Sota erotti rakastavaiset: ”Jäähyväisten hetkellä ei ollut sanoja” - Iryna käveli Kiovan juna-asemalle, Vladimir ilmoittautui asepalvelukseen
Iryna Marychenko pakeni Ukrainasta sotaa Lahteen ystävänsä avulla. Sodan toisena päivänä hän joutui Kiovassa hyvästelemään rakkaansa, joka ilmoittautui asepalvelukseen.
Venäjän hyökäyttyä Ukrainaan, Iryna halusi viettää vielä yhden yön rakkaansa rinnalla. Sitten koitti eron aika.
Jäähyväiset olivat sanattomat. Ukrainalaiset Iryna Marynchenko, 23, ja Vladimir Protsenko, 28, katselivat toisiaan, halasivat ja kääntyivät eri suuntiin.
”Sillä hetkellä ei ollut sanoja.”
Iryna käveli Kiovan juna-asemalle. Vladimir ilmoittautui asepalvelukseen.
Oli perjantai 25. helmikuuta. Seuraavana keskiviikkona Iryna istuu lahtelaisen kerrostaloasunnon keittiöpöydän ääressä. Hän yrittää kertoa, mitä kaikkea vajaan viikon aikana oli tapahtunut. Se on vaikeaa, koska kaikki tuntuu edelleen uskomattomalta.
Kun tulevaisuus viedään
Pankkiautomaatin kylkeen oli kirjoitettu viesti Venäjän presidentti Vladimir Putinille. Siinä hänet toivotettiin sinne, minne aurinko ei paista. Irynan mielestä mielenilmaus kuvaa myös sitä, mikä hänen kotimaassaan on parasta.
”Ukraina on vapaa maa, missä voi ilmaista mielipiteensä. Volodymyr Zelenskyi on maailman paras presidentti, joka on rakentanut maastamme aiempaa vahvemman ja yhtenäisemmän”, Iryna sanoo.
Ukrainalaisia hän kutsuu yritteliäiksi. Sellainen Irynakin nuoresta iästään huolimatta on.
Ensimmäiset tienestinsä Iryna hankki valokuvaamisella jo 12-vuotiaana. Viisi vuotta sitten hän perusti matkapuhelimia myyvän ja huoltavan yrityksen. Se tuotti mukavasti ja hänen oli määrä ostaa unelmiensa koti Kiovan keskustasta maaliskuussa.
Yhteinen tulevaisuus Vladimirin kanssa yli kahden vuoden seurustelun jälkeen välkehti valoisana ja onnellisena.
Kunnes.
Iryna ja Vladimir eivät uskoneet, että Venäjä koskaan hyökkäisi Ukrainaan. Nuoren parin elämä muuttui peruuttamattomasti. © Tommi Mattila
Ensin ei tunne mitään
Poliittinen tilanne Ukrainan ja Venäjän välillä alkoi näyttää uhkaavalta viime vuoden lopulla.
”Äiti varoitti minua joulukuussa, että sota alkaa, mutta ei todellisuudessa uskonut siihen itsekään.”
Ei uskonut Irynakaan.
Keskiviikkona 23. helmikuuta hän kuvitteli viettävänsä viimeistä yhteistä iltaa Vladimirin kanssa vähään aikaan, koska miehen oli määrä lähteä työmatkalle Saksaan seuraavana päivänä. Aamulla kummankin elämä kuitenkin muuttui peruuttamattomasti.
Oli tapahtunut se, mihin he eivät uskoneet. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.
”Luulin sen olevan unta. Sitä oli lähes mahdoton uskoa.”
Vladimir käski Irynaa pakkaamaan mukaan vaatteita ja lähtemään maasta. Iryna halusi kuitenkin viettää vielä yhden yön rakkaansa vierellä.
”Valvoimme koko yön. Makasimme vierekkäin, kuuntelimme pommitusten ja sireenien ääniä. Mietimme, että mitä ihmettä tapahtuu. Olin sokissa. Aivan kuin silloin, kun loukkaantuu pahasti, ei ensin tunne mitään. Mielessä oli vain valtavasti kysymyksiä: mitä, miksi, mitä seuraavaksi ja onko tämä oikeasti totta.”
Perjantaiaamuna Irina pakkasi kaksi matkalaukkuaan ja valmistautui lähtöön. Äiti, joka oli joitain kuukausia aiemmin hankkinut passin päästäkseen tarpeen tullen pois maasta, päätti lopulta jäädä Kiovaan. Sinne jäivät myös Irynan sisko puolisonsa ja pienen lapsensa kanssa.
Iryna oli käyttänyt edellisenä päivänä lemmikkinsä –kissan ja kaksi kania– rokotettavana. Hän halusi ottaa ne mukaansa minne ikinä päätyisikään. Hän hymähtää kertoessaan Kiovasta Puolaan suuntautuneesta junamatkasta. Lemmikit olisivat menehtyneet kaaoksen keskellä, missä ihmistenkin selviytyminen oli täpärää.
Pakko päästä sotaa pakoon
Liikkuminen pommitusten kohteena olevassa Kiovassa oli pelottavaa, mutta kodin seinät eivät tarjonneet turvaa.
”Siinä tilanteessa oli vain pakko päästä pakoon. Aivot pelkäsivät, mutta jalat kävelivät eteenpäin.”
Rautatieasema oli täynnä paniikin vallassa olevia ihmisiä, joista jokainen yritti varmistaa oman paikkansa sodan jaloista vievässä junassa.
”Poliisin läsnäolo rauhoitti tilannetta vähän, mutta he joutuivat silti ampumaan varoituslaukauksia ilmaan. Ihmiset pakenivat henkensä edestä ja siinä tilanteessa ei ollut kohteliaisuudelle sijaa.”
Matka Kiovasta vajaan sadan kilometrin päässä Puolan rajasta olevaan Lvivin kaupunkiin kesti kaikkiaan 20 tuntia. Istumapaikkoja oli vain osalle matkustajista. Loput ahtautuivat käytäville.
”Siellä oli kaksi raskaana olevaa naista, jotka voivat huonosti. Toinen heistä joutui seisomaan koko matkan. Yritin turhaan saada jonkun tarjoamaan hänelle istumapaikkaa tai antamaan tietä vessaan pyrkivälle lapselle. Huusin niin, että äänikin katosi välillä.”
Iryna ei ollut ainoa, joka korotti ääntään. Tappeluita syntyi herkästi epävarmuudessa ja vaikeissa oloissa.
Vaunuissa oli tukahduttavan tunkkainen ilma. Ihmiset hikoilivat ahtaudessa ja talvivaatteissaan. Nukkuminen oli mahdotonta ja nälkä kurni.
”Minullakaan ei ollut juotavaa ja vain yksi omena syötävänä.”
Lopulta pakolaiset pääsivät Lvivistä Medykan raja-aseman kautta Przemyślin kaupunkiin Puolaan. Siellä vastassa olleet avustustyöntekijät jakoivat vettä, ruokaa, lääkkeitä ja lämpimiä vaatteita tarvitsijoille. Heille järjestettiin myös linja-autokyyti ja majapaikka Krakovaan.
Iryna oli lähtenyt kotoaan perjantaiaamuna. Krakovaan hän saapui yli kaksi vuorokautta sen jälkeen, myöhään sunnuntai-iltana. Silloin hän ei vielä tiennyt, missä pakomatka päättyisi.
Suomi oli paras vaihtoehto
Matkaan lähtiessään Iryna ei ajatellut kuinka kauan tulisi olemaan poissa. Koti jäi sellaisenaan. Äiti lupasi hoitaa kissaa ja kaneja.
Alustava suunnitelma, jos sitä edes sellaiseksi voi kutsua, oli matkustaa Euroopassa asuvien kavereiden luokse, todennäköisesti Portugaliin tai Saksaan. Sitten kauneus- ja tatuointistudioita pyörittävä yrittäjä Ringa Niemi esitti hänelle kutsun Suomeen.
Maa ei ollut vieras, sillä Iryna oli ollut kolme kertaa Vladimirin mukana tämän tehdessä työtä artistina Ringan yrityksessä.
Suomi alkoikin tuntua parhaalta vaihtoehdolta.
”Tiesin Ringan ystävälliseksi ja saavani häneltä apua tarvittaessa. Tiedostin myös, että Keski-Euroopassa pakolaistulva olisi suurempi ja tilanne ehkä vaikeampi kuin Suomessa.”
Sodan syttyessä suuri osa kiovalaisista halusi nostaa rahansa pankeista. Pankkiautomaateilla oli päättymättömät jonot ja useimmista käteinen loppui nopeasti. Iryna oli tehnyt usein kauppaa dollareilla, mutta lähdön hetkellä suuri osa hänen käteisestään oli Ukrainan hryvnioita. Sota romahdutti niiden arvon.
Ringa tarjosi Irynalle lentolipun lisäksi asunnon.
Iryna lensi keskiviikkona 2. maaliskuuta Krakovasta Helsinkiin ja jatkoi junalla Lahteen. Ringa oli vastassa asemalla ja vei hänet asuntoon, joka toistaiseksi on Irynan koti.
Lahdessa asuva Ringa Niemi auttoi Irynan Suomeen. © Tommi Mattila
Tärkeät viestit
Kun Iryna hyvästeli Vladimirin, hän sai seuralaisekseen pelon.
”Vladimir on aina sanonut, että jos jotain tapahtuu, hän haluaa puolustaa maataan. Ymmärrän ja kunnioitan hänen valintaansa enkä halua kuormittaa häntä omilla peloillani.”
Toistaiseksi he ovat voineet vaihtaa tekstiviestejä päivittäin. Korvaamattomia ovat myös äidiltä ja ystäviltä tulevat viestit, videot ja kuvat. Tieto siitä, että läheiset ovat hengissä, auttaa hetkestä toiseen.
Tulevaisuutta on mahdotonta suunnitella.
”On vieläkin ylivoimaista käsittää täysin, mitä kaikkea on tapahtunut. On vaikea mennä yksin nukkumaan, kun on tottunut olemaan toisen vieressä.”
Ainakin Iryna jatkaa englannin kielen opintojaan. Se auttanee rakentamaan uutta elämää.
”Haluan tehdä jotain työtä mahdollisimman pian, jotta voin maksaa omat kuluni eikä kenenkään tarvitse minua elättää.”
Palaako Iryna Ukrainaan? Se tuntuu jopa liian kipeältä aiheelta miettiä.
Irina laskee lasiin vettä lahtelaisasunnon keittiössä.
”Yksi parhaista asioista Suomessa on erinomainen vesijohtovesi.”
On armollista keskittyä edes hetkeksi pieniinkin asioihin, jotka elämässä ovat hyvin.
Puolassa Medykan rajakylässä läheiset hyvästelevät sotaan lähtijöitä. Ukrainaa puolustavia vastaan rajalla tulee pakenevien siviilien virta. © Veli-Matti Meriko