”Rakas, oma armaani...” - Pirkko Mannola liikuttuu isänsä kirjeistä, joita nuori sotilas oli kirjoittanut ”sieltä jostakin” talvisodan taisteluista

Pirkko Mannola sai haltuunsa isänsä kirjeet isänsä kirjeet, joita nuori sotilas oli kirjoittanut talvisodan taistelujen keskeltä perheelleen. Kirjeiden lukeminen liikutti. Katso myös tunteikas video, jossa Pirkko palaa sodan varjostamaan lapsuusaikaansa.

Pirkko Mannola herkistyi lukiessaan isänsä kotiin lähettämiä kirjeitä talvisodan taistelujen keskeltä.

Pirkko Mannola sai haltuunsa isänsä kirjeet isänsä kirjeet, joita nuori sotilas oli kirjoittanut talvisodan taistelujen keskeltä perheelleen. Kirjeiden lukeminen liikutti. Katso myös tunteikas video, jossa Pirkko palaa sodan varjostamaan lapsuusaikaansa.
Teksti: Teksti: Pirjo Kemppinen - Kuvat, video: Tommi Tuomi
Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kaipaus yllätti vuosikymmenten jälkeen. Kun laulaja ja näyttelijä Pirkko Mannola, 83, luki ensi kerran isänsä Pentti Mannolan sodassa kirjoittamia kirjeitä, hän häkeltyi omien tunteiden väkevyydestä.

”Tuli valtava ikävä. Isä rakasti minua pohjattomasti”, Pirkko sanoo.

Vaimolle, Pirkon äidille osoitetut kirjeet olivat piilossa sahanpurujen seassa sodanaikaisen kodin vintillä Valkeakoskella. Kun ne muutama vuosi sitten löydettiin, sai Pirkko niiden mukana häivähdyksen miehestä, joka isä oli ennen haavoittumistaan.

Kirjeet kertovat sodan arjesta mutta myös rakkaudesta, ikävästä ja uskosta kohtaloon. Toivostakin.

Isän kirjeet sodasta eivät kerro pelosta, vaan huolesta rakkaiden puolesta

Kirje on päivätty 25. helmikuuta 1940, jolloin talvisotaa oli käyty lähes kolme kuukautta:

”Rakas, oma armaani!

Hyökkäys on täydessä käynnissä. Omat joukot ovat edenneet noin 50 metrin päähän ryssien korsuista. Kranaatit laulavat, omat kuitenkin äänekkäämmin kuin ryssien.

Silloin tällöin haupitsin jysäys tai kenttäkanuunan kumea kolaus sekä taukoamaton, pistävä kiväärituli. Välillä konekiväärien rauhallista papatusta ja pikakiväärien vähän hermostuneempaa. Lentokoneet surisevat yllämme ja antavat välillä nopeita kk-suihkeita.

Siinä suomalaisen sotapojan musiikki, johon korvat ovat jo menneinä kuukausina tottuneet.”

Tulikasteensa Pentti Mannola oli saanut joulupäivänä jouduttuaan ”etummaisille linjoille”. Lähes vuorokauden ajan heitä oli tulitettu kranaatein sekä kone- ja pikakiväärein. Vielä kukaan joukkueesta ei ollut kaatunut.

Tulitusta pahempana Pentti koki asemissa pysymisen, tai niin hän vaimolleen kertoi.

Taistelujen tuoksinassa rakkaiden luokse kiitäneet ajatukset tallentuivat kirjeisiin rauhallisina hetkinä:

”Oletteko saaneet olla siellä rauhassa?

Tampereellahan oli tänään ilmahälytys. Ei sentään kuulemma niitä Molotoffin ”rauhansanomia” ole sinne putoillut.

Tärkeintä on sentään, että te säilytte. Me emme täällä kuolemaamme ja kohtaloamme pelkää, mutta sukumme on kestettävä ja jatkettava isien perintöä.”

Yli 80 vuotta on kulunut näistä taistelun hetkistä. Sanojen viesti on noussut jälleen ajankohtaiseksi.

”Kun olet sodassa, mikään ei ole varmaa. Tahto on silti vahva. Kuten aikanaan suomalaiset, ovat ukrainalaisetkin nyt valmiita viimeiseen saakka puolustamaan rakkaimpiaan”, Pirkko miettii.

Pirkko Mannolan vanhempien hääkuva

”Sota on suurten aatteiden ja pienten arkipäiväisyyksien kaaos”

Talvisodan syttyessä Pentti Mannola oli 32-vuotias. Hän oli hoitanut Valkeakoskella kolmea virkaa: toiminut sosiaalipäällikkönä, voimistelun opettajana ja ammattikoulun yleisopettajana.

”Istun nyt upseerien ja toimistolaisten huoneessa kirjoittamassa kynttilän valossa. Pojat koristavat juuri pientä joulukuustamme. Siinä riippuu jo kiväärinpatruunoita, pari omenaa, yksi karamelli, pieni nukke, leijona olkapäästäni ja lisää tuo jokainen aina jotain.

Kynttilöitä emme pane kuin yhden huippuun, sillä kuusi on niin pieni. Joulupuuroa saimme juuri ja poronlihaa ja juustoa on meillä vaikka kuinka paljon.

Löysimme myös puolukkatynnörin ja pojilla on repuissaan kaikenlaista, vieläpä eräällä pullo konjakkia ja eräällä 96 %:sta. Otin juuri ryypyn: voiton malja!

Nyt tuli kuuseen porsas. Siis on meillä sangen mukava joulu.”

Mannolan perhe asui ammattikoulun yläkerrassa Lotilan kartanomiljöössä, missä maatilan eläinten, viljelysten ja puutarhojen ansiosta ei kärsitty sota-aikanakaan puutetta.

Maatilan satoa Pirkon äiti lähetti myös rintamalle, mitä isä toppuutteli, koska pelkäsi perheen muonatilanteen vaikeutuvan. Hänen mukaansa sotilailla oli tarjolla riittävästi ruokaa, vaikka epäsäännöllisin väliajoin.

”Kiitos sinulle myös yskänlääkkeestä ja kaikesta muuta hyvästä mitä paketissa oli ja kaikkein suurin kiitos siitä rakkaudesta, jota tunnen lähetyksesi mukana osakseni tulevan.”

Yhteen kirjeistä Pentti oli piirtänyt kuvan kenttäkäymälästä, jota toimitti kahden puun väliin hakattu salko. 36 asteen pakkasessa kohmeisin sormin varustuksen riisuminen ja takaisin pukeminen saattoi viedä tunninkin, hän kuvasi kirjeessään.

”Kaikenlaista minä sinulle kirjoitan, mutta älä loukkaannu: sota on suurten aatteiden ja pienten arkipäiväisyyksien kaaos.”

Pirkko Mannolan isä Pentti

”Suutele lapsia puolestani”

Pirkko ei ollut vielä vuottakaan, kun talvisota oli alkanut 30. marraskuuta 1939 ja isä oli lähtenyt puolustamaan maataan. Jokaisessa kirjeessään Pentti Mannola ilmaisi vuolaasti lapsiaan ja erityisesti vaimoaan kohtaan tuntemaansa rakkautta.

”Oma rakas, pikku-Kikkani: tällaisena hetkenä oikein vasta huomaa, kuinka paljon sinua rakastan ja kaipaan, sinua ja niitä suloisia rakkaitamme, jotka olet minulle antanut.

Suokoon Jumala, rukoile sinä myös sitä, että saan teidät vielä nähdä, teidät syliini sulkea ja edelleen jatkaa työtäni rauhassa hyväksenne!

”Sinä ajattelet minua varmasti kovasti juuri tänä iltana, tunnen sen aivan luissani ja ytimissäni. Istuin juuri uutisia kuulemassa eräässä kahvilassa, mutta minun oli riennettävä tänne sinun pariisi, sinun kanssasi keskustelemaan.

Istun tässä kirjoituspöydän ääressä ja katselen teitä kaikkia ja kesää. Pieni pyöreä Pirkko istuu sinun sylissäsi hiekkarannan penkillä. Hän on aivan sen näköinen kuin haluaisi sanoa isilleen jotain.

Aurinko paistaa kovasti, koska nakupelle Tomi niin kovasti siristelee silmiään pikkusiskoaan katsellessaan. Ja sinä itse: tällaisia minulla on (ajattelet), ei niitä kaikilla olekaan. Vieressäsi istuu Kisu-täti ylpeänä suvustaan, sen nuorimmista.”

Pirkko Mannolan perhe

”Kaipuuni ja ikäväni on niin suuri, etten voi sitä sanoin kuvailla. Sinä sen tiedät ja tunnet.”

Pirkon yksivuotissyntymäpäivänä 27. joulukuuta 1939 hän lähetti onnitteluna ”tuhannen tuhatta tuhatta” suudelmaa.

Kolme vuotta vanhempi isoveli Tomi sai erään kirjeen lopussa omat terveisensä tikkukirjaimin kirjoitettuna.

”Pian ne hälytykset kai loppuvat, kun suomen miehet ajavat ryssät pakoon. Sitten tulee isisi kotiin. voi siis hyvin ja muista, että olet ainoa mies talossa.”

Toivo sodan jälkeisestä elämästä auttoi kestämään

Pentti Mannolan kirjeissä eli toivo ja usko voittoon.

”Kyllä kai tämä sota pian loppuu, koska ryssä niin kovasti juoksee pakoon. Uutisia en ole paljon muilta rintamilta kuullut, sen verran tiedän sentään, että kaikkialla ovat asiat hyvin.

Toivossa siis eletään ja toivotaan kotiin pääsyä.”

Sodan uhreihin hän viittasi kirjeissään vain kerran.

”Toivottavasti ei sankarien veri turhaan vuoda.”

Ehkä hän halusi näin säästää vaimoaan sodan kauheuksilta ja kurjuudelta.

”Ei ole ajat niin kuin oli ennen, mutta toivo on sentään vielä jäljellä ja se lupaa aikoja entistä ihanampia, sillä nyt kun sielu on kärsimysten kiirastulessa kirkastunut, se lupaa entistä suuremman onnen.

Vielä me saamme entistä täydellisemmässä rakkaudessa toisemme omistaa! Sen toivossa tahdon elää, sen toivossa velvollisuuteni täyttää.

Hyvää yötä rakas! Tule uniini tänä tänä yönä. Suutele lapsia puolestani!
Sinua yksin aina rakastava Penttisi”

Luutnantti Pentti Mannola haavoittui kolmesti: kahdesti talvisodassa ja kolmannen kerran jatkosodassa heinäkuussa 1941. Siitä toivuttuaan hän palveli sodan loppuun kotirintamalla.

Mielen haavoittuminen jäi hoitamatta

Pirkko Mannola oli 2,5-vuotias, kun isä vakavasti haavoittuneena palasi rintamalta. Ennen kotiin paluuta isä oli pitkään sairaalassa ja Pikonlinnan kuntoutuslaitoksessa Tampereella.

Vaikka isä kirjeissään kertoi tunteistaan avoimesti, hän ei koskaan puhunut kotona sodasta tai kokemuksistaan rintamalla. Niistä kertoivat ainoastaan arvet isän vartalossa.

”Ne jäivät lapsen mieleen kauhistuttavina”, Pirkko sanoo.

Isä haavoittui talvisodassa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla luoti kynti päänahkaa pitkin, mutta runsaasta verenvuodosta huolimatta se ei aiheuttanut vakavaa vammaa. Toisesta kerrasta jäi pitkä arpi oikeanpuoleisen lapaluun päälle. Jatkosodassa isä ehti taistella vain vajaan kuukauden, kun granaatinsirpale lävisti lantion.

Sodan aiheuttamat syvimmät arvet olivat näkymättömiä.

”Äiti kertoi, että isä oli menettänyt hermonsa sodassa. Palattuaan kotiin hän oli huutanut yötolkulla. Se oli varmasti tyypillistä monelle sotilaalle. Siihen aikaan ei hoidettu mielen haavoittumista.”

Kirjeissä liikuttaa rakkaus, jota isä vuodattaa vaimolleen.

”Isä oli varmasti hyvin tunteikas ja koki voimakkaasti kaikki asiat. Tajusikohan äiti koskaan, kuinka paljon isä häntä rakasti?”

Pentti Mannola kuoli aivosyöpään vuonna 1957 vain 49-vuotiaana, vuotta ennen kuin Pirkko kruunattiin Miss Suomeksi.

”On sääli, että hän kuoli niin nuorena”, Pirkko sanoo.

Hän uskoo, että sodalla oli osuutensa sairastumiseen.

”Äiti sanoi, että isä menetti terveytensä sodassa. Siellä hänelle puhkesi astmakin.”

Isän kirjeet löytyivät Pirkon lapsuudenkodin vintiltä sahanpurujen seasta. Mysteeri on, kuka, miksi ja milloin ne sinne piilotti.

”Kirjeistä selviää, että isä halusi säilyttää äidin hänelle kirjoittamat kirjeet ja lähetti ne kotiin rintamalta. Myös ne olisi ihana löytää.”

Pirkko Mannolan isän kirjeet sodasta sieltä jostakin.

© Tommi Tuomi

Lue myös: Vaietut venäläisjuuret – Pirkko Mannola ei tunne isoisänsä Alexanderin suvun tarinaa: ”Se osa sukuhistoriasta pyyhittiin pois”

X