Teksti:
Janita Hirvihuhta

1 saapunut tekstiviesti: Nyt se juoppo jätti mut! Voitko vittu kuvitella? Vaikka MINÄ olen kaikki nämä vuodet pessyt sen mukulan persettä ja MINÄ olen pitänyt tämän korttitalon pystyssä kun se on ryypännyt! MINÄ hoidin kaiken, sen duuneja ja ihmisuhteita myöten sillon kun se joi! Ilman MINUA sillä ei olisi enää työpaikkaa eikä sukulaisia! Eikä ajokorttia! Osaako se edes tehdä aamupalaa itselleen? Ei se ainakaan niitä anjovisvoikkareita osaa! Että tässä kiitos kaikesta! MINUN ei olisi pitänyt viedä sitä sinne päihdekuntoutukseen! Kaikki on nyt melkein huonommin kun se ei juo enää! Niin MINUN säkää! Miten MINULLE  käy aina näin? 

 

Tuijoitin ”Riikalta”  saaamaani tekstiviestiä tovin ja mietin mitä vastaan. Vastasin sydämen <3  ja jatkoin töitä. Sydän ei siis tokikaan tarkoita sitä, että sympatiseeraisin lähettäjän ajatuksia. Että aikoisin seuraavassa välissä haukkua hänen ex-kumppaninsa töpökulliseksi kusimunaksi ja kutoa kirjoittajan kanssa ansalankoja miehen uuteen elämään. Ei. Mies on ihan mukava. Ja tätä nykyä raitis.

Sydän tarkoitti että täällä ollaan, vaikka puhut ihan hulluja. Oot tärkeä, vaikkakin ihan pihalla. Ja oon sun rinnalla, aina kun vaan jaksan…Välillä en jaksa.
Koska näen sinussa ihan liikaa itseäni, ja se tekee joskus kipeää.

Niin ja sydän tarkoitti myös sitä, etten ihan vielä viitsi vastata mitä minä ihan oikeasti ajattelen. Koska minäkin vähän pelkään sinua. Sillä pelkään noita piirteitä pirusti itsessäni.

Mitä minä sitten ajattelen? Ajattelen IKEAN isointa peiliä. Paljonkohan sellainen maksaisi kotiinkuljettuna?

 

PUTKIKASSEJA JA PASKAVAIPPOJA

Riikan tilanne on klassikko. Mies juo ja vaimo hoitaa miestä. Kuin lasta. Vaimo hoitaa myös lapset ja loput valtakunnasta. Myös miehen henkilökohtaisen valtakunnasta.

Vaimon lusikka on jokaisessa miehen avaamassa jogurtissa. Syöttämässä, pyyhkimässä, passaamassa ja pussamaassa. Rituaaliin kuuluu myös katkeroitua tästä lusikoimisesta, koska katkeruus on parasta bensaa vaimon Marttyyri-merkkiseen autoon, jonka penkit ovat muuten päällystetty uhriviittanahalla. Kalleimmalla mahdollisella.

Vaimon hartain toive olisi että mies raitistuisi.

”Kun tuo vain muuttuisi, niin kaikki olisi hyvin”.
Miehessähän se vika on, ilmiselvästi. Juoppo kun on.

No toive käy vihdoin toteen ja mies raitistuu. Mies siis muuttuu, kuten vaimo oli vuosia rukoillut. Vaimo sen sijaan ei muutu. Eihän hänessä se ongelma ollut, vaan miehen juomisessa.

Vaimo alkaa hoitamaan (itsensä sijaan) sitä raitista miestä kuin lasta. Kyttäämään juomisen sijaan juomattomuutta eikä edelleenkään hellitä siitä jogurttilusikasta.
Vaimo alkaa etsimään vihjeitä entiseen paluusta ja tarkkailemaan ukkonsa jokaista hengenvetoa. Vaatimaan, käskemään, itkemään ja huutamaan. Jokainen yskäisy tai outo katse on merkki tulevasta retkahduksesta ja pelko pitää varpaillaan aivan kuten ennen vanhaan. Kontrolli kiristyy ja vaimon vaateet muuttuu uhkauksiksi. Teet kuten sanon tai muuten!

Mutta tämäpä ei enää käykään. Mies alkaa vaatimaan lusikkaa omaan käteensä. Mies alkaa hoitamaan itse sitä miestä. Kuin aikuista. Mies oppii sanomaan ei kun tarkoittaa ei ja kyllä kun tarkoittaa kyllä. Miehellä on yhtäkkiä mielipiteitä ja uusi harrastuskin!
Se on muuten kamalaa kun miehellä on mielipiteitä! Tätä vaimo ei ollut ottanut lainkaan huomioon rukoillessaan raittiutta.

Yhtäkkiä mies ei suostu enää syömään niitä anjovisvoileipiäkään, joita vaimo teki aina sunnuntaiaamuisin. Hän uskaltaa vihdoin kertoa, että on oikeasti kalalle allerginen.

Eräänä iltana mies muuttuu niin röyhkeäksi, ettei menekään sovittuna iltana Marketalle maalaamaan kattopaneeleita vaan katoaa jonnekin v#tun kokoukseen!  Saatanan äijä, huutaa vaimo ja huomaa miettivänsä, että tämä kaikki oli helpompaa silloin kun mies vielä joi!

Tilanne eskaloituu lopulta siihen, että mies vaihtaa Viljolle vaipan, ja tekee sen tottakai väärin! Unohdit talkin helvetin huolimaton apina, vaimo huutaa ja heittää elämänsä seinään. Kun se ei riitä, ottaa hän vielä Marttyyri-merkkisen autonsa ja ajaa miehen yli mennen, tullen ja vielä kerran pakittaen.
Mies ei enää jaksa, vaan ottaa putkikassinsa ja sanoo heipat. Vaimo jää haukkomaan happea paskavaippa kädessään. Painu vittuun, minne sä luulet menevasi taas samassa lauseessa. Sekä huutomerkki.

Ja sitten kuvaan astun minä. Saan viestin, koska minä varmasti ymmärrän. Ja niin ymmärränkin. Olenhan itse sekä tuo vaimo että mies.
Mutta musta tuntuu, että joku meistä ei ihan ymmärrä.

 

 

RIIKKOJEN SIETÄMINEN SATTUU

 

Läheisriippuvuus on riippuvuus. Ja riippuvuus on aina itseä sekä ympäristöä rikkovaa. Ystäväni kaltaiset riikat tukehduttavat perheensä ja pistävät heidät usein asetelmaan, missä omista rajoista joutuu koko ajan pitämään kiinni. Vähän kuin eläisi ison ja vihaisen taaperoikäisen kanssa, jolla on alati jokin vaatimus sinun elämäsi suhteen.

Riikoille joutuu jatkuvalla syötöllä sanomaan ei, ei, ei ja ei. Ongelmahan on tosin se, että yhdellekään riikalle ei sanota ei.  Sillä eistä alkaa mannerlaatat liikkumaan ja kolmioon tulee ahdasta. Sana EI aiheuttaa Riikalle milloin minkäkin tunnelukon tulivuorenpurkauksen ja syy on aina sen toisen. Vastuu lohduttamisestakin on sen toisen, sillä riikat eivät löydä turvaa itse itsestään.

”Minulla on tunne, minkä sinä kusipää aiheutit, joten tule takaisin ja korjaa se! ”

Usein näiden riikkojen puolisot sitten syövät kala-allergiastaan huolimatta niitä anjovisvoileipiä ja sietävät mielummin märkiviä rupia suupielissään, kuin Riikkaa, joka itkee ja huutaa.

Jos juoppoperheessä doku on se pääosassa, niin läheisriippuvainen tähdittää vähintäänkin parasta sivupääosaa. Hän on yhtälailla se, jonka tunnetiloja myötäillään. Ja jos ei myötäillä, tiedossa on sota.

Lähärisodat ovat hyvin erilaisia keskenään. Toinen sotii nyrkein ja äänihuulin, toinen mykkäkouluin ja kyynelin. Toinen roikkuu kiinni lahkeesta ja itkee, toinen kyttää kaikkea ja arvostelee. Molemmat myös huokailee. Lähärit ovat kovia huokailemaan.

Tavoitehan on kuitenkin sama: saada kontrolli AIVAN KAIKESTA. Sillä vain kontrolli tuo lähäri-Riikalle harhan turvallisuudentunteesta. Ja kuviteltu turvallisuus on kuin happea hänelle, joka luulee että koko maailma on oikeastaan hänen käsissää.

Missä järjestyksessä kengät ovat eteisessä ja kuinka ruskeakastike sekoitetaan?
Pistääkö mies kinkun päälle juuston ja jääkö ruohonleikkuusta tupsuja nurmikkoon? Mihin tahtiin puoliso hengittää vai hengittääkö se ollenkaan?

Eräs kumppanini sanoi kertoi hengittäneensä 8 vuotta vain toisella keuhkollaan kanssani. Kuvaavaa.

Riikan läheisriippuvuutta ohjaa myös omavoimaisuus. Harha siitä, että kaikki tarvivat häntä, mutta hän ei tarvi ketään tai mitään. Minä vittu pärjään, minä tiedän, minä selviän ja minä en saa tarvita ketään. Minussa ei tunnu, minua ei pelota, minä en pakita ja minäminäminä… Minä osaan ja tiedän paremmin.

Varmaan ymmärrätte, että todellisuudessa kaikki on nurinkurin.
Oikeastaan moni soppa olisi syötävämpi jos riikat eivät kauhoisi niitä. Ja riikoillakin olisi paljon helpompaa, jos he joskus myöntyisivät omaan tarvitsevuuteensa, mutta tarvitsevuutta on vaikea myöntää, sillä riikat pitävät sellaisia piirteitä häpeällisenä heikkouden merkkeinä.

Ja riikathan eivät ole heikkoja! Riikat ovat riikinkukkoja! Komeita ja autonomisia, riippumattomia ja rohkeita. Riikat menevät sulat pöyhyten kohti uusia tilanteita ja röyhistelevät niin talvirenkaan vaihdossa kuin ristipistotöissä. Riikat elävät muiden katseista ja haluavat näyttää aina parasta versiota itsestään.

Riikat muuten osaavat kaiken paremmin kuin sinä. Oikeastaan ei ole mitään, mitä Riikka ei osaisi..?  Ellei hän syystä tai toisesta ole keksinyt halveksua jotain elämän osa-aluetta.
Riikka ei muun muassa ui eikä käy karaokessa, koska juopot ja hintit harrastaa sellaisia, sanoo Riikka. Todellisuudessa Riikka ei osaa laulaa eikä heittäytyä, ja hän pelkää vettä.

Riikka on mielestään tasapainoinen vaikkakin hänen tunnesäätelynsä on surkeampaa kuin kengurunpoikasella, joka kuitenkin joutuu asumaan tolkuttoman ajan toisen haisevassa mahapussissa…

Riikka on myös eräänlaisessa mahapussissa, missä ympäröivä maailma on on hänen kenguruemonsa. Joku muu päättää mitä riikka tuntee. Niin se vaan menee.
Mutta hyvä uutinen on se, että sieltä on mahis kasvaa pois.  Huono taas se, että harva tajuaa olevansa siellä. Riippuvuus on on itsensäkieltävä, tässäkin tapauksessa.

 

 

VALTAMERIALUS EI KÄÄNNY KÄSIJARRULLA

 

Ja kuten tarkkanäköiset ovat tajunneetkin, mä olen ihan yhtä Riikka kuin Riikka itse. En aina, mutta huonoina päivinä ainakin. Valtamerialuksella ei tehdä käsijarrukäännöksiä, joten aikaa tämäkin ottaa.

Se on muuten jännä, että kun huomaat miten ympäristö alkaa hiertämään, niin se ei kerrokaan ympäristöstä vaan siitä, että mun sisällä alkaa tapahtua jotain mikä tarvisi lähempää tarkastelua. Mua on meinaan lähiaikoina suoraan sanottuna vituttanut tosi rankasti rappioläheisriippuvuus ympäristössäni. Ärsyttänyt riikat ja muut mielistelijät, vaatimukset ja ihmekyselijät.

Mun on tehnyt mieli huutaa kurkku suorana että saatana irti musta ja mä en ole mitään vitun selitystä velkaa kenellekään! Mä en ole kenenkään mikään projekti eikä mun tarvi perustella itseäni! Ja mikä on todellisuus? Kuka minulta vaatii ja mitä? Vaatiiko kukaan? En tiedä. Vaadinko minä?

Joskus on vaan tunne, että pitäisi ravistella takiaisia talviturkista ja saada happea. Syy on helpoin etsiä muista.  Mutta sen sijaan, että mä vauhkoon täällä Riikalle että luovu noista vaateista ja päästä irti ihostani niin voisinkin kysyä, että kuinka paljon minulla  vaatimuksia muiden ihmisten suhteen?
Niinpä. Aika paljon.
Entä itseäni kohtaan? Loputtomasti.

Jos lähäri aiheuttaa ympäristölleen hapettoman olotilan, niin eipä senkään nahoissa helppoa ole… Sillä ei ole edes viinaa mitä juoda isoimpaan vitutukseen.

Mutta pakko tähän loppuun sanoa, että en mä ihan noin hullu ole kuin Riikka. Jotain inhimillisyyttä musta sentään löytyy. Mä en meinaan kuunaan pakottaisi ketään syömään anjovisvoileipiä. Se olisi jo sairasta!

 

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X