Arki ambulanssissa: ”Väkivallan uhka on rankinta tässä työssä”

Uusi työvuoro alkaa Itä-Uudenmaan pelastuslaitoksella.

Kello 7.57 Ruiskumestarinkatu

Parikymmentä virkapukuista miestä ja naista seisoo rivissä Itä-Uudenmaan pelastuslaitoksella. Edellinen 24 tunnin työvuoro on päättymässä ja seuraava alkamassa.

Lyhyen ja koruttoman seremonian aikana käydään läpi päivän sovitut koulutukset ja muut menot. Sen jälkeen mustapukuiset palomiehet jäävät omiin puuhiinsa.

Punapukuiset ensihoitajat seuraavat vuoroesimies Hanna Pesosta rakennuksen pohjoisnurkkaan, minne on parkkeerattu neljä ambulanssia.

Vuoronsa päättävät ensihoitajat luovuttavat uudelle vuorolle virve-puhelimet, joiden välityksellä henkilökunta on jatkuvassa yhteydessä viranomaisverkkoon ja hätäkeskukseen. Ensihoitajat työntävät napin korvaansa.

Ambulanssi numero 8231 komennetaan asemapaikalleen Koskenkylään, Porvoon ja Loviisan puoliväliin. Kolme muuta autoa jää valmiustilaan Porvooseen. Timo Hänninen ja Svetlana Morozova saavat hoitotason yksikön 8211.

Hänninen on kokenut ensihoitaja, joka on työskennellyt Itä-Uudenmaan pelastuslaitoksella vuodesta 2010. Morozova valmistui ensihoitajaksi 2016, minkä jälkeen hän on työskennellyt usean eri työnantajan palveluksessa.

Työpari tapaa tänään ensi kertaa.

”Tunnetko hyvin Porvoota?” Hänninen kysyy.

”En.”

”Siinä tapauksessa minä voin olla kuski.”

Auto 8212 saa heti keikan Askolaan, missä iäkäs mieshenkilö on valittanut rintakipua. Hännisen ja Morozovan päivä alkaa varusteiden tarkastuksella.

Hoitotason ambulanssi on minikokoinen sairaala, jossa hoidetaan hätätapauksia laidasta laitaan.

”Keikalle ajettaessa ei voi koskaan olla varma, mitä vastaan tulee.”

Tosipaikan tullen tarvikkeiden etsimiseen ei ole aikaa. Siksi jokaisen ambulanssin sisältö on identtinen. Jokaisen laukun, lääkkeen ja kojeen on oltava omalla paikallaan.

”Joskus keikalla menee paljon kamaa”, Hänninen sanoo tarkistaessaan lääkelaukun sisältöä.

”Täydennyksessä voi yksinkertaisesti unohtua joku asia. Siksi kaikki tarkistetaan työvuoron alussa uudestaan.”

9.50 Ruiskumestarinkatu

”Tavallista päivää ei oikeastaan ole. Välillä ollaan koko ajan liikenteessä, välillä voi mennä monta tuntia, ettei tapahdu mitään”, Timo Hänninen sanoo hörppiessään aamukahvia yläkerran ruokalassa.

Hän saa koko ajan korvanappiin tietoa pääkaupunkiseudulta. Lumimyräkkä on aiheuttanut Kehä Kolmosella liikennekaaoksen ja monta ketjukolaria. Porvoossakin tupruttaa, mutta täällä pelti ei rytise.

Auto 8211 odottaa edelleen päivän ensimmäistä kutsua.

Vuorokausi on kuitenkin pitkä, sen aikana ei kannata hötkyillä. On levättävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Oltava terävänä, kun kutsu käy.

Ammattilaiset harjoittelevat koko ajan.

Kolmen hengen tiimi harjoittelee elvytystä.

Kahvin jälkeen Hänninen ja Morozova menevät seuraamaan ryhmäkoulutusta, jonka aiheena on sydänpysähdyksen aiheuttama elvytystilanne. Kouluttaja ja muu ensihoitotiimi katselevat vieressä, kun kolmen hengen tiimi elvyttää nukkea.

”Jo viiden sekunnin tauko paineluelvytyksessä voi lisätä kivisydän-vaikutusta”, Hänninen kuiskaa.

Kivisydän tarkoittaa laskimoihin pakkautuvaa verta, joka heikentää merkittävästi defibrilloinnin onnistumisen ja sydämen uudelleen käynnistymisen todennäköisyyttä.

Kun tiimi on saanut tehtävän suoritettua, elvytyksen vaiheet käydään yhdessä läpi vaihe vaiheelta. Kritiikki on kirkasta ja rakentavaa.

Lumipyry tekee tänään ajokelistä liukkaan. ”Hälytysajossa jos ajaa sillä mentaliteetilla, että kukaan ei näe eikä kuule mitään, niin harvemmin sattuu mitään”, Timo Hänninen sanoo.

11.30 Runeberginkatu

Timo Hänninen parkkeeraa ambulanssin Porvoon keskustaan suosikkiravintolansa eteen. Svetlana jää istumaan autoon, hänellä on tänään omat eväät.

Hänninen latoo lautaselle valikoiman sushi-palleroita ja pistää puikot heilumaan.

”Tekisi mieli syödä enemmän, mutta se ei kannata.”

Aina välillä kutsu käy kesken lounaan. Silloin ylimääräiset sushit nousevat helposti kurkkuun.

Ambulanssin keikat on jaettu neljään kategoriaan kiireellisyyden mukaan. A tarkoittaa, että potilaan peruselintoiminnat ovat uhattuna. B:ssä riski on keskisuuri tai tuntematon. Näihin molempiin ajetaan hätäajona pillit päällä. C- ja D-kategoriat ovat vähemmän kiireisiä ja niihin ajetaan normaaliajona.

Lounaspöydässä istuvan Hännisen liikkeet ovat näennäisen rauhallisia. Silti vireystila nakuttaa koko ajan takaraivossa.

”Joskus tajuan vapaapäivänä hotkivani, vaikkei olisi kiire mihinkään.”

12.46 Aleksanterinkatu

Päivän ensimmäinen hälytys tulee juuri, kun Hänninen on peruuttanut ambulanssin takaisin pelastuslaitoksen talliin.

Iäkäs herra on valittanut tajunnan menetystä kantakaupungissa kesken eläkeläisten kokouksen. Hätäkeskus epäilee, että kyseessä on aivoverenkierron häiriö.

Keikka on määritelty B-kategoriaan, mutta lähtöön tulee muutaman sekunnin ylimääräinen viive, sillä tekniikka reistailee. Pääkaupunkiseudun liikennekaaos on sekoittanut viranomaisverkon, eikä hätäilmoituksen osoite näy radiopuhelimen näytöllä normaalisti. Hänninen pyytää vahvistuksen suullisesti. Sitten hän napsauttaa pillit päälle ja polkaisee tallan pohjaan.

Apu on perillä alle kymmenessä minuutissa.

Potilas pystyy puhumaan ja kävelemään omin jaloin ambulanssiin. Ensihoitajat hoitavat kohonnutta verenpainetta ja päättävät viedä miehen sairaalaan. Välitöntä vaaraa ei ole. Matka ajetaan ilman pillejä.

13.28 Porvoon aluesairaala

Timo Hänninen odottaa sairaalan aulassa potilaan paarien vieressä, että työpari saa tulostettua ensihoitokertomuksen. Jo hälytyskeskuksen puhelusta lähtien järjestelmään alkaa kertyä tietoa potilaasta. Sairaalassa nähdään yhdellä vilkaisulla, miksi potilas on tullut ja millaista hoitoa hän on saanut ambulanssikyydin aikana.

Miehen tila on taas huonontunut. Hän valittaa menettävänsä tajuntansa.

Hänninen kertoo terveydentilan muutoksesta hoitajalle, joka päättää siirtää potilaan tehostettuun tarkkailuun. Hänninen ja Morozova auttavat nostamaan potilaan sairaalasänkyyn. Lopuksi Svetlana asettelee miehen hatun ja takin vuoteen jalkopäähän.

14.26 Ruiskumestarinkatu

Pelastuslaitoksella äskeinen keikka syötetään laskutusjärjestelmään. Sen jälkeen autoon täydennetään tarvikkeita.

Sitten edessä on seuraava rutiini: auton siivous ja pesu sisältä.

”Se tehdään kerran viikossa. Lisäksi auto siivotaan aina, kun potilaan jäljiltä tulee sotkua”, Timo Hänninen sanoo.

Ensihoitaja näkee työpäivänsä aikana monenlaista eritettä.

Potilas on saatettu kahdeksannesta kerroksesta alas. Matka Porvoon aluesairaalaan voi alkaa.

14.55 Raatimiehenkatu

Taas mennään. Tämä on C-keikka.

Iäkäs mies on soittanut kotoaan hätäkeskukseen. Vasen polvi on turvonnut ja kipeä, sen yläpuolelta on ehkä jänne poikki. Paikalla on jo perustason ambulanssi, mutta ensihoitajien antama kipulääkitys ei ole tehonnut.

Hänninen ja Morozova ajavat hissillä kerrostalon kahdeksanteen kerrokseen. Oikea asunto löytyy helposti.

Hoitajat menevät makuuhuoneeseen, missä potilas makaa sängyssä selällään. Polvi on pahasti turvonnut. Sillä olisi turha edes yrittää kävellä.

Timo Hänninen annostelee potilaalle suonensisäistä kipulääkettä. Sitten kipeä jalka jäykistetään suoraksi tyhjiölastalla, jotta se kestää kuljetuksen.

Potilaan vaimo käy ovella seuraamassa ensihoitajien toimintaa.

”Pääsin itsekin vasta aamulla sairaalasta. Olin kaihileikkauksessa.”

Nainen sanoo näkevänsä huonosti. Silti hän on saanut pakattua miehelleen muovipussiin tarvikkeita sairaalareissua varten.

Kerrostalon hissi on ahdas. Potilas mahtuu vain vaivoin sisään jäykistetyn jalkansa kanssa.

”Onneksi ei tarvinnut kantaa koko matkaa alas.”

15.32 Porvoon peräkylillä

Juuri kun auto 8211 on palannut takaisin pelastuslaitokselle, Hännisen ja Morozovan virvet piippaavat taas.

Äiti on ottanut yhteyttä hätäkeskukseen. Hänen aikuinen poikansa oli soittanut puhelun, mutta ei ollut sanonut sanaakaan. Sen jälkeen poika ei ollut enää vastannut puhelimeen.

Mitä pojalle on tapahtunut?

Hänninen kaasuttaa jo kohti Porvoon syrjäkyliä.

Harva keikka on lähtöhetkellä täysin selkeä. Moni hälytyskeskukseen tuleva puhelu jää syystä tai toisesta epäselväksi. Tietojen kerääminen on kinkkinen palapeli.

Onneksi kymmenen minuuttia on pitkä aika.

Morozova päättää soittaa takaisin ilmoituksen tehneelle äidille. Muutaman kysymyksen avulla selviää, että pojalla on kakkostyypin diabetes, alkoholi- ja huumetausta sekä mielenterveysongelmia.

”Tiedätkö, missä asunnon vara-avainta säilytetään?” Morozova kysyy.

Aina välillä ambulanssin miehistö jää lukitun ulko-oven taa. Pelastuslaitoksen miehet tilataan murtamaan ovi. Kallista aikaa menee hukkaan.

Tänään Porvoon peräkylille johtava tie on liukas. Hänninen pitää silti yllä hyvää vauhtia, kunnes rekka ilmaantuu eteen tientukkeeksi. Hänninen ei lähde ohittamaan, vaan ajaa kilometrin pillit päällä rekan takana.

”Ei kannata vaarantaa monen ihmisen henkeä, että pääsisi pelastamaan yhtä.”

Onneksi risteys tulee pian näkyviin. Ambulanssi kääntyy sivutielle.

Päivän aikana tulee myös yksi turha hälytys.

Oikeaa taloa ei meinaa löytyä. Numeroa ei ole merkattu selvästi näkyville. Tällaiset ongelmat ovat yleisiä syrjäseudulla, jossa talot ovat ryppäissä.

Taas menetetään pari arvokasta minuuttia.

Lopulta oikea talo ja ovi löytyy. Svetlana pimputtaa ovikelloa.

Hämmentyneen oloinen mies tulee avaamaan.

”Täällä on kaikki ihan hyvin”, mies sanoo.

Lyhyen sananvaihdon jälkeen selviää, että hänen puhelimensa on rikki.

”Sopiiko, että soitetaan sun äidille?” Hänninen kysyy.

Morozova ojentaa luurin miehen käteen.

”Äiti! Joo… Kaikki on ihan hyvin täällä… Eiku mun puhelin on rikki… Älä enää soita yksykskakkoseen! Tää on tosi noloo!”

Morozova tempaisee painavan happirepun takaisin selkäänsä. Ensihoitajat kävelevät hiljaisina takaisin autolle.

Maalaiskylän peittävä lumi kimaltelee iltapäivän kirkkaassa auringossa.

16.30 Ruiskumestarinkatu

Ensihoitajan työ on sekoitus nopeaa toimintaa ja tarkkoja rutiineja. Jääkö tekijä koukkuun hätäpuhelun nostattamaan adrenaliiniin?

”En ainakaan minä”, Svetlana Morozova sanoo.

”Pikemminkin adrenaliiniin turtuu.”

Hänninen on samaa mieltä.

”Vaikka on kiire, ei koskaan lähdetä paniikilla. Me harjoitellaan koko ajan. Treeneissä huomaa, että homma toimii parhaiten, kun on itse rauhallinen. Työt kannattaa tehdä ripeästi, ei hätiköiden.”

Kiireessä ihmisen huomiokyky kaventuu. Siksi työpari on hyvin tärkeä.

”Toinen huomaa jotain, mikä menee toisella ohi.”

Sähly pitää kuntoa yllä.

16.40 Ruiskumestarinkatu

Ensihoitajan kroppa vaatii huoltoa.

Pelastuslaitoksen henkilökunnalla on tapana pelata iltapäivisin sählyä. Timo lähtee tänään mukaan peliin. Svetlana ottaa sillä aikaa torkut.

Hikisen sählyerän jälkeen pelaajat menevät yhdessä punttisalille venyttelemään. Kevyt läpänheitto kuuluu asiaan. Sekin on pohjimmiltaan osa tiimityötä.

Puoli kuudelta hikiset treenaajat vetäytyvät saunaan. Hänninen ehtii istua ylälauteella yhden sihahduksen verran. Kello 17.40 pukuhuoneesta kuuluu kirkas piippaus: sydäninfarkti Porvoon terveyskeskuksessa.

Hikinen mies nousee lauteelta kesken lauseen. Pukuhuoneessa hän hyppää vaatemyttyyn, jonka on asetellut lattialle valmiiksi. Kaksi minuuttia myöhemmin pillit soivat jo pihalla.

Ensihoitokertomus valmistuu matkalla sairaalaan. Samaan aikaan Timo Hänninen tarkkailee potilaan sydänkäyrää.

18.00 Ambulanssissa

Erivärisiä johtoja risteilee potilaan jalkojen yli. Naisen etusormeen on kiinnitetty muoviklipsi.

Auton seinällä monitori piirtää jo vihreää sydänkäyrää.

Vanhempi naisihminen oli tullut terveyskeskukseen valittamaan rintakipuja. Perillä kunto oli heikentynyt, ja hän oli saanut sydäninfarktin.

Hänninen ja Morozova arvioivat, että potilaan sepelvaltimo on tukossa. He avasivat jo terveyskeskuksessa suoniyhteyden, jotta tukosta päästään tarvittaessa liuottamaan.

Sitten nainen kuljetettiin paareilla ambulanssiin, ulkovaatemytty pakattuna läpinäkyvään muovipussiin.

Tässä on tosi kyseessä. Potilaalle on tehtävä kiireellinen pallolaajennus Helsingissä.

Hänninen jää istumaan naisen viereen ambulanssin takaosaan. Morozova istuu ratin taa ja napsauttaa pillit päälle. Hän ajaa kaksi kertaa päin punaisia, kaasuttaa jonojen ohi kohti moottoritietä. Timo soittaa jo Meilahden sairaalan päivystykseen.

18.40 Haartmanninkatu, Helsinki

”Tämä potilas menee suoraan pöydälle”, Hänninen sanoo tullessaan päivystyspoliklinikan kansliasta.

Kainalossaan hänellä on tulostetut paperityöt.

Angiografia-salissa on jo tiimi valmiina.

Potilas puudutetaan, ja hänen verenkiertoonsa lasketaan varjoainetta.

Sen jälkeen reisilaskimoon pujotetaan tähystin, jonka avulla sepelvaltimossa oleva tukos löydetään.

”Tuolla se on”, Meilahden osastohoitaja näyttää tarkkailuhuoneen monitorilta.

Hengenvaarallinen tukos löytyi muutamassa minuutissa.

Potilas on tuotu Porvoosta Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Tuntia aiemmin Timo Hänninen istui saunan lauteilla.

19.30 Nordenskiöldinkatu

Ambulanssi kaartaa helsinkiläisen bensa-aseman pihaan. Työvuoro on puolessavälissä, 12 tuntia takana. Ensihoitajat istuvat purkamaan ajatuksiaan.

”Rauhallinen päivä, ei oo ollut ihmeempiä”, Hänninen sanoo haukatessaan hampurilaista.

Potilaat ovat olleet ikäihmisiä. Sekin on tyypillistä.

Tänään kohdalle ei ole vielä sattunut ainuttakaan onnettomuuteen joutunutta traumapotilasta.

Ensihoitajat näkevät työssään monenlaisia ihmisiä.

Välillä työssä joutuu kohtaamaan päihde- tai mielenterveysongelmia.

Morozova sanoo kokeneensa sekä fyysistä että psyykkistä väkivaltaa.

”Väkivallan uhka on ehkä rankin osa tätä työtä.”

Hän muistaa yhä, kuinka potilas kävi kesken matkan työparin kimppuun.

”Olin ajovuorossa ja näin peilistä, kun potilas irrotti turvavyöt. Tein hätäjarrutuksen, jotta hän menetti tasapainonsa. Onneksi työpari sai tilanteen haltuun.”

Kello on seitsemän illalla, ensihoitajan 24 tunnin työvuoro on pian puolessavälissä.

Itä-Uudenmaan pelastuslaitokselle on perustettu erillinen väkivaltatyöryhmä, jolle tehdään aina ilmoitus, kun työssä on kohdattu väkivaltaa.

”Ilmoituskynnystä pyritään madaltamaan”, Hänninen sanoo.

Hänen mukaansa alan uusi piirre on, ettei virkapuku enää suojaa ensihoitajaa.

”Osa ihmisistä on katkeria yhteiskunnalle. Meidät rinnastetaan yhteiskunnan jatkeeksi, ja jotkut ihmiset haluavat kostaa meille, vaikka me ei olla muuta tekemässä kuin apua tuomassa.”

Hännisen mukaan nykyään on käytäntönä tarkistaa ensin asunto, minne mennään sisään.

”Ettei tulisi yllättäviä painitilanteita.”

Väkivalta puhuttaa ensihoitajia myös työajan ulkopuolella.

”En haluaisi tuoda niitä juttuja vapaa-ajalle, mutta ehkä niistä keskustelee vapaillakin omien läheisten kanssa”, Morozova sanoo.

Henkisesti rankimpia keikkoja ovat kuitenkin ne, joissa potilaana on ollut pieni lapsi.

”Vanhempien ja omaisten tuskan näkeminen on tosi raastavaa. Joskus on ollut tosi nuoria ja teini-ikäisiä potilaita, joita me emme ole kyenneet auttamaan”, Hänninen sanoo.

Kuolema ei valvota häntä öisin.

”Kun tietää tehneensä kaiken voitavan, kuoleman hyväksyy osana elämää. Kaikkia ei voi auttaa, se on osa tämän työn raadollisuutta. Onneksi ne tapaukset ovat harvinaisia.”

Ja niin kuin tänään nähtiin, ensihoitajan tavalliseen työpäivään mahtuu valtava määrä hyvää. Hengenpelastamisia, joista tulee paljon hyvää energiaa.

Taas matkaan.

Kello 19.57 ambulanssi palaa tien päälle

Kuka tietää, mitä seuraavat 12 tuntia tuovat tullessaan.

Ehkä jossain välissä ehtii vähän nukkua.