Talvireportaasi Karhunkierrokselta: Patikointi Kuusamon jylhässä luonnossa tyynnyttää ja palkitsee mielen – ”Parasta on valkoisuus ja hiljaisuus”
Jylhän maiseman keskellä mieli lepää. Pohdimme metsän taikaa pienellä Karhunkierroksella Kuusamon kauneimmissa talvimaisemissa.
Minna Koramo ihailee luontoa Harrisuvannon sillalla. Metsässä käynti tuo hänelle hyvää oloa. © Tommi Tuomi
Lumiset kuuset ympäröivät mustana virtaavaa koskea. Vesi kuohuu vaahtopäinä, mutta metsässä puut seisovat järkähtämättä, tuulenvirekään ei saa niitä hievahtamaan. Luonto on samaan aikaan pysähtynyt ja voimakkaasti elossa. Näky on suorastaan epätodellisen kaunis. Miten jylhä luonto voikaan olla!
Ei ihme, että tänne tulee vuosittain yli 100 000 patikoijaa. Pieni Karhunkierros on Suomen suosituin yksittäinen vaellusreitti.
Tänään helmikuisena tiistaina ei ole kuitenkaan ruuhkaa. Ennen aamukymmentä Oulangan kansallispuiston Juuman parkkipaikalla on muutama auto. Pakkasta on 17 astetta ja taivas väreilee pastellin väreissä, yksinäisiä lumihiutaleita leijailee maata kohti.
Niskakosken riippusillan kohina tuo levollisen mielen
Lähdimme selvittämään, mikä saa suomalaiset metsään vuodenajasta riippumatta. Oppaina meillä on Metsähallituksen väkeä, asiakaspalvelupäällikkö Airi Kallunki ja viestintävastaava Minna Koramo. Heille Karhunkierros on tuttu vuosikymmenien ajalta.
Airi muistaa, että vielä 1980-luvulla turistit kuljetettiin Ala-Juumajärven poikki veneellä. Nykyään reitti kulkee metsän läpi Niskakosken riippusillalle, ja sinne mekin lähdemme.
Edessä on heti nousu, eivätkä ne lopu. 12 kilometrin pituinen Pieni Karhunkierros ei sovi polvivaivaiselle.
Metsässä on äänetöntä. Tuntuu kuin puutkin olisivat talviunilla. Männyn oksilla roikkuva naava on jäätynyt paikoilleen.
Sitten alkaa kuulua kosken pauhua, joka voimistuu askel askeleelta. Niskakosken riippusillalla kohinaa voisi kuunnella loputtomiin. Tasainen ääni tuo levollisen olon.
Koskikara sukeltelee hyisessä Kitkajoen vedessä pelottomasti, antautuu virran vietäväksi ja ponnahtaa pinnalle ennen kuin lentää taas jään päälle. Se etsii syötävää. Lintu jatkaa arkeaan pakkasesta välittämättä.
Koskikarat viihtyvät Kitjoessa ja Oulankajoessa. “Niitä saattaa talvehtia kymmenittäin Kiveskoskella. Täällä on myös paljon kuukkeleita, etenkin taukopaikoilla”, Minna kertoo. © Tommi Tuomi
Metsässä mieliala kohenee ja stressi lieventyy
Tutkija, ympäristöpsykologian tohtori Tytti Pasanen kertoo, että metsässä liikkumisen koetaan lieventävän stressiä. Metsään mennään myös kuntoilusyistä.
”Ne, jotka ovat stressaantuneita, kokevat hyötyneensä luontokäynneistä eniten. Metsässä koemme olevamme luonnossa, kaupunkipuistot eivät tunnu luonnolta suomalaisille. Samat syyt pätevät talvellakin.”
Tutkimusten mukaan jopa kymmenen minuutin piipahdus metsässä nostaa mielialaa ja laskee stressitasoa.
Myös Aatu Hamunen ja Markus Varonen ovat halunneet rauhoittaa mieltä ja lähteneet samoamaan Oulangan metsiin. Joensuulaiskaksikko on Karhunkierroksella ensimmäistä kertaa. Kesäinen pohjoisen luonto on tuttu, mutta he eivät ole vaeltaneet täälläpäin talvisin.
”Talvessa viehättää rauha, sellainen rauhoittuminen, mieliala kohentuu ja samalla näkee uusia paikkoja. Pohjois-Karjala alkaa olla niin koluttu”, Aatu kertoo.
Miehillä on mukana makkaraa, suklaata, limsaa ja vettä sekä kamerat, sillä he aikovat taltioida Karhunkierroksen maisemia myös digitaalisiin muistoihin.
Porvoolaiset Thomas Hansson, Mia Borg ja Johanna Backman halusivat nähdä Oulangan luonnon talvella. ”Olemme täällä hiihtolomalla perheidemme kanssa ja mieheni on Rukalla viiden lapsen kanssa. Me saimme vähän rauhoittua täällä metsässä”, Johanna kertoo. © Tommi Tuomi
”Täällä näkyy koko Oulangan luonnon kirjo”
Aatu ja Markus jäävät sillalle kuuntelemaan Niskakosken pauhua, me jatkamme matkaa. Ei tarvitse kävellä montaa askelta, kun kohina on kadonnut. Lumi peittää kaikki äänet ja metsä on taas hiljainen, ei kuitenkaan autio.
Kolmen kävelijän seurue tulee vastaan. Porvoolaiset Johanna Backman, Mia Borg ja Thomas Hansson ovat tulleet ihmettelemään talvista Myllykoskea ja ovat jo paluumatkalla.
Myllykoski on Oulangan suosituimpia nähtävyyksiä. Toisinkin voisi olla. Oli nimittäin lähellä, että myllyn vieressä virtaava Kitkajoki ja toinen alueen joki, Oulankajoki, olisi valjastettu sähköntuotantoon 1950-luvulla. Koskisota päättyi lopulta onnellisesti, ja vuonna 1956 Oulangasta tuli kansallispuisto.
Pian suuri yleisö löysi Karhunkierroksen. Airi uskoo, että luonnon monipuolisuus on suosion syynä.
”Täällä näkyy koko Oulangan luonnon kirjo. On vanhaa metsää, ja joki kulkee koko ajan reitin varrella. Jylhiä koskia, soita, kallioseinämää, riippusiltoja, järviä. Oulanka on kuin tiivistelmä Suomesta. Täällä on myös hyviä taukopaikkoja ja reitin varrella voi yöpyä.”
Minna muistaa kävelleensä kansallispuistossa ensimmäisen kerran 3-vuotiaana. Hän on kotoisin kansallispuiston pohjoispuolelta ja kävi tuolloin keräämässä äidilleen kimpun kukkia. Kukat olivat rauhoitettuja neidonkenkiä, ja Minna sai vanhemmilta torut. Sittemmin kasvit ovat saaneet kasvaa rauhassa, mutta Minna käy joka kevät katsomassa neidonkenkiä tutuista paikoista.
Airi puolestaan on kotoisin Posiolta, mutta on kolunnut kansallispuiston jokaista mutkaa myöten. Hänen sanotaan tuntevan Oulangan parhaiten. Airi vastaa väitteeseen lämpimällä naurahduksella.
”Minulla on täällä omat helmet, joita en välttämättä kerro muille. Ne eivät ole ehkä niitä tyypillisimpiä. Karhunkierroksellakin on erämaisempia reittejä. Joka kerta löytyy jotain uutta. Kesäisin täältä voi bongata harvinaisia kasvilajeja, esimerkiksi tikankonttia, ja talvella hangessa näkyy eläinten jälkiä.”
Myllykoski (kuvassa) ja Jyrälä ovat suosituimpia kohteita Pienellä Karhunkierroksella. Oulangan kansallispuistossa kävi viime vuonna yli 265 000 kävijää. © Tommi Tuomi
Karhunkierros ja Myllykoski
Maasto jatkuu kumpuilevana. Nousun jälkeen lasku, sitten taas ylämäki. Aurinko pilkistää utuisasti korkeiden puiden takaa, kuin se ei vielä jaksaisi nousta.
1,5 kilometrin jälkeen olemme Karhunkierroksen kuvatuimmassa kohdassa, Myllykoskella. Mutta voi, satavuotias hirsirakennus on surullinen näky! Sen seinät on tuhrittu hiilellä täyteen nimiä ja vuosilukuja kuin ne olisivat vieraskirjan sivuja.
”Ihan käy sydämeen! Tämä on historiallisesti merkittävä rakennus, ja ihmiset piirtävät sen. Olemme joutuneet miettimään, pitäisikö uusien taukokatosten seinät maalata tervamaalilla mustaksi. Aiemmin seiniin kaiverrettiin puukolla, tämä hiilellä piirtely alkoi muutama vuosi sitten”, Minna huokaa.
Kävijämäärien kasvun haittapuolena on, että retkeilyetiketti ei ole kaikille tuttu. Vuonna 1926 rakennetun Myllykosken myllyn seinät on tuhrittu. © Tommi Tuomi
Vesihöyry nousee rakennuksen takaa. Myllykoski suorastaan ärjyy. Meteli on niin kova, että on huudettava, jos haluaa saada äänensä kuuluviin. Kuohunnan ääreltä ei ole kuitenkaan kiire pois. Se rauhoittaa.
Muutama seurue on kuvaamassa rannalta avautuvia taikatalvimaisemia. Hannamaija Arjovuo räpsii kännykällä kuvia miehestään Vesa Arjovuosta. Tuttavan somekuva houkutteli pariskunnan Oulankaan.
”Olemme usein Rukalla laskemassa ja hiihtämässä, mutta emme olleet tajunneetkaan, että tänne voi tulla talvella”, Vesa kertoo.
Hannamaija uskoo, että visiitti talvisessa kansallispuistossa ei jää ainoaksi kerraksi.
”Olemme vasta alkutaipaleella, mutta tämä luonto on jo nyt tehnyt suuren vaikutuksen. Ihan mieletöntä! Nämä korkeuserot, ja kosket! Täällä on ainutlaatuista luontoa enemmän kuin olen pitkään aikaan nähnyt missään. Ja onhan tämä valo upea, pakkanenkaan ei haittaa”, hän ylistää.
”Täällä on kaikkein parasta se valkoisuus, ja hiljaisuus. Nyt on ihmisiä, mutta kohta saamme pyöriä itseksemme. Etelässä sellaiset hetket ovat aika harvassa”, Vesa pohtii.
Vesa ja Hannamaija Arjovuo olivat ensimmäistä kertaa Oulangalla talvella. Lumiset maisemat tekivät heihin vaikutuksen. © Tommi Tuomi
Pieni on kaunista
Minnan ja Airin katseet ovat puiden latvoissa: sieltä kuuluu linnunlaulua. Kevään merkki. Pian urpiaisparvi lennähtää matkoihinsa, kohti pohjoista.
”Oulangassa myös pieni on kaunista. Täällä kaikki yksityiskohdat hurmaavat, vaikka täällä kävisi sata kertaa, aina yllättyy, kuinka hieno paikka tämä on”, Minna sanoo.
Riippusillan kohdalla on jonoa. Tämä on suosittu kuvauspaikka, ja vastarannalla oleva yksityisomisteinen rakennus kenties Suomen kuvatuin mökki. Vesa ja Hannamaija ovat ehtineet jo tänne. Vesa ottaa juuri kuvaa vaimostaan.
”Siis tällainen maisema, ei tällaista voi ollakaan! Tästä voisi saada jo kauneusähkyn”, Hannamaija huudahtaa.
”Näihin maisemiin ei kyllästy, se on ihan totta”, Minna sanoo.
Noin 20 ulkomaalaista turistia kävelee lumikengillä ladun vieressä paksut haalarit yllään. Sitten seurue katoaa metsän siimekseen. Aurinko luo varjoja hankeen ja luminen satumetsä saa kaiken unohtumaan. Metsän keskellä ei edes tuule, ja liikkuessa pakkanen ei enää tunnu niin purevalta. Nousut tuntuvat pohkeissa.
Hetken päästä saavumme Aallokkokoskelle. Puut ja kosket näyttävät kuin maalaukselta, ja kosken kohina kuuluu kaikkialla.
”Tuo pauhu on musiikkia korville”, Airi sanoo.
Matkan edetessä maisema muuttuu, nyt kumpuja on vähemmän ja koskikin tyyntyy tasaiseksi, pauhu kuiskaukseksi.
Ennen Siilastuvan taukopaikkaa aiemmin kohtaamamme Vesa ja Hannamaija ovat kuvaamassa koskea. Vastarannalla lumessa näkyy kiemurtelevia jälkiä. Siellä on juoksennellut saukkoja.
”Ensimmäiset kyyneleet tulivat jo. Nytkin täällä on niin kaunista. Tämän päivän elämykseen voi monta kertaa palata, meillä on kyllä tosi hieno maa”, Hannamaija sanoo.
Katja Rumpunen nautti Karhunkierroksen rauhasta. © Tommi Tuomi
Yksin luonnossa
On evästauon aika. Minna alkaa vuolla halosta sytykettä, ja Airi hakee halkoja. Hetkessä nuotio on syttynyt. Hiillosta odotellessa ehtii käydä ihailemassa koskea. Se on nyt jyrkänteen alla.
Espoolainen Katja Rumpunen vilkuilee koskea. Hän on jättänyt muun perheen laskettelemaan ja tullut itse patikoimaan.
”Eilenkin olin Riisitunturilla. Olen enemmän eräilijä, mutta täältä Kuusamosta löytyy kaikille kaikkea.”
Hän on tullut hakemaan Karhunkierrokselta ennen kaikkea rauhaa.
”Haluan olla yksin luonnossa. Tässä on jo aika hiljaista. Olen opettaja, ja vaikka opetan nykyään aikuisia, kaipaan sitä, että ei ole hälyä ympärillä.”
Edellisen kerran Katja oli Karhunkierroksella marraskuussa, kun lunta oli vain vähän ja jäisistä pikkupuroista sai raikasta juomavettä. Autiotuvissakin oli tilaa.
Katja sulkee silmänsä ja kuuntelee koskea.
”Kesällä täällä on varmasti ruuhkaisempaa. Nyt on rauhallista ja hiljaista, eikä ole itikoita. Mutta kengissä on oltava piikit, sillä nousut ja laskut ovat liukkaita.”
Ketun jälkiä
Evästauon jälkeen matka jatkuu. Pysähdymme ihailemaan hienoa kelopuuta. Polun ympärillä on kaatuneita puita, täällä on pyörinyt trombi. Osa puista on sahattu poikki, jotta ne eivät olisi tiellä. Viime kesänä kansallispuistossa riehui myös Paula-myrsky, mutta paksua keloa se ei kaatanut.
Ketään ei ole tullut vastaan enää moneen kilometriin. Ohitamme lumen peittämän suon ja pienen puron, jonka yli menevä tukki on peittynyt lumeen. Joki on nyt mutkalla ja hetken aikaa kauempana. Hangesta pilkistää puolukanvarpuja.
Matka etenee nopeasti, sillä koko reitti on kuin tampattu siitä huolimatta, että toissa päivänä satoi lunta.
”Onpa majesteettimaiset kuuset tuolla”, Airi ihastelee kaukaisuuteen.
Hangessa näkyy ketun jälkiä. Minna kertoo nähneenä myös teeren kiepin ja myyrän ja oravan jälkiä, mutta kuukkelit ovat piilossa.
Harrisuvannon silta on tuulen suojassa ja ilma tuntuu jo lämpimältä. Se on vain harhaa, sillä Airin hiukset ja Minnan pipo ovat yhä huurteen peitossa. Silta natisee ja huojuu. Maisema on nyt harmaa, aurinko kadonnut.
Seuraava taukopaikka on kuusikossa, ja sää viilenee taas. Vesa ja Hannamaija Arjovuo paistavat juuri makkaraa, mutta me jatkamme eteenpäin. Ohitamme pienen puron, jossa jään pintaan on muodostunut pieniä tähtiä.
Karhunkierroksen varrella riittää koskimaisemia. © Tommi Tuomi
Kallioportin nousussa on 252 porrasta
Sitten on pahamaisen Kallioportin nousun aika. Nousu vastaa kapuamista kerrostalon 13. kerrokseen, ja portaita on 252. Onneksi olemme tulleet reitin vastapäivään, sillä alastulo olisi yhtä liukumäkeä.
Kenkiin kiinnitetyistä liukuesteistä huolimatta alkumatka käy vuorikiipeilystä. Ryömiminen on paras tapa edetä. Portaiden vieressä on köysi, josta saa tukea.
”Minä kävelen takaisin samaa reittiä”, Minna vitsailee.
Nousun aikana pommitukselta kuulostavat äänet voimistuvat. Kumisee kuin taivaalla lentäisi hävittäjäkone. Vasta myöhemmin selviää, että syy outoon jyskeeseen tuli kuin tulikin lähes 200 kilometrin päästä Rovaniemeltä, missä Ilmavoimat järjesti lennostonsa harjoituksia. Sodan uhka hiipii taas mieleen.
On pakko keskittää ajatukset vain maisemiin. Loppumattomasti puita, ja sitten tuossa suloinen pieni lampi, ja sen jälkeen lumen peittämä suo. Jyrkänteen alla on piilossa pieni luola. Taukopaikalla Airi kuulee käpytikan nakutuksen puiden lomasta.
Kun matka jatkuu, luonto muuttuu taas aivan toisenlaiseksi. Edessä polku kulkee nyt suorassa kuin se olisi tehty viivoittimen avulla. Puut ympäröivät sitä molemmin puolin. Sitten solisee koski, nyt rauhoittavasti.
Ennen kuin huomaammekaan, olemme Myllykosken myllyn luona. Lapset paistavat vaahtokarkkeja, ja osa seuraa jyrkänteen lähellä vastarannalla uiskentelevaa koskikaraa.
Airi Kallunki (vas.) ja Minna Koramo ihastelevat naavaa. © Tommi Tuomi
Talvella eri maailma
Paluumatka on sama kuin ensimmäiset 1,5 kilometriä. Maisema näyttää toiseen suuntaan erilaiselta.
Kun lähestymme Niskakosken riippusiltaa, aurinko on jo laskemassa ja kaikkialla kellertää. Kaukana Aja-Juumajärven takana näkyy Konttaisen tunturi.
Perillä Minnalla on rakkoja jaloissa, mutta olo on levollisempi kuin aamulla. Karhunkierros tarjosi taas monia uusia yksityiskohtia, joihin hän ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Hän jaksaa ihmetellä, kuinka luonto sopeutuu kaikenlaisiin sääoloihin. Esimerkiksi tänään kuukkelit olivat pakkaselta piilossa, varmaankin hautomassa munia.
”Tietenkin hienot erilaiset valot, tuo lumi, ja kylmän ja lämpimän valon leikittely ovat päällimmäisenä mielessä. Eläinten jäljet kiinnostavat, ja reitin varrelta muistin monia paikkoja, joissa on kesällä erilaisia kämmekkäkasveja.”
”Tämä on talvella ihan eri maailma, kaamosaikana värit ovat sinisempiä. On hiljaista, mutta se kosken kohina on taustalla koko ajan. Nautin tästä ruuhkattomuudesta”, Airi sanoo.
Jätämme taaksemme polun, jonka viimeiseltä sillalta näkyi jään päällä istuskeleva koskikara päivälevolla.
Tapahtuipa maailmalla mitä tahansa, koskikara saapuu tänne, etsii ruokaa ja sukeltelee joen syvyyksissä kaiken tämän kauneuden keskellä. Niin se on tehnyt varmasti ennenkin.
Tuntuu lohdulliselta, että luonnossa moni asia on säilynyt ennallaan. Siinä on jotain pysyvää.
Talvisin Karhunkierroksella ei ole ruuhkaa. 75 prosenttia kävijöistä tulee Oulangalle sulan maan aikana, ja varsinkin heinä-syyskuu on ruuhkaista aikaa. © Tommi Tuomi