Äänet pääni sisällä

Istuin psykologin vastaanotolla ja itkin. Ääni pääni sisällä oli saanut mut taas sijoiltaan. Se oli edellisiltana laittanut isosti tuuleemaan. Sylkenyt mun päälle syövyttävää myrkkyä niin että sielua kirveli. Nyt olin turvassa. Hetken. Koska jotenkin tiesin, ettei se pääse täällä iholle. Ei, sillä Annasaariväliviivakoskinen olisi edessä. Se on mun psykologin nimi. En tiedä miksi kutsun häntä koko nimellä. 

Monta viikkoa se ääni kuiski juttuja. Aluksi se silitti ja lohdutti. Sanoi, ettei haittaa, vaikka retkahtaisin. Kertoi, että itseasiassa enemmän olisi haittaa, jos en retkahtaisi.

–  Sulla on uusi elämäntilanne. Ei sillon kannata lopettaa. Ja noi ajatukset oluesta, nekin lähtee pois, jos taas alotat. Ja eikö kaltaisillasi keskittymishäiriöisillä on tutkitusti hyötyäkin siitä? Saat pilkottua sen avulla päivää ja hetken omaa rauhaa. Ehtii sitä sitten syksymmällä. Ei kaikkea kerralla. Mieti läheisiäkin. Ne kärsii kun kiukkuat. Eikö ne ole kärsinyt tarpeeksi jo muutenkin? Nyt uhraat vaan keuhkosi. Sä olet sen niille velkaa…

Ja puhutus alkoi toimimaan, minä mielessäni petaamaan ja sitten naps. Pyysin yhtäkkiä eräältä vertsiltä palaverin väliajalla  ällämmän ja annoin kirjaimellisesti palaa. Päätöksestä olin tehnyt pinkan ja viikkoa aiemmin. Nyt se siirtyi sitten toimintaan, ja otin elämäni paskimmanmakuiset henkoset. 

Ja se tunne retkahtamisen jälkeen. En keksi sanoja. En muista enää mitään niin surullisia. Pakokauhu? Se on kai parhaiten kuvaava. Ja sillon myös muuttui ääni mun pään sisällä ja antoi tulla.

– (Hhaahahahah!) Ei v#tun luuseri! Taas tuli elämältä hopeeta. Älä hei apina jatkossa edes alota mitään, kun et koskaan saa mitään onnistuneesti maaliin. Eikö vittu hävetä? Hävetä olla sinä? Saatanan savulle haiseva sarjaepäonnistuja. Lähde ny vielä juomaan, niin loppuu toi sun toipumislässytyskin! Kukaan sitäkään jaksa enää kuunnella. Ja hei,  sä jäät joka tapauksessa yksin. Kuulitko, ihan yksin! Oikeestaan sä oot jo yksin! Ne jättää sut..Hetkenä minä hyvänsä!

Ja sitten jo ulvoin tuskasta. Laitoin kädet korville ja koitin räkiä tota samaa paskaa ulos itsestäni -puolisoni päälle kuinkas ollakaan. Miksi, mitä vittua, miten mä aina, auttakaa ja apua!

Ja poltin toisen. 

Jep. Ihan mukava toi mun sivupersoona. Ja uskokaa. Se nauttii tästä. Se nauttii saadessaan katsoa, kun joku kärsii. Se repisi sammakoiltakin jalkoja, jos uskaltaisi. Se ei kuitenkaan uskallla. Se on takarivistä huutelija. Paskahousu. Liikkuvasta autosta keskisormenheiluttelija. Se on tosi surullinen ja julma tyyppi. Julma ja heikko. Koska vain vahvoilta voi odottaa empatiaa. 

Sillä on mun ääni, mutta tilanteesta riippuen, siihen on sekoittunut hienoinen tvisti muitakin henkilöitä, kuten vanhempiani, opettajia, kavereita, exiä, nyxiä ja ystäviä. Jopa ala-asteen talkkaria, joka kutsui mua aina välituntisin luopion rovastiksi. Edelleenkään en tiedä mikä on luopion rovasti?

Mutta suurimmalta osin ääni on oma. Oma, mutta nasaalimpi. Kovempi, terämpi ja paikoin peltinen. Vaativa, voimakas, lannistava ja aika pelottava. Se on se sama ääni, mikä sanelee mun suusta ulostulevaa tekstiäkin toisinaan. Kontroversiaalia ja bukowskilaista, kuten eräs lukijani kuvaili. Toisaalta ihan toista maailmansotaa ja aadolffimaista. Julmaa ja juonittelevaa, älykästä ja aivopesevää. Ennen kaikkea ihan liian uskottavaa. 

Mä olen tosi kipeä kun joudun siihen tilaan. Ja sen jälkeen kyllä on moni muukin mun ympärillä. Mä olen valmis tekemään mitä vain vaimentaakseni sen äänen. Nyt näköjään polttamaan. Ennen muinoin itsemurhajuomaan. Ja heikoilla hetkillä alan näköjään kuunnella sitä edelleen. Paitsi jos hoidan itseäni. Säännöllisesti ja vähän päälle. Eikä aina sekään riitä. Silloin on suojelusenkelin vuoro ottaa koppia. Pappani tuolla pilven päällä ei päässytkään ihan vielä eläkkeelle…

Ihmiset mun ympärillä suhtautui aika olankohauttavasti mun kessutteluun. Lopetat vähän myöhemmin, ne sanoivat. Mä olin ihan hämmentynyt. Ei ne sanonutkaan, että mitä mä sanoin. Eikä nauranutkaan, kun taas epäonnistuin. Se tuntui hyvältä huomata. Mä saan polttaa olematta paska luuseri. Eikä toisaalta tupakoimattomuus tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. Sekin on muistettava.

Ehkä mä tarvin tämän kokemuksen, nöyrtyäkseni. Toisaalta tarvin tän kokemuksen, tajutakseni. Ja ihan ehdottomasti kuullakseni. Kuullakseni ja erottaakseni äänet mun päässäni. Mikä on oikeasti totta ja mikä sitä addiktiopirun virttä, joka latistaa mua alati oikealta sekä vasemmalta. Se on sen sairauden ääni.  Sitä ei saa kuunnella. Ja sitä mä uskoin ihan liian monta vuotta.

Tänään mä koitan olla hyvä itselleni, muuten en voi olla sitä muillekaan. Taidan aloittaa itseni hyvänäpitämisen tyttömäiseen tapaan torin laidalta mun lempparioptikkoliikkeestä,  ja ostaa itselleni ihanat hippilasit. Niiden läpi maailma näyttää vaaleanpunaiselta ja sairaan kauniilta sateisena päivänä -ihan täältä savun keskeltäkin!

Enkä mä olen epäonnistuja. Mä oon seiskamiikka. Tupakoiva sellainen. Toistaiseksi. Syksymmällä sitten 😉 

Sairaan kaunista keskiviikkoa evripadi!

Miss Maailmanloppu

LOPPU.