Elämä on kärsivällinen opettaja. Erotunnilla opitaan tuulilasintäydeltä itsestämme!

Jaa kaverilleTilaa Seura

Viime viikolla ihmiset alkoivat vihdoin ihmetellä, että minne mun parisuhde on kadonnut. Itse tajusin saman muutama kuukausi sitten, kun toinen ei tullutkaan enää kotiin. Mitä tapahtui? Ei mitään ja kaikki. Me emme vain päässeet samalle sivulle ja toisinaan seikkailimme ihan eri romaaneissakin.

 

 

Kävi kuten ennustin. Ei siitä tullut mitään. Eikä siitä sen enempää. Molemmilla on kaikki hyvin.

Eroon liittyy aina kaksi ihmistä ja haluan kunnioittaa toista ihmistä sen verran, että olen vaikeissakin elämäntilanteissa pyrkinyt puhumaan vain itsestäni ja omasta osuudestani tapahtuneeseen. En toisesta tai sen osuudesta.

Koska mitä sitä toista miettimään? Sehän on sama kun kävisi tekemässä joulusiivouksen naapurissa? Ei se omaan Jouluun auta. Tai menisi kuntosalille treenaamaan toisen kroppaa (sikäli sellainen olisi mahdollista). Tässäkin kohtaa siis saa ja pitää olla itsekäs.

Mielummin tuijotan omaa taulua ja mietin, miten jatkossa minä osaisin piirtää vähän paremmin. Toimia paremmin toista, mutta myös itseäni kohtaan. Ja sitä kautta olla taas piirun verran viisaampi. Ja varmaan vähvempikin.

Samoja virheitä ei kannata toistaa eri lopputuloksen toiveissa. Toiset oppii ekasta ja osa meistä uskoo vasta tusinan jälkeen. Mitä veikkaatte; kuinka monta kertaa länttäsin lapsena kieleni jäiseen mattotelineeseen? Voin kertoa, että monta.

Eikä tämä oppitunti käsittele nyt pelkästään parisuhdetta, vaan elämää yleensäkin. Omia rajoja ja niiden piirtämistä. Ja niistä piirroksista kiinnipitämistä. Hylätyksitulemista ja tunteiden ohittamista. Sellaisista asioista Elämä halusi näköjään nyt jutella.

Se on kiva kun se opettaa. Tälläkin tunnillla muistan istuneeni noin kuusi kertaa aiemminkin ja vieläkään Elämä ei ole kyllästynyt kertaamaan.
Se on kyllä kärsivällinen ope. Josko nyt menisi kalloon?

 

 

Kauho, kauho. Siellä on vielä manteleita!

 

No mitkä on ollut fiilikseni, kun joulupöytä tyhjeni yhdellä ja mantelin kauhominen jatkuu?  Voin sanoa, että on ollut ihan kaikki maailman fiilikset. Jokainen maanpäällinen (ja varmaan ulkoavaruudellinenkin) tunne on vieraillut luonani.

Ja sillähän ei ole merkitystä kenestä eroat, sillä erotessa ihan KAIKKI kokemukset lässähtää lokkiparven paskan lailla tuulilasiin ja tuntuu, että joutuu tovin ajamaan kahtasataa mutkaista tietä näkemättä kunnolla eteenpäin.

Koko lapsuus, kaikki erot, kamalat kuolemat, petetyksi- ja jätetyksitulemiset, valheet ja vääryydet… Siinä ne ovat taas somassa rivissä kysymässä että ”heipparallaa, josko nyt käsitellään..?”

Ja kun kieltäydyt ja käännät pyyhkijöitä kovemmalle, paska leviää.
Siinä se on elämänkokoinen sotku peittämässä näkyvyyden.
On pakko nostaa jalka polkimelta ja painaa jarrua.
Vetää keuhkot täyteen happea ja alkaa käsitellä.

Kokemus on voimakas. Paikka paikoin kivuliaskin.

Olen oksentanut vatitäydeltä. Kun oma vati on täyttynyt, olen lainannut ystävieni vatia. Olen ollut hetkittäin kuin hukkuva ja haparoinut kiinni kaikesta, mistä olen saanut. Olen huutanut ääneni käheäksi keskellä peltoa ja syyttänyt itseäni. Olen rukoillut ja räpiköinyt. Vihannut toista, ikävöinyt kolmatta ja kysynyt lapseni isältäkin hiljaa mielessäni, että miksi? Erosimme ennen talvisotaa.
Mä olen haudannut erään eksäni uudelleen ja muistellut miten rumasti se lukioaikainenkin kohteli ja kokenut infernaalista koti-ikävää ollessani kotona.

Olen tehnyt kaikkea muuta paitsi itkenyt. Siihen en pääse kiinni vieläkään.

Eli ei tässä ole kyse mistään erosta. Ei missään tapauksessa. Ihmisiä tulee ja menee, ja siihen mun resielienssi kyllä riittää. Muutos on elämässä ainoa pysyvä tekijä.

Tässä on kyse jostain paljon alkukantaisemmasta haavasta, joka auetessaan aiheuttaa sen, että mulla on yhtäkkiä jopa pappaa ikävä. Hän kuoli vuonna -88. Ymmärrätte mitä tarkoitan.

Uskon, että ensin mun pitää ymmärtää ja vasta sitten voin omistaa. Ja kun pystyn omistamaan, pystyn sen myös jotenkin ratkaisemaan. Tätä samaahan jauhoin jo edellisessä plokissa.

Avaimet kaikkeen on aina oman rintalastan alla, kuten ruukaan sanoa. Ei sen naapurin. Älä sinne mene syyttämään, osoittamaan tai siivoamaan – vaikka se olisikin se helpoin tapa. Se olisi kuitenkin se juopoin tapa, joka ei auta mua lainkaan. Päinvastoin.
Katkeruus on kammottavaa, kun taas omaan syyllisyyteen kasvaminen seksikästä. (Kunhan osaa jossain kohtaa kasvaa uloskin sieltä.)

Mua auttaa vain minuuden tutkiminen, etsiminen ja ehkä sitten joskus löytäminen. Vain siten voin kasvaa siihen vahvuuteen, mitä joissain ihmisissä katson ylöspäin ihaillen. Sellaiseen vahvuuteen, missä pystyn psykologisesti tarjoamaan turvaa itse itselleni. Olemaan oman elämäni tärkein tyyppi ja tykkäämään itsestäni, silloinkin kun muut eivät tykkää. Niin ja suhtautumaan muihinkin rakkaudella, vaikka he olisivat millaisia visvapäitä tahansa. Sillä vain vahvoilla on vara empatiaan.
Sellainen musta tulee isona! Mutta matkaa on…

Tuli tästä mieleen, miten yksi heimolaiseni kertoi taannoin paskasta viikostaan. Hän viettänyt sen vitun homojen, läskien ja vammasten seassa. Hyvin kuvaavaa. Tiedän todellakin tunteen. Tuo on yläastelainen tunnetila, miltä ei vaan voi aina välttyä, ellei ole täydellinen.

Mä en ole täydellinen, mutten ihan toivotonkaan. Kehitystä tunnepuolen kohtaamisessa ja kantamisessa on tapahtunut paljon. Ei mua ennen olisi erot hetkauttanut. Mulla luultavasti olisi ollut jo uusi rosvo kainalossa ja tonkka viiniä takaraivossa. Hälläväliä ja haistakoot vitun. En olisi antanut niiden hetkauttaa. Lyö lujempaa, ei tunnu vielä missään.

Mutta nyt päätin toisin. Mä otan kaikki fiilikset avosylin vastaan ja annan niiden tuntua. Koska en jaksa enää patoa. Ja tämän eron myötä, kuten sanoin, alkoi virtaamaan ne kaikki edellisetkin ulos. Ja hyvä niin. Tämän tuskan se vaatii, että lasti taas vähän kevenee.

Maailma virittää mua vahvemmaksi, niin uskon. Ehkä se haluaa koko kapasitettini irti ja katsoo, että minussa on vielä tiristettävää. Ehkä se haluaa, että haavani umpeutuvat ja siksi saattelee mua niiden äärelle. Ja mun pitäisi ymmärtää luovuttaa. Antaa periksi eikä henki pihisten kamppailla vastaan. Mutta se on vaikeaa, koska ilman verta ja hikeä ei ole tottunut taistelemaan.

Ehkä juuri siksi tänään pitäisi osata päästää irti. Enkä puhu existä vaan elämästä. Antaa sen tulla sellaisena kuin se tulee ja mennä mukana. Elämä kuulemma kantaa, kun uskaltaa antaa sen kantaa.

Eihän uimaankaan opi vastaantaistelemalla vaan smuutisti mukautumalla veden vaatimuksiin. Tässä on tismalleen sama juttu.

Maailma tuo eteesi niin kauan tiettyjä juttuja, että sinä opit. Kuka tarvii mitäkin.
Vieläkään en vanno oppineeni. Mutta silmät ja sydän on auki. Ainakin mä kuuntelen.
Kaikesta kurjuudesta pitää olla vain kiitollinen. Tosin kurjuus on kyllä ihan liian voimakas sana. Vastatuuli. Sitä se on.

Mä en saa mitä mä haluan, mutta saan kaiken, minkä tarvitsen. Ja nyt näköjään tarvin tällaista. Niin ja jos Yläkerta on kuulolla, niin tämän kaiken lisäksi tarvisin myös uuden imurin! Notta sitä odotellessa…

 

Kiitos kun kuuntelitte.

 

Miss Maailmanloppu

 

LOPPU.

X