Häpeän monet kasvot ja mansikkajäätelöä karvalankamatolla

Silja näytti ihan Siljalta. Kuvankauniilta, pisamaiselta ja auringossa peltoja pitkin juosseelta. Erilaiselta kuin toinen tarhakaverini Erika. 

Erikalla oli aina ketsuppia suupielissä ja vetiset silmät. Luulen, että Erikan silmät vuosivat aina, koska heillä oli sata kissaa, muttei imuria. Inhosin Erikaa. Kerran hän koitti tiputtaa minua kaivoon kesken ulkoilun. Onneksi tarhantätini, se kenellä oli sinistä ripsiväriä, tuli ja pelasti putoamiselta.

Silja oli ihan eri maata. Hänellä oli ruotsalaisenruskea laineinen tukka ja tummat silmäripset. Uskottelin usein, että Silja meikkaa aamuisin salaa, vaikka tiesin valehtelevani itselleni. Siljahan oli vasta viisi, eikä varmasti tiennyt sen enempää maskarasta kuin minäkään… Silja oli itsevarma ja nauravainen, suosittu ja pirskahteleva. Siljan vaatteet tuoksuivat siniselle Comfortille ja maailma hänen seurassaan marsipaanille.

Kerran Silja pyysi minut päiväkodin jälkeen luoksensa leikkimään.  Hän asui äitinsä kanssa, aivan kuten minäkin tuohon aikaan.  Muut seikat meitä ei sitten yhdistänytkään, ajattelin. 

Siljan koti oli kuin koriste-esinekauppa. Erilainen. Valoisa. Siisti ja aurinkoinen. Aivan kuten asujansakin.  Siljan olohuoneessa oli iso monitoimikirjahylly, mihin oli mahdutettu niin Madeiran tanssivat tuliaisnuket kuin iso pitsiverhon peittämä televisiokin. Vitriinissä oli Siljan jo poismuuttaneen siskon uintimitaleja, rippikuva ja silkkikukkasilla täytetty posliinijoutsen.

Siljan äiti oli iso, vaalea ja ystävällinen. Hän istui rottinkituolissa kutomassa sukkaa ja antoi suuresta arkkupakastimesta meille mansikkajäätelöä. En muistanut edes kiittää. Otin jäätelön käteeni ja koittaessani kielelläni tavoittaa sitä, koko tuutti tippui olkkarin kirkkaanvalkoiselle karvalankamatolle. Sellaiselle, mitä kasarilla oli jokaisen kodin lattiakoristeena. 

Sitten se tapahtui. Koko kehoni täyttyi tulikuumasta laavasta punaten poskeni hehkuviksi hellannupeiksi. Kasvoni kivettyivät asentoon änkytys, enkä kyennyt sanomaan tai tekemään mitään. Koteloiduin johonkin kuvottavaan tunteeseen ja irtauduin ikään kuin pienestä kehostani.

Sillloin tutustuin ensimmäistä kertaa tunteeseen häpeä. Olin neljä.

Siitä lähtien tuo tunne on tasaisin väliajoin ollut seurassani. Inhottava, alistava, latistava, ylemmyydentuntoinen ja tuhoava tunne. 

Häpeä.

Mä en ole hävennyt elämässäni lainkaan niitä asioita, joita ehkä pitäisi. Mä olen jopa tahallani tehnyt niitä asioita, joita normaalisti kuuluisi hävetä. Tanssinut pöydillä, tapellut, heitellyt tuoppeja ja haistatellut. Jos nekään ei taannut tarpeeksi huomioo, liimailin sitten vaikka vessapaperia kengänpohjaan tai kuljin kananmuna tissivaossa tax freessa. Hälläväliä ja kattokaa mua! 

Olen halunnut ihmisten ajattelevan, että hitto tuo on idiootti. Ja sisimmässäni samaan aikaan ihmetellyt, mikä saa mut toimimaan niin. En mä ole idiootti. Olen tehnyt vain tosi idiootteja juttuja. Siellä provokatiivisen kuoren alla oli turvassa. 

Tänään häpeä on erilainen vieras. Se on kuin hiivatulehdus. Kiusallinen riesa, joka ilmaantuu ilman mitään syytä. Kutisee sekä kirvelee aikansa ja vie öiltä syvimmän unen. Häpeää ei vaan helpoteta gynodaktariinilla. 

Nykyään häpeäni kulkee vahvasti käsikynkkää itsekriiittisyyteni kanssa. Itsekriittisyys taasen johtuu varmaankin jostain vääristyneestä minä-kuvasta. Vaadin ja kuvittelen suoriutuvani tietyistä asioista ammattilaistasoisesti ja yliyrittäminen usein päätyy epäonnistumiseen. Ja sitten seuraa suunnaton häpeä.

Moniko teistä on istunut tunnin suihkussa itkien sitä, että tottis-treenit menivät penkin alle ja Pena mielummin nuoli kusta kuin kuunteli minua? Tai miettinyt maastamuuttoa erään esiintymisen jälkeen, missä ainoa virhe oli eräs väärinlausuttu sana? Vertaistukiryhmässä luhistunut häpeähupun alle, koska omalla puheenvuorolla tuli puhuttua taas mottipäisiä, vaikka sehän se saamari niiden ryhmien idea onkin? Siellä ei puheita pisteytetä. 

Häpeän helvetisti epäonnistumisia. Vihaan epäonnistumisia. Ja kaikki alle kympin suoritukset ovat mun addiktiivisessa ajattelussa epäonnistumisia. 

”Jos olisit lukenut, olisit saanut kympin”,  kaikuu faijani sanat vieläkin takaraivossa. Vein kotiin ysin. Sitä kutsuttiin ennen muinoin kannustamiseksi. Ettei ylpisty, sanoisivat. 

Vaihtoehdot olivat kaikki tai ei mitään, ja liian usein elämässäni valitsin ei mitään. Pelkäsin niin paljon epäonnistumisia, etten uskaltanut yrittää. Paitsi juomista. Siinä olin kympin tyttö yrittämättäkin. 

Se, että osaisi nähdä itsensä oikeissa mittasuhteissa – oman elämänsä bridgetjonesina ja joskus hieman mrbeanina,  helpottaisi tätä henkistä elonkulkua aika tavalla. Jos nöyrä ihminen ei loukkaannu, kuten kerrotaan, niin ei sitä myöskään varmaan nolota. Mä en ole ilmeisesti vieläkään tarpeeksi nöyrä päästääkseni turhasta häpeästä kokonaan irti.

Menneisyys ei mua akuutisti enää hävetä. Se on vähän eilisen uutinen itselleni. Enemmän mä häpeän kanssa joudun painimaan tämän päivän jutuissa. Se, kun joutuu ottamaan epätäydellistä elämää vastaan ihan ilman puudutusaineita. Se on juopolle joskus aika kaameeta.

”Ei vittu miks mä taas sanoin noin”, ja perään naamapalmu. Häpeän aina, jos huomaan esittäväni itseäni. Siksi pyrin olemaan oma itseni. Silloin vajavaisuuttakin on iisimpi sietää.  

Toisinaan tosin tuntuu, että mä olen kuin pikkulapsi, joka harjoittelee uusia tunteita turvallisessa ympäristössä. Iloa, surua, pelkoa ja häpeää. Ja se pikkulapsi mun sisällä tarvii tolkuttomasti tukea niiden tunteiden kohtaamiseen. Ennen hain sen tuen tuopin pohjalta. Tänään mulla on lauma muita toipuvia. Niitäkin kuulemma hävettää välillä.

Enää ei tarvi siis tiputella mansikkatuuttteja yksin karvalankamatoille. Häpeämisiin!

Miss Maailmanloppu

LOPPU.