi virtaa voimakkaasti. Syvyydestä ei ole tietoa.
”Kuvissa näytti, että siinä on vettä puoleen sääreen”, heitän isälleni Jyrki Koivuselle.
”Joo, mutta ne kuvat ovat kesältä, nyt siinä voi olla vettä reiteen saakka”, kokenut Lapin kävijä vastaa.
Olemme matkalla Kulmakurulle ja takana on jo yli 10 kilometriä pyöräilyä.
”Ei auta, mennään yli. Otetaan kengät pois ja kääritään housut ylös. Vesi on kylmää, mutta ei viitsitä turhaan kastella vaatteita. Äkkiä paikat lämpenevät toisella puolella”, isäni toteaa.
Ensimmäiset askeleet ovat vaikeita. Vesi on kylmää ja joen pohja liukas. Vettä on puoleen sääreen, mutta joki syvenee syvenemistään, kun kävelemme eteenpäin.
”Ei hemmetti, nyt karkaa pyörä!”
Isäni on vaikeuksissa. Voimakas virta ottaa pyörään kiinni ja renkaat nousevat pintaan.
Pienen taistelun jälkeen hän saa pyöränsä takaisin hallintaan. Etenemme hiljaa edelleen.
Vesi nousee polven yläpuolelle, mutta pääsemme kuin pääsemmekin ongelmitta rantaan.
”Ei se niin paha ollut, kannatti tulla, ollaan taas kokemusta rikkaampia”, isäukko toteaa.
En sano mitään, puen vaatteita kiireen vilkkaa takaisin. Jalkani ovat aivan kohmeessa.
Katson hymyilevää isääni ja mietin: tänne kannatti todellakin lähteä.
Jyrki Koivunen on eläkeläinen ja tottunut eränkävijä. Sähköpyöräkokemus tunturiin oli uusi, eikä varmasti jää viimeiseksi. © Vesa Koivunen
Isän ajatuksesta kohti Saariselkää
Idea Lapin-reissusta tuli suoraan isältäni, Jyrkiltä. Hän on käynyt Lapissa vaeltamassa monta kertaa, mutta kesällä hän alkoi puhua vaelluksesta pyörillä.
Maastopyöräily on ollut meillä pitkään yhteinen harrastus, joten kutsuin itseni häikäilemättä reissulle mukaan.
Nykyään allamme ovat sähköpyörät, joten kokonaisuus piti miettiä latauspisteitä silmällä pitäen. Päädyimme pitämään Saariselkää tukikohtanamme ja ajaa sieltä päiväreissuja.
Yöllä ladataan pyörät ja mikäli niissä ilmenisi teknisiä vikoja, onnistuisi huoltaminen majapaikassa helpommin.
”Sitten ei muuta kuin menoksi”, isäni huudahtaa ja lyö pakettiauton oven kiinni. Kello on 6:03 lauantaiaamuna ja navigaattoriin on asetettu kohteeksi Saariselkä.
”Se on sitten 14 tuntia ajelua”, totean unisena.
”Voi olla, että selvitään nopeamminkin”, isäni sanoo ja ottaa ensimmäisen ajovuoron.
”Muistan hyvin lapsuudesta, kun isäni aina opasti, ettei pidä pysähdellä liikoja, keskituntinopeus kärsii.” © Vesa Koivunen
Kuin lapsi kisamatkalla
Yhdessä matkustaminen ei ole meille mikään uusi juttu. Aloitin motocross-harrastuksen neljävuotiaana ja sen takia reissasimme isäni kanssa vuosikaudet ympäri Suomea ja välillä ulkomaillakin.
Äitini oli ajoittain mukana, mutta valtaosin tämä oli isän ja pojan laatuaikaa. Tulimme aina hyvin juttuun ja ymmärsimme myös sen, ettei koko ajan tarvitse puhua, voidaan vaan olla ja nauttia matkasta.
Elämä oli helppoa ja näin jälkikäteen voin todeta, että todella antoisaa.
Auton tasainen murina tuuditti minut uneen jo ennen kuin pääsimme Espoosta Lahdentielle. Jossain Jyväskylän korvilla heräilin, mutta pitkän matkaa olin sellaisessa puolihorroksessa. Isäni tapitti tietä ja ohjasi laivaa.
”Keli on ainakin loistava”, sanoin.
”Niin on”, vastasi isäni.
Sitten mentiin taas sata kilometriä puhumatta sanaakaan.
Haasteita ei reissulta puuttunut ja välillä esimerkiksi vesien ylitykset olivat varsin kimurantteja. Nauru ei silti tauonnut koskaan. © Vesa Koivunen
Pandemia pakotti erilleen
Meillä on tällainen tyypillinen jatkettu perhe eli isovanhemmat ovat olleet lastemme elämässä hyvin läheisesti.
Olemme harrastaneet paljon yhdessä, mutta sitten alkoi koronapandemia. Varsinkin alkuun vanhempani olivat täysin eristyksissä, emmekä nähneet juuri lainkaan.
Yhtenäinen tiimimme oli rikki ja vaikka puhuimme paljon puhelimessa, elämä ei ollut missään nimessä kohdallaan.
Sähköpyörät rullasivat elämäämme pandemiarajoitusten keskellä, mutta yhteisille lenkeille emme juuri päässeet.
Lapin-valloitus tuntui hyvältä tavalta aloittaa uusi yhteinen taival, uudessa ajassa.
Oulussa pysähdyttiin tankkaamaan ja vaihdettiin kuskia. Oli aika suunnitella tulevia reittejä.
Saariselkää pidetään yhtenä parhaimmista maastopyöräilypaikoista, eikä suotta, sillä siellä on merkattuja reittejä todella paljon.
”Kiilopään huipulla pitää ehdottomasti käydä, sillä sen on tämän paikan korkein huippu.”
Isäni katsoi reittejä ja luki suosituksia, joiden pohjalta hän piirsi meille sopivia reittejä.
Taipaleiden pituudeksi otettiin 30–40 kilometriä, sillä muuten pyöristä voisi loppua sähkö. Varmuuden vuoksi meillä oli mukana kahteen täysjoustopyöräämme yksi vara-akku.
12,5 tunnin automatkan jälkeen olimme perillä. En ollut yhtään yllättynyt, että etenimme koko matkan yhdellä pysähdyksellä.
Muistan hyvin lapsuudesta, kun isäni aina opasti, ettei pidä pysähdellä liikoja, keskituntinopeus kärsii.
”Pitää aina katsoa, että huoltoasema on samalla puolella tietä, ettei tarvitse turhaan mutkitella. Ei se matkanopeus, vaan ne pysähdykset”, hän sanoi joskus 1990-luvulla.
Koska matkustimme retkeilyautolla, päätimme jäädä leirintäalueelle yöksi. Saimme ostettua sieltä sähköä, joten autossa on oikein hyvä asua.
Yöllä saattoi olla hivenen pakkasta, mutta autosta löytyi hyvä lämmitin.
Olin aika fiiliksissä. Siitä oli todella paljon aikaa, kun viimeksi vietin yön autossa isäni kanssa. Nukahdin hymyssä suin.
Isä ja poika pääsivät reissullaan ajamaan jos jonkinlaisella alustalla. © Vesa Koivunen
Sähkö helpottaa, mutta hiki tulee
Aamulla oli nenä jäässä. Hymyilytti yhä. Samanlainen fiilis kuin lapsena, kun ensimmäisenä retkiyönä lämmitin asetetaan hiukan turhan viileälle.
Kuumuus on nukkuessa nimittäin aina pahempaa kuin kylmyys.
Joimme kahvit ja kaivoimme pyörät ulos autosta.
”Eiköhän lähdetä Kiilopäälle”, isäni totesi.
Pakkasimme reppuihin kaiken tarvittavan. Vara-akku, juomavettä, energiapatukoita, vaihtovaatetta, trangia ja lounaskamat. Reppu painoi paljon.
Suuntaamme sähköpyörät leirintäalueelta kohti Kiilopäätä. Reitti oli helppoa kangasmaastoa, ehkä hivenen kosteaa, mutta kaikin puolin helppoa ja tasaista maastoa.
Sähkömaastopyörissämme on kolme eri avustusasetusta: eco, trail ja boost.
Normaalisti ajamme traililla tai boostilla, mutta nyt tiesimme, että sähköä pitää säästää, joten asetuksena oli eco.
Reppu painoi ja sykemittari piipitti jossain 135 korvilla. Alkoi tulla hiki, emmekä olleet vielä lähelläkään Kiilopäätä.
Jotta saadaan tähän hiukan perspektiiviä, niin yli 70-vuotias isäni on meistä se kovakuntoisempi, eikä hänkään enää maratoneja juokse.
Itse olen ylipainoinen, keski-ikäinen vässykkä, joten siinä on jo riittävästi syytä sähköpyörillä ajamiseen. Itse asiassa sähköpyörät mahdollistavat sen, että tällainen parivaljakko voi toteuttaa Lapin-unelman pyöräillen.
”Voi luoja täällä on kaunista”, isäni huokaa päästessämme Kiilopäälle.
”Ruska on jo alkanut. Katso kuinka upea tämä näkymä on ja kuinka hiljaista täällä on. Tämän takia tänne haluaa tulla aina uudestaan.”
Pyyhin hikeä silmistä ja yritän saada sykkeeni tasaantumaan. Näkymä on upea, mutta olen sen verran puhki, että näkymästä täysin rinnoin nauttiminen vie aikansa.
”Upeaa on, mutta hiukan puuskuttaa tuo nousu”, saan sanotuksi.
”Ei se mitään. Hyvä puoli tässä on se, että aina kun tullaan ylös, niin päästään ajamaan myös alas”, isäni naurahtaa.
”Me kaksi vanhaa prätkäjätkää olimme enemmän kuin innoissamme.” © Vesa Koivunen
Ylös sähköllä, alas painovoimalla
Ja oikeassahan hän oli. Kiilopäältä alaspäin meno oli puhdasta nautintoa. Onneksi valitsimme pyöräilijöiden suositteleman reitin, sillä siinä riitti haastetta.
Kun Saariselän matkailukeskuksen merkkaama reitti oli lähes koko matkan metsäautotietä, näillä fillaristien suosikkipoluilla oli suuria kivikkoja, pieniä puroja ja kalliotiputuksia.
Sähköpyörät kulkivat parhaimmillaan 50 kilometriä tunnissa ja hymy oli korvissa. Me kaksi vanhaa prätkäjätkää olimme enemmän kuin innoissamme.
Lapin upeat maisemat ja vauhdikas eteneminen samassa paketissa.
Parin tunnin polkemisen jälkeen eteemme ilmestyi puro, joka ei näyttänyt syvältä. Sen verran vettä kuitenkin oli, että ylitys kasteli kengät.
Isän varustautuminen oli taas parempaa.
”Hemmetin hyvät nämä juoksusukat, joissa on jotain hopealankaa. Saavat olla vaikka kuinka märät, niin ei silti tule kylmä.”
Katselin siinä omia perinteisiä tennissukkia, jotka valuivat vettä. Ei ole hopealankaa ja aivan varmasti tulee kylmä. Opittavaa on vielä paljon.
”Kun tähän nyt jäätiin, eiköhän syödä lounasta”, isäukko totesi ja kyllähän se minulle kävi.
Ensimmäisen päivän reitti oli upea. Lähdimme liikkeelle Kakslauttasesta ja poljimme niin lähelle Kiilopään huippua, kun pyörillä saa mennä.
Sieltä laskeuduimme Rautulammelle, jonne on saatu uudet taukotuvat entisten tulipalossa tuhoutuneiden tilalle
Rautulammelta ajoimme Luulammelle ja sieltä Kiilopään yli takaisin Kakslauttaselle. Taivalta kertyi 38 kilometriä ja voin todeta, että oli raskas reissu.
Keskisyke oli päälle 130 ja kulutuskin kellon mukaan hiukan päälle 5500 kilokaloria. Illallisen ja saunan jälkeen ei tarvinnut unta odotella.
Näistä puroista etsittiin viime vuosisadalla kultaa. Nyt ei ehdi pysähtyä hippuja, edes isomuksia katsomaan. © Vesa Koivunen
Kultareitiltä kurujen halki
Seuraavien neljän päivän aikana ajoimme kaikki merkatut maastopyöräreitit, sillä tiesimme niiden olevan helpoimpia.
Poljimme Laanilan kultareitin, joka oli todella inspiroiva ja helppo. Sen lisäksi ajoimme Moitakurun, Kaunispään huipun, erilaisen version Kiilopäästä, Tankavaaran ja Taajoslaavun.
Hienoja reittejä ja paljon upeaa nähtävää. Parasta oli kuitenkin se, että vietimme roppakaupalla hienoja hetkiä upeissa maisemissa. Joimme purojen raikasta vettä ja nautiskelimme letkeästä elämästä.
Viimeisenä päivänä käänsimme sähköpyörät kohti Kulmakurun lenkkiä, sitä jonka tunnelmia tämän jutun alussa kuvasin.
Varustautumisessa kannattaa kuunnella osaajia. Puuvilla on huonoin mahdollinen eriste tunturikeikalle: kosteus jää sukkaankin pitkäksi aikaa ja kastuttuaan varpaat ovat jäässä. © Vesa Koivunen
Valkoisen poron opastamana
Kun olimme päässeet kohmeisina sen leveimmän puronuoman yli, isäni lupasi:
”Nyt ei pitäisi olla vesistön ylityksiä hetkeen.”
Edessä oli runsaan kolmen kilometrin jyrkkä nousu Kulmakurulle.
Maasto oli paikoin todella haastava, sillä kivikkojen lisäksi maa oli kosteaa ja mutaista.
Isäukko näytti välillä hätää kärsivältä, mutta ei antanut periksi.
”Olen ollut jo pari päivää niin poikki, etten tee mitään seuraavaan pariin viikkoon”, hän totesi.
”Yllättävän hyvin sitä kuitenkin vielä jaksaa.”
Lähes vitivalkoinen poro säntäsi suoraan eteemme ja lähti ikään kuin viitoittamaan tietämme. Välillä se katosi metsään, mutta tuli jälleen takaisin, kuin oppaana.
Lopulta emme sitä enää nähneet, sillä eteemme avautui jälleen upea maisema: Kulmakuru.
”Ei näihin maisemiin kyllästy, ei millään. Olipa hyvä, että tultiin vielä tämäkin katsomaan”, isäni puhisi.
Niin oli.
Koivuset valitsisvat reittinsä niin, että pyöriä pääsee tarvittaessa melko helposti huoltamaan. Yli 20 kiloisen pyörän kuljettaminen takaisin leiriin olisi silti ollut kova työ, jos se olisi sattunut rikkoutumaan. © Vesa Koivunen
Takaisin normaalimpaan arkeen
Korona ei ole vielä ohi, jos on koskaan, mutta sen muuttaessa muotoaan, on kiva saada perheet yhteen. Olemme isäni kanssa reissanneet kymmeniä tuhansia kilometrejä, mutta aina se on yhtä ihanaa.
Viikko Lapissa oli fyysisesti raskas, mutta henkisesti raikastava. Paljon hikipisaroita ja ilon hetkiä.
Sähköpyörät mahdollistivat sen, että tällainen parivaljakko näki ja koki yhdessä upeita asioita Lapin pysäyttävissä maisemissa.
Kulmakuru oli kuin kirsikka kakun päällä, jonka jälkeen oli hyvä suunnata kohti etelää.
Samalla yhden pysähdyksen taktiikalla kuin tullessa, tai silloin ennen, lapsuudessa, kun paljon kaikkea tulevaa hienoa yhdessäoloa oli vielä kokematta.
”Syöhän siitä viimeinen pussiruoka, niin päästään matkaan.”
Niin, taas mennään tehokkaasti eteenpäin. Edessä 1200 kilometriä autossa, mutta se ei harmita, päinvastoin. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan se matka.