Ukrainasta paenneet Iryna ja Anna palasivat Kiovaan – Arjen onni ja toiveikkuus asettuivat pelon rinnalle: ”Tuskin maltan odottaa voiton päivää”
Ukrainalainen Anna Zolotuhina pakeni maaliskuussa perheensä kanssa pommituksia Suomeen. Kaukana kotimaasta ikävä kasvoi liian suureksi. Heinäkuussa he päättivät lähteä takaisin kotiin Kiovaan, mutta menneeseen ei ole paluuta.
Kun Anna Zolotuhina ylitti Ukrainan rajan, hän itki onnesta. Vielä enemmän hän liikuttui avatessaan kotioven: ”Se oli parasta. Vain olla kotona.”
Joka aamu kello seitsemän Kiovan Itsenäisyydenaukiolla eli Maidanilla kajahtaa kovaäänisistä Ukrainan kansallislaulu. Kansallislaulujen aatelistoon kuuluva hymni alkaa sanoilla ”viel’ ei kuollut ole Ukraina, ei kunnia eikä tahto”.
Kahta tuntia myöhemmin vietetään minuutin hiljainen hetki, jolla kunnioitetaan kuolleita.
Aamun hetket muistuttavat sodasta, mutta muuten elämä Kiovassa näyttää päällisin puolin normaalilta. Suurin osa ravintoloista ja kaupoista on auki. Hyllyillä riittää ostettavaa. Ilmahälytyksen soidessa ihmiset jatkavat kulkuaan kaduilla ja aterioitaan ravintoloissa.
Iryna Marynchenko, hänen sisarensa Anna Zolotuhina ja tämän tytär Sofia istuvat kiovalaisen Under Wonder -ravintolan terassilla. Sisarukset tilaavat pastaa ja Sofia haluaa pitsaa.
Sofialla on uusi Barbie-nukke, jolle hän on antanut nimeksi Arina. Se on myös hänen parhaan ystävänsä nimi. Arina oli odottamassa Sofiaa kukkakimpun kanssa, kun tämä palasi Anna-äitinsä kanssa kotiin oltuaan lähes viisi kuukautta sotaa paossa Suomessa.
Annan silmät kyyneltyvät, kun hän kertoo, mitä kaikkea paluu Kiovaan hänelle merkitsee.
Iryna jatkaa matkapuhelimien myyntiä ja huoltoa omassa yrityksessään. Vuoden alussa hän aloittaa englannin kielen opinnot. © Miska Puumala
Uusi arki soljui Suomessa – Ikävä kotiin ei hellittänyt
Irynan pakomatka Ukrainasta alkoi Venäjän aloittaman sodan toisena päivänä, 25. helmikuuta. Suomalaiset ystävät auttoivat, ja hän sai asunnon Lahdesta. Suomi oli tuttu, sillä hän oli viettänyt maassa aikaa aiemmin silloisen miesystävänsä kanssa.
Irynan huoli Kiovaan jääneistä läheisistä oli valtava. Äiti Elena Bilogur sekä Anna-sisar ja Sofia olivat hakeutuneet pommituksia pakoon ensin paikallisen koulun kellarissa olevaan väestönsuojaan, ja kun se ei tarjonnut riittävää turvaa, matkustaneet tuttavaperheen luokse Truskavetsin kaupunkiin Länsi-Ukrainaan.
Sitten Venäjä alkoi tehdä raketti-iskuja länteenkin.
Elena, Anna ja Sofia päättivät seurata Irynan esimerkkiä. He tulivat Suomeen maaliskuussa. Kolmikko sai kalustetun asunnon Orimattilasta. Elena ja Anna pääsivät töihin Tokmannille, ja Sofialle järjestyi päiväkotipaikka.
Vielä Suomessa Sofia ryntäsi kauhuissaan äitinsä syliin aina yllättävän ja kovan äänen kuullessaan. Vähitellen sodan synnyttämät pelot alkoivat unohtua.
Elena Bilogur (vas.), Sofia, Anna Zolotuhina ja Iryna Marynchenko keväällä Orimattilassa rankan pakomatkan jälkeen. © Pirjo Kemppinen
Sofia riemuitsi pyörästä, jolla pääsi huristelemaan. © Samuli Svanberg
Elämä soljui tavallaan, mutta Elenaa ja Annaa kalvoi ikävä sekä huoli Kiovaan jääneistä läheisistä.
Ensin Ukrainaan päätti palata Iryna.
”Elämä Suomessa oli hyvin monimutkaista, sillä byrokratiaa on valtavasti ja kaikenlaisia papereita tarvitaan pinoittain. Ukrainassa pärjää koko elämän ajan muutamalla asiakirjalla, syntymätodistuksella ja passilla. Kaikki asiat hoituvat kännykkäsovellusten kautta, joilla voi esimerkiksi hankkia tarvitsemansa asiakirjat, hakea lainaa tai tilata pankkikortin”, Iryna sanoo.
Hän kertoo odottaneensa Suomessa pankkikorttia puolitoista kuukautta.
”Suomalaiset ovat ihania, mutta viranomaisten kanssa asioiden hoitaminen ei todellakaan ollut helppoa.”
Iryna matkasi Varsovan kautta Ukrainaan kesäkuun lopussa. Pari viikkoa hän vietti ystävien luona Lvivin kaupungissa ja asettui sen jälkeen kotiin Kiovaan.
”Moraalisesti kotiinpaluu tuntuu oikealta”
Vajaa kuukausi myöhemmin Kiovaan palasivat myös Elena, Anna ja Sofia. Kotiinpaluu tuntui oleellisesti realistisemmalta, sillä tilanne Kiovassa oli aiempaa rauhallisempi.
”Meillä oli kaikki hyvin Suomessa mutta ikävöimme puolisoitamme, kaikkia läheisiä ja kotia valtavasti”, Anna sanoo.
Kun lähdön hetki koitti 20. heinäkuuta Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Sofian oli vaikea keskittyä kermavaahdon päällystämään leivokseen.
”Hän odotti pääsevänsä suukottamaan isää ja leikkimään tämän kanssa”, Anna kertoi.
Sofia muisti sodan ja pahat miehet, joita isä jäi häätämään. Aika oli ehtinyt kuitenkin hälventämään pelot. Elena ja Anna sen sijaan olivat lentoasemalla vähäsanaisia ja jännittyneitä.
”Olemme kiitollisia kaikille, jotka ovat meitä auttaneet. Suomi on hieno maa ja kaikki kohtaamamme suomalaiset ihania. Toivon, että voimme vielä joskus vierailla Suomessa, mutta hyvin erilaisessa tilanteessa”, Anna sanoo.
Kiovasta saadut tiedot olivat kertoneen tilanteen olevan vakaa, mutta siitä huolimatta he tunsivat olevansa matkalla kohti tuntematonta.
”Emme tiedä, mitä tapahtuu. Ehkä meidän on pakko tulla takaisin mutta rukoilemme, että kaikki sujuu hyvin. Pidän Suomesta, mutta Ukraina on kotini. Pelkään, mutta moraalisesti kotiinpaluu tuntuu oikealta”, Anna sanoitti tunteitaan.
Paluu Kiovaan odotti. Heinäkuun 20. päivänä Anna, Elena ja Sofia lähtivät kotimatkalle Helsinki-Vantaan lentokentältä. © Vessi Hämäläinen
”Oli parasta – vain olla kotona”
Kotiinpaluu oli raskas matka. Lento Helsingistä Varsovaan oli myöhässä, eivätkä he sen vuoksi ehtineet linja-autoon, johon puolisot olivat hankkineet heille liput. Uudet he saivat ostettua iltayhdeksältä lähtevään bussiin.
Puolan ja Ukrainan rajalla ylipääsyä oli jonotettava yön tunteina kahdesta aamukuuteen.
”Sofia oli urhea, pieni tyttö koko matkan.”
Perillä Kiovassa he olivat seuraavana iltana viideltä.
”Puolisoni oli odottanut meitä asemalla jo tunteja. Näimme toisemme ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen.”
Kun Anna ylitti Ukrainan rajan, hän itki onnesta. Vielä enemmän hän liikuttui avatessaan kotioven.
”Se oli parasta. Vain olla kotona.”
Seuraavat kymmenen päivää perhe oli erottamaton.
”Mieheni otti töistä kymmenen päivää vapaata ollakseen kanssamme. Sofia takertui häneen kuin iilimato päiviksi. Kävimme rannalla, puistoissa, eläintarhassa, kaikissa meille rakkaissa paikoissa.”
Onnellisissakaan hetkissä sodan todellisuus ei kuitenkaan unohdu kokonaan.
© Miska Puumala
Iryna ja Anna toivovat tilanteen Kiovassa jatkuvan rauhallisena. ”Suunnittelemme jatkavamme kodin remonttia, joka pysähtyi sodan vuoksi”, Anna kertoo. © Miska Puumala
Kiovan muuttunut ilmapiiri
Kiovassa ulkonaliikkumiskielto alkaa kello 23. Mitä lähempänä määräaika on, sitä kalliimmiksi muuttuvat taksikyydit.
Sotilaat tarkistavat kaupunkiin saapuvien ja lähtijöiden henkilöllisyyksiä tarkistuspisteillä. Kaupungin kaduille asetellaan tankkiesteitä ja hiekkasäkkejä.
Keskustan liikenne jumiutuu paikoin, koska useiden hallintorakennusten läheisyydessä katuja on suljettu tai muutettu yksisuuntaisiksi. Venäläiset epäonnistuivat Kiovan valtausyrityksessä keväällä, mutta uusi yritys on mahdollinen ja siihen varaudutaan.
Silti tuokion ajan, vaikka lounaalla kiovalaisen ravintolan terassilla, voi kuvitella ettei sotaa olekaan.
”Suomesta käsin tilanne vaikutti vaarallisemmalta kuin miltä se tuntuu täällä. Ilmapiiri Kiovassa on erilainen kuin se oli sodan alussa. Silloin kaikki paikat olivat kiinni ja liikkuminen vaarallista.”, Anna sanoo.
Enää ilmahälytykset, joista tiedon Anna saa kännykkäsovellukseen, eivät hätkähdytä.
”Ehkä olen vain tottunut niihin. Kun sireeni soi, vedän verhot eteen. Ja sitten rukoilemme.”
Sofia odottaa tanssituntien alkua. Iltaisin kotona hän kaivaa tanssimekkonsa ja -kenkänsä, asettuu peilin eteen ja harjoittelee. © Miska Puumala
Sofia palaa rakastamilleen tanssitunneille syyskuun alussa. Ne järjestetään kellarikerroksessa olevassa tilassa, joka suojataan myös hiekkasäkein. Päiväkotiin Anna ei uskalla Sofiaa viedä, vaikka se avattaisiinkin lähitulevaisuudessa, eikä Anna sen vuoksi toistaiseksi palaa töihin.
”Venäläiset pommittavat päiväkoteja ja kouluja.”
Anna luottaa tulevaisuuteen.
”En usko, että venäläiset pääsevät Kiovaan. Raketti-iskujen vaara on silti todellinen, sillä taivas ei ole suojattu.”
Joten tyynenkin mielen pohjalla on pelko.
”Ei se poistu kokonaan. Pelkään, että sittenkin jotain pahaa tapahtuu.”
© Miska Puumala
”Tuskin maltan odottaa voiton päivää”
Peloista huolimatta kotiinpaluu tekee Annan onnelliseksi.
”Täällä tunnen olevani omalla maaperällä. Voin elää tavalla, johon olen elämäni ajan tottunut. En aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeä Kiova minulle on.”
Sota on muuttanut elämänarvoja.
”Ennen tein vain töitä ja mietin koko ajan, mitä ostaisin ja minne menisin. Nyt en halua muuta kuin viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. Arvostan hiljaisuutta ja sitä, että voin juoda aamulla rauhassa kupillisen kahvia. On aikoja, jolloin sekään ei ollut mahdollista.”
Anna tuntee vanhentuneensa lyhyessä ajassa paljon.
”Tuskin maltan odottaa voiton päivää. Sen jälkeen emme enää koskaan kuule sireenien ääniä emmekä näe raketteja ja räjähdyksiä.”
© Miska Puumala