Beverly Hills-psykoosista pullonpohjalle

Muistan joskus parikymppisenä pohtineeni, ettei maailmasta löydy sellaista summaa, millä lopettaisin juhlimisen. Rakastin pitää hauskaa. Rakastin pitää sitä paljon enemmän kuin muut ystäväni yhteensä. Rakastin korkokenkiä ja kiharapilviä, taksimatkoja ja siiderin tahrimia tanssilattioita. Yökerhojen tuoksua ja sitä yhteenkuuluvuudentunnetta, minkä humala sai aikaan. Se oli hauskanpito ilman huolta. Profiilinryhmän pilettämistä. Kalliita hotelleja ja hyvännäköisiä miehiä, laatuviinejä ja Vuittonein koristeltuja ihmisiä, naamavippejä ja misshuumehelsinkejä. Me omistettiin koko maailma. Tai no, ainakin se yksi yökerho. Mutta se oli koko meidän maailma.

Sen hauskanpidon piti muuttua ikävänpidoksi. Ikävää piti pitää vielä vuosia. Siitä siirtymä meni infernaalisen pakonomaisuuden puolelle ja päättyi viinintahrimaan ja itkuiseen ihmisraunioon erään vuokraluukun lattialle. Terminaalivaiheeseen, missä sekunti silloista elämää lisää tuntui huonommalta vaihtoehdolta kuin vaihtaa kaikki kokonaan pois.

Vasta siinä tilassa kaltaiseni karhuemo lakkasi suojelemasta pullokolmostaan ja suostui uskomaan. Kupla alkoi puhkeamaan ja illuusiot haihtumaan. Vasta siinä tilassa lakkasin koittamasta enää ”kohtuukäyttöä”. En enää räpiköinyt vastaan vaan luovutin.

Olin pohjalla.

Raahauduin ranteet verillä, sieluttomana ja silmät päähän sammuneena paikkaan, missä sain ymmärryksen. Sain anteeksiantoa, uskoa sekä toivoa. Ennen muuta sain tarvitsemaani hoitoa. Sain kaikkea sitä, mitä pullo huulilla olin koittanut useita vuosia haalia.

Sain vastauksen siihen, mikä hitto mua oikein vaivaa?

En ollutkaan oikeasti paha enkä ilkeä. En laiska selkärangaton luuseri. En tyhmä tai tulevaisuudeton. Sain tietääkin  olevani sairas ihminen.

Se harmittomana alkanut hauskanpito oli vuosien saatossa sairastuttanut minut vakavaan ja hoitamattomana hätäisesti hautaan johtavaan sairauteen. Sairauteen, mistä ei voi parantua, mutta mistä toipuminen on mahdollista.

Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, tämä sairaus on ollut minulle suuri siunaus. Mikään maailman raha ei korvaa tätä fiilistä, mistä olen täyttynyt. Tätä turvallisuuden ja tyyneyden tuottamaa tilaa, missä mun on lupa rakastaa. Enää ei tarvi teeskennellä eikä tapella, ei vihata tai vainota. Sydän ei kiehu enää kaunasta ja surustakin löytää jotain kaunista. Ilman tätä sairautta, olisin edelleen eksyksissä.

Tunnen suurta kiitollisuutta ja hieman hämmennystäkin siitä, että miten hitossa juuri minä? Miksi minä pääsin pois ja niin moni muu jäi? Toisinaan tuntuu kuin olisin karannut keskitysleiriltä ja jättänyt sinne kasan kavereita kärsimään.

Kaikki vaan ei koskaan ehdi pois…

Jos kyse olisi kovasta luonteesta, vahvasta tahdosta tai taipumattomasta selkärangasta, olisin ollut tuoppi kourassa jo kolmantena viikonloppuna. Ei minulla tuollaisia ominaisuuksia ole! Kyse on ennemminkin luovuttamisesta. Siitä, että suostuu. Nöyrtyy ja pyytää sitä kaikkein vaikeinta -apua. Siitä se lähtee. Rohkeutta se toki vaatii, mutta kun on elämänsä pelännyt, on rohkeuttakin väkisin vähän karttunut.

Elämäni uusia kulmapaloja kasaillessani tajusin olevani ihan tyhjä taulu. Piirtäkää perkele, mä pyysin. Omat liidut hukkui sielun kanssa samaan aikaan. Ja ne piirsi. Mä uskoin. Luotinkin. Nöyrryin ja kuuntelin. Otin pumpulit pois korvistani ja tungin ne suuhuni. Tahtoni heitin ongelmajätteisiin ja riisuin sieluni. Nyt saatana toivutaan! Ja kappas, se toimi!

Kun kuuntelee ajo-ohjeita ja noudattaa niitä orjallisesti, niin pysyy oikealla tiellä. En enää toiminut miten tahdoin. En enää toistanut samoja vanhoja virheitä eri lopputuloksen toiveissa. Tein kuten käskettiin.

Minä. Tottelin.

Nyt on kiva körötellä. Kieli keskellä suuta ja toki tarkkana. Yksikin virheliike voi suistaa siihen samaan suohon, mistä tovi sitten ruumiini kampesin kuivalle. Tarvii olla hereillä, muttei enää pelätä. Pelätty tässä elämässä on jo ihan tarpeeksi.

Mikä tähän johti, sitä en tiedä. Munasta ja kanasta voidaan keskustella, mutta se on turhaa. Menneitä voidaan vatvoa ja tulevaa pohtia, mutta kumpaakaan emme nyt elää.

Siksi juuri tänään, päivä kerrallaan.

Tänään elän onnellisia aikoja…

Miss Maailmanloppu

LOPPU.